Luin vuodenvaihteessa parikin Venäjään liittyvää tietopakettia. Toisen, vanhemman löysin ikkunalaudalta paperipinon alta. Sen olin luvannut kaiketi arvostella jo viitisen vuotta sitten – ja vain hyvällä onnella kirjanen ei päätynyt turhien monisteiden mukana jätepaperilaatikkoon.

Noh, omantuntoni soimaamana luin sen miltei yhdeltä istumalta. Turun yliopiston venäjän kielen ja kulttuurin professorin Riitta Pyykön Maa jossa kaikki on mahdollista koostuu muutaman sivun kirjoituksista, joissa käsitellään suurella asiantuntemuksella, kansantajuisesti ja monipuolisesti Venäjää. Mukana on perinteitä ja nykypäivää, kulttuuri-ilmiöitä ja kielellisiä ilotteluja, arkielämää ja juhlanviettoa. Uskallan väittää, että suppeudestaan huolimatta Pyykön kirjoituskokoelma avittaa suuresti ymmärtämään paitsi Venäjän erikoislaatua myös suurvallan tavanomaisempia, mutta näkymättömämpiä ilmiöitä. Sitä paitsi, se on ajaton ja siis erittäin ajankohtainen aikana, jolloin Venäjä, Venäjä, Venäjä ja Nato, Nato, Nato askarruttavat ja oudoksuttavat suomalaista miltei yhtä paljon.

Olen Pyykön kanssa täsmälleen samaa mieltä ajatuksesta, jonka hän esittää lukijalle jo esipuheessaan: Venäjää voi ihan hyvin ymmärtää järjellä. Ymmärrykseen ei suurempia uskontunnustuksia tai filosofisia monimutkaisuuksia tarvita, vaikka jotkut Venäjän idean isät – ja runoilija Tjuttsev – muuta väittävätkin.

Ymmärtäminen edellyttää lähinnä kahta asiaa: Venäjällä on hyvä oleskella vähän pitempään – ja vielä paremman kuvan maasta ja ihmisistä saa, jos osaa kieltä. Tarkemmin ajatellen nämä ovat perusasioita haluatpa tutustua mihin vieraaseen kulttuuriin tahansa.

Tavanomaisista Venäjä-oppaista Maa jossa kaikki on mahdollista eroaa miellyttävästi siinä, että Pyykkö erittelee lyhyttarinoissaan Venäjään ja venäläisyyteen liittyviä erilaisia ristiriitaisuuksia sekä kielellisiä ilmauksia ja niiden merkityksiä. Kieliasioissa heijastuu tietysti tekijän ammattitausta – mutta ei missään nimessä opettajamaisena otteena. Olen – esimerkiksi – harvoin kohdannut kenenkään muun tekstissä (suomeksi) yhtä pätevää määrittelyä jurodivyi / jumalhullu-termistä kuin juuri Pyykön 7-sivuisessa ”historiikissa” Totuuden puhujat. Ja jumalhullu on aivan peruskäsitteitä kuvaamaan Venäjän pitkää totuudentorvien ja toisinajattelijoiden sävyttämää kulttuurihistoriaa, myös intelligentsijaa. Enpä ole myöskään koskaan tullut ajatelleeksi, että termi vzjatka / lahjus tarkoittaa oikeastaan suomeksi ”ottoa”. Eli: eihän kukaan Venäjällä virallisesti lahjuksia ole ikinä vaatinut – hän on vain ”ottanut” kun joku on tarjonnut (?).

Harva venäjää osaavakaan mietiskelee sitä, että bogatstvo / rikkaus tulee sanasta jumala ja avoska-setka on niin sanottu kenties-kassi. Että mikä kenties? Neuvostoaikana erityisesti babushkat, nuo ruokahuollon ammattilaiset pitivät aina mukanaan pieneen tilaan taittuvaa virkattua verkkokassia siltä varalta että – avos / kenties? – jossakin kadunkulmassa olisi jonotettavissa harvinaisempiakin elintarvikkeita, kuten vaikka appelsiineja…

Pyykön lyhyttarinoista anteliaimmat ovat ne pisimmät jutut eli uusnationalismia käsittelevät: Venäjän uusvanhat symbolit ja Ksenofobiasta ksenomaniaan – venäläisnimiä, klassikoita ja sankarityyppejä esittelevät: Pjotr Nikolajevits, olkaa niin hyvä! ja Venäläiset sankarit – taloutta ja ruokakulttuuria sivuavat: Mistä raha tulee ja minne se menee? ja Leipää ja kaalisoppaa – ja sokerina pohjalla ”naisnäkökulmaa” edustava: Tuokaa meille kauneutta!

Harvinaisin helmi on silti venäläisen elämäntavan juuria pohtiva Oppi huoneenrakennuksesta, jossa Pyykkö pohtii 1500-luvulta peräisin olevan, ns. Domostroi-kirjoitelman merkitystä nykypäivän venäläisyyteen ja asenneilmastoon. Yhtymäkohtia ja patriarkaalisia perinteitä löytyy kosolti – niin lastenkasvatuksessa kuin valtionrakentamisessa!