Mainio katsaus musiikin tallenneformaattien suojamateriaaleihin

Tampereella Vapriikissa oli keväästä 2006 kevääseen 2007 esillä näyttely ”Covers - Levynkannet”. Se keskittyi populaarimusiikin alaan ja esitteli nimensä mukaisesti levyjen kansia, eli toisin sanoen musiikin tallenneformaattien suojamateriaaleja. Näyttelyssä oli esillä yli 800 kantta, joita esiteltiin oheistekstein. Siitä on koostettu Tampereen museoiden julkaisema näyttelyjulkaisu, joka kantaa samaa nimeä kuin itse näyttely.

Pennanen, Tapani ja Tervakangas, Reetta (toim.): Covers - Levynkannet. Tampereen museot, 2006. 224 sivua. ISBN 951-609-299-3.

Tampereella Vapriikissa oli keväästä 2006 kevääseen 2007 esillä näyttely ”Covers – Levynkannet”. Se keskittyi populaarimusiikin alaan ja esitteli nimensä mukaisesti levyjen kansia, eli toisin sanoen musiikin tallenneformaattien suojamateriaaleja. Näyttelyssä oli esillä yli 800 kantta, joita esiteltiin oheistekstein. Siitä on koostettu Tampereen museoiden julkaisema näyttelyjulkaisu, joka kantaa samaa nimeä kuin itse näyttely. Kirjan ovat toimittaneet Tapani Pennanen ja Reetta Tervakangas. Pennanen vastaa kirjan teksteistä ja Tervakangas yhdessä Susanna Lylyn kanssa valokuvista.

Näyttelyjulkaisuksi ”Covers – Levynkannet” on poikkeuksellisen laaja. Siihen on otettu mukaan liki 450 kuvaa näyttelyn kokonaisuudesta. Kirja antaa erittäin hyvän kuvan niin näyttelystä kuin itse aiheestaan ja toimii siten myös näyttelystä erillään olevana itsenäisenä teoksena. Tekstuaalisesti ja visuaalisesti hyvin toimitettuna kirja on vieläpä miellyttävä esine katsoa ja lukea. Kuvamateriaalia on huomattavasti enemmän kuin tekstiä, ja yksittäiset esittelytekstit ovat lyhyitä: lähinnä puolesta yhteen sivuun. Mikään varsinainen alan lähdeteos kirja ei ole, esimerkiksi se ei sisällä lainkaan hakemistoja. Omassa lajissaan se on kuitenkin kattava – siitäkin huolimatta, että jokaiselle musiikkia (ja kansitaidetta) harrastavalle tulee väistämättä mieleen paljon sellaisia teoksia, joita kirjassa ei esitellä.

Kirjan erityiseksi ansioksi voi mainita, että se on ensimmäinen levynkansitaidetta suomeksi esittelevä kirja. Kansainvälisesti aihetta on käsitelty esimerkiksi Hipgnosisin Storm Thorgersonin ja Roger Deanin toimittamassa teoksessa Album Cover Album (Dragon’s World, 1977), Michael Ochsin laajassa kirjassa 1000 Record Covers (Taschen, 1996), tai vaikkapa erityisalueena Andrew Emeryn kokoelmassa The Book of Hip Hop Cover Art (Mitchell Beazley, 2004). Niille, jotka kaipaavat aiheesta lisätietoja, löytyy apua ”Covers – Levynkannet” -kirjan lyhyestä lähdeluettelosta, joka esittelee aihetta käsittelevää aineistoa.

Vapriikin näyttelyä ei oltu rakennettu musiikkilajeittain, mutta kirjassa tällaista jaottelua on jossain määrin tehty, mainittakoon esimerkiksi surf, country & western, punk ja gootit. Sisällysluettelotasolla käsittely ei ole täysin johdonmukaista, sillä esimerkiksi erityisasemaan nousee The Rolling Stones -yhtye (s. 116-118), vaikka The Beatlesilta on mukana useampia kansikuvituksia. Koska varsinainen painopiste on esteettisissä virtauksissa, teknisissä ratkaisuissa sekä suunnittelijoissa, niin kokonaisuudesta muodostuu vuosikymmenittäin etenevä tarina, joka päättyy temaattiseen potpuriin.

Suomalaisia kansia on anglosaksiseen musiikkimaailmaan keskittyvässä kirjassa mukana vain kymmenkunta: Hurriganesin Roadrunnerista Pentti Saaritsan Lauluihin ja Wigwamin Beingistä Eppu Normaalin Akun tehtaaseen. Juice Leskisen (1950 – 2006) lukuisten levyjen kansista on mukana vain yksi: Juho Juntusen toteuttama Tähän saakka (1977). Kuitenkin näyttelyn yhteydessä järjestetyssä muistonäyttelyssä ”Juice on” tuotanto oli esillä laajemmin. Kirja on itsessään mainio, mutta suomalaiselle yleisölle suunnatussa kirjassa oman maan sisäistä aineistoa olisi odottanut ja toivonut olevan enemmän. Näin myös siksi, että kansainvälisistä julkaisuista suomalaista aineistoa lienee turha etsiä. Ratkaisun voi nähdä perustelluksi sitä kautta, että suomalaisen musiikin kansitaiteella on ollut merkittävää vaikutusta lähinnä kansallisesti. Jäämmekin odottamaan, että joku tekisi kirjalle suomalaisen ”jatko-osan”. (Keväällä 2006 Turun Ars Novassa järjestettiin sentään suomalaisen levynkansitaiteen näyttely ”Top 10”.)

Kirja lähtee lyhyesti liikkeelle levynkansien varhaishistoriasta, mutta keskeiseksi käännekohdaksi nousee nuoren Alex Steinweissin vuonna 1939 Columbia-yhtiössä läpi saama uudistus. Ensimmäisenä työnään vuonna 1940 hän toteutti kannen Rodgers & Hartin levyyn Smash Song Hits (s. 14-15). Uuden kuvakielen vaikutus oli mullistava, ja se levisi nopeasti. Kirjassa ensimmäiset vuosikymmenet käydään läpi esittelemällä kirjoituksin ja kuvituksin kolmetoista suunnittelijaa ja jazziin keskittynyt Blue Note -yhtiö.1960-luvusta alkaen käsittelyssä on yli 30 suunnittelijaa (esimerkiksi Frank Zappan provokatiiviset kannet taiteillut Cal Schenkel, s. 73) ja kymmenen suunnittelutoimistoa (esimerkiksi ”eklektisestä ja leikillisestä asenteestaan kansitaiteeseen” tunnettu lontoolainen Blue Source, s. 185-186). Erikseen esitellään vielä yksi levy-yhtiö; muun muassa Edward Vesalan Lumen tuottanut ECM, jolla on ollut voimakas vaikutus alan kehitykseen (s. 159-161). Nimikkeiden lisääntymisen myötä mukaan tulee myös erilaisia teemallisia ja lajijaotteluja. Yksi mielenkiintoinen teema on kirjan lopussa, jossa esitellään viisi parodista tai pastissijäljitelmää rinnan alkuperäisten ideoiden kanssa. Esimerkiksi Elvis Presleyn ensimmäinen LP (1956) ja The Clashin London Calling -albumi (s. 216-217).

Levynkansien tekijöistä esiin nostetaan noin viisikymmentä suunnittelijaa. Heistä monella tapaa mielenkiintoisimmat ovat muusikkoina keskenään hyvin erilaiset Bryan Ferry (s. 204-205) ja Morrissey (s. 206-208). He ovat läpi uriensa olleet keskeisesti luomassa ja suunnittelemassa omien levyjensä ulkoasuja ja sitä myöten oman musiikkinsa ”brändiä”. Kirjassa valittu linja tuoda esiin suunnittelijoita ja toimistoja on hyvin perusteltu. Vaikka levyjä arvioitaessa usein käsitellään itse kansia, jäävät silti niiden suunnittelijat ja suunnittelutoimistot vähälle huomiolle. Näiden tekijöiden merkitys kasvoi levyjen kokonaisuuden luomisessa aina 1990-luvulle asti, jolloin CD-formaatti viimeistään syrjäytti LP-formaatin. Tämäkin vaihe alkaa olla menneisyyttä. Kirjan toimittaja toteaa: ”Kehitys johtaa samalla myös suojakoteloiden ja niiden kansitaiteen rikkaan historian päättymiseen” (s. 9). Kuvailmaisu säilyy kuitenkin merkittävänä markkinatekijänä videoiden, julisteiden ja muun materiaalin muodossa. ”Covers – Levynkannet” on tämän historian vaiheen nostalginen todistaja.

Brändin muodostamiseen liittyen voisi vielä lopuksi ottaa esiin kirjan alkupuolella olevan XTC-yhtyeen levyn Go 2 (1978) kannen, jonka toteutti erityisesti Pink Floydin kansia tehnyt legendaarinen suunnittelutoimisto Hipgnosis. Sama kansi koristi myös näyttelyn sisääntuloa. Se on (itse)ironinen ja kriittinen piikki levynkansien kaupallisen ulottuvuuden merkityksestä. Kansi oli toteutettu pelkästään tekstinä valkoisena konekirjoitusfonttina mustalle pohjalle. Seuraava lainaus on kirjassa olevasta suomennoksesta:

"Tämä on LEVYNKANSI. Tämä kirjoitus on osa levynkannen DESIGNIA. DESIGNIN tarkoitus on MYYDÄ levyä. Toivomme, että se saa sinut huomaamaan levyn ja ottamaan sen käteesi. Kun olet tehnyt niin, haluat ehkä kuunnella musiikkia – tässä tapauksessa XTC:n Go 2 albumia. Sitten tahdomme sinun OSTAVAN sen. […] Vedätys on vedätystä. Hyvin suunniteltu levynkansi saa ihmiset ostamaan levyn, mutta sitähän ei itse asiassa tapahdu koskaan SINULLE, koska SINÄ tiedät, että se on vain levynkannen designia. Ja tämä on LEVYNKANSI." (s. 7)

Näin aikana, jolloin kulttuuriteollisuus ja -brändäys on erityisen ajankohtaista, tämä teksti on erinomainen esimerkki tähän loppuun juuri kriittisen tekstuaalisuutensa vuoksi. Kansikuvataide(kaan) ei ole koskaan ollut vain taidetta, vaan myös vaikuttamiskeino.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *