Matka Amerikan raiteiden kulkijoiden maailmaan

Jenni Stammeierin teos Suomalaiset junapummit käsittelee vähän tunnettua puolta suomalaisessa siirtolaisuushistoriassa: suomalaisia kulkureita ja kiertolaisia 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen Pohjois-Amerikassa. Teos on mielenkiintoinen ja tärkeä lisä amerikansuomalaisuutta käsittelevään tietokirjallisuuteen. Samalla sen teema on äärimmäisen ajankohtainen.

Stammeier, Jenni: Suomalaiset junapummit. Kulkureita ja kerjäläisiä Amerikan raiteilla. Docendo, 2019. 293 sivua. ISBN 978-952-291-621-1.

Jenni Stammeierin teos Suomalaiset junapummit käsittelee vähän tunnettua puolta suomalaisessa siirtolaisuushistoriassa: suomalaisia kulkureita ja kiertolaisia 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen Pohjois-Amerikassa. Siirtolaisuus mielletään usein lähtö- ja kohdemaan välillä tapahtuvaksi liikkumiseksi, mutta kuten Stammeierin teos kertoo, siirtolaiset pysyivät liikkeellä myös uudessa kotimaassaan. Talouden heilahtelut, työolosuhteiden karuus ja epävarmuus sekä 1900-luvun alun mittaan yleistyneet työtaistelut pitivät siirtotyöläisiä liikkeellä. Lisäksi Pohjois-Amerikan maanteillä ja rautateillä liikkui tuhansia henkilöitä, joille kiertolaisuudesta muotoutui suoranainen elämäntapa.

Näiden ”hoopojen” (hobo) joukossa oli myös suomalaisia. Suomalaiset junapummit on mielenkiintoinen kuvaus kiertolaisina itsensä elättäneiden suomalaisten kokemuksista, mutta teos sivuaa myös laajemmin liikkuvuuden keskeisyyttä suomalaissiirtolaisten elämässä.

Kulkureita 1920-luvun Yhdysvalloissa. Kuva Granger.

Stammeier on ammatiltaan toimittaja, ja hän päätyi kirjan aiheen äärelle keväällä 2017, kun hänen toimittajakollegansa vinkkasi mielenkiintoisesta juttuaiheesta. Kollega oli saanut käsiinsä 1970-luvulla nauhoitetun C-kasetin, jolla vanha pohjalaismies Hannes ”Hanski” Sankelo muisteli kulkurielämäänsä 1930-luvun Kanadassa. Stammeier laati Ylen historiatoimitukselle juttusarjan ja sosiaalisen median kampanjan, joissa seurattiin Sankelon vaiherikasta elämää kiertolaisena lama-ajan Pohjois-Amerikassa. Stammeier lähti juttusarjansa pohjalta selvittämään laajemmin suomalaisten Amerikan-siirtolaisten kiertolais- ja kerjäläiskokemuksia. Tietokirjakustantamo Docendon keväällä 2019 julkaisema Suomalaiset junapummit syntyi selvitystyön tuloksena.

Selvitystyössään Stammeier huomasi, etteivät ”Hanskin” kokemukset kulkurinelämästä olleet ainutlaatuisia. 1900-luvun alun amerikansuomalaisiin sanomalehtiin, siirtolaisten muistelmiin ja muihin aikalaislähteisiin perehtyminen toi esiin monia muita vastaavia kertomuksia. Siirtolaishistorioitsijat eivät näihin tarinoihin kuitenkaan olleet tarpeeksi hanakasti tarttuneet. Vaikka suomalaista Amerikan-siirtolaisuutta on tutkittu hyvin kattavasti Atlantin molemmin puolin, eivät mannerta kiertäneet kulkurit, kerjäläiset ja muut kiertolaiset ole tutkijoiden silmiin juuri osuneet. Stammeier epäilee taustalla vaikuttavan keskittymisen menestystarinoihin: suomalaisia ovat perinteisesti kiinnostaneet uudessa maailmassa menestyneet maanmiehensä ja -naisensa, epäonnistuneiden onnenetsijöiden jäädessä katveeseen. Stammeier toteaa myös liikkeellä oleviin ihmisiin liittyvän arkistomateriaalin olevan vähäistä tai vaikeasti saavutettavaa, mikä on tehnyt kulkijoiden tutkimuksen hankalaksi.

Kulkijoiden kokemusten moninaisuus

Stammeier on kaivanut esiin lähteitä, jotka tekevät liikkeelläolon kokemuksia näkyviksi. Hän käyttää erityisesti neljän miehen kulkurielämästään kirjoittamia tai nauhoittamia muisteluita. Hannes ”Hanski” Sankelon 1970-luvulla nauhoitettujen muistelujen lisäksi Stammeier on löytänyt myös toisen C-kasetille nauhoitetun siirtolaiskertomuksen. Keskipohjalaisen Arvo Pottalan selonteko kokemuksistaan kulkurina 1930-luvun Kanadassa on nauhoitettu 1980-luvun alussa.

Nauhoitettujen muistelujen lisäksi Stammeier käyttää päälähteenään Oskari Tokoin vuonna 1947 julkaistua muistelmateosta Maanpakolaisen muistelmia, jonka Tokoin tytär Irene Tokoi laati isänsä muistiinpanojen pohjalta. Muistelmissaan Tokoi kertoo siirtolaisvuosistaan 1890-luvun Yhdysvalloissa, jossa hän vietti pitkiä aikoja kulkurina ja matkusti työnhaussa paikkakunnalta toiselle. Neljäs Stammeierin päälähteistä on vuonna 1952 Yhdysvalloissa julkaistuun Kulkurina Amerikassa, uutisraivaajana Kanadassa -teokseen sisältyvä ”Siukku”-nimimerkkiä käyttävän miehen kertomus kulkurielämästä 1900-luvun alun Yhdysvalloissa. Tarina esitetään fiktiivisenä, mutta Stammeier toteaa sen todennäköisesti perustuvan kirjoittajan omakohtaisiin kokemuksiin.

Päälähteidensä lisäksi Stammeier on lukenut 1900-luvun alun suomalaista ja amerikansuomalaista lehdistöä sekä muiden siirtolaisten muistelmia. Jonkin verran Stammeier on käynyt läpi myös siirtolaisuuden ja kulkuriuden historiaa käsittelevää, lähinnä 1900-luvulla julkaistua tutkimuskirjallisuutta. Uusinta siirtolaisuushistoriaa tai amerikansuomalaisia koskevaa tutkimusta teoksessa käytetään vähän, ja pääpaino on sinänsä ymmärrettävästi rikkaassa alkuperäisaineistossa.

Kirjan neljä päähenkilöä Sankelo, Pottala, Tokoi ja ”Saikku” asuivat Pohjois-Amerikassa eri aikoina, mutta Stammeierin käsittelytapa ei seuraa heidän vaiheitaan kronologisessa järjestyksessä. Kirja on jaettu kuuteentoista temaattiseen lukuun, jossa käsitellään amerikansuomalaisen kulkurielämän yleisiä, eri aikoina toistuneita haasteita ja ilmiöitä.

Teoksen alkupuolen luvut keskittyvät erityisesti maanteillä ja junissa kulkemisen käytäntöihin ja selviytymisen strategioihin, mm. ravinnon hankintaan, yöpymiseen sekä onnettomuuksien ja viranomaisten välttelyyn. Jälkipuolen luvuissa tarkastellaan laajemmin kulkurien kulttuurista asemaa, esimerkiksi poliittisen radikalismin ja kulkurielämän yhteyttä sekä suomalaisten kohtaaman rasismin merkitystä kiertolaiseksi ajautumisessa. Temaattinen jako on perusteltu, sillä samanlaiset haasteet kohtasivat eri aikoina kulkeneita siirtolaisia, mutta toisinaan lukija kaipaisi temaattisten lukujen sisään selkeämpiä kronologisia viittauskohtia ja historiallisten kontekstien erittelyä.

Keskeinen historiallinen viitekehys suomalaisten junapummien tarinassa on liikkumisessa tapahtuneet mullistukset 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen maailmassa. Höyrylaivaliikenne mahdollisti miljoonien eurooppalaisten muuttoliikkeen Atlantin yli Amerikkoihin, heidän joukossaan yli 350 000 suomalaista. Rautatieverkoston nopea laajeneminen yhdisti Pohjois-Amerikan syrjäisimpiäkin kolkkia satamiin, teollisuuslaitoksiin ja metropoleihin, mahdollistaen siirtolaistyöläisten nopean siirtymisen rannikon satamakaupungeista sisämaan tehtaisiin, kaivoksille, metsäkämpille ja farmeille. Vuoden 1916 huipussaan Yhdysvaltain rautatieverkostolla oli mittaa huimat 408 000 kilometriä. Junaliikenteen suomaa liikkumisen vapautta ei ole kuitenkaan syytä liikaa romantisoida. Kuten Stammeierin teos tuo esiin, varattomien ja työttömien matkaajien kulkemista koetettiin rajoittaa monin keinoin – siinä tosin usein onnistumatta.

Kolme ”hoboa” Stumblebum Inn, San Rafael, 1931.

Rautateillä varoitta ja luvatta liikkuneet kulkurijoukot saattoivat haastaa luokkaan, rotuun ja kansalaisuuteen liittyneitä hierarkioita. Stammeier esimerkiksi kertoo kulkuriryhmien korostaneen usein tasa-arvoisuuden ja veljeyden ihanteita. Kulkuriromantiikassa ”hoopot” eivät tuominneet toisiaan ihonvärin tai kansallisuuden perusteella, vaan kunnioitus tuli hankkia henkilökohtaisin avuin. Toisaalta kulkurit eivät eläneet irrallaan ympäröivästä yhteiskunnasta tai sen hierarkioista. Erityisesti tämä näkyi kiertolaisuuden sukupuolittuneisuudessa. Naisten liikkumista kontrolloitiin enemmän kuin miesten, ja kontrolli ulottui myös kiertolaisuuteen. Etenkin yksin kulkeneet naiset kohtasivat seksuaalista väkivaltaa, paitsi viranomaisten myös mieskulkureiden taholta. Naiskulkureita käsittelevässä luvussaan Stammeier tuo esiin naisten tapoja luovia näissä sukupuolittuneissa valtasuhteissa.

Liikkuvuus laajemmaksi näkökulmaksi

Suomalaiset kulkuritarinat tuovat esiin kiinnostavan puolen suomalaisista siirtolaiskokemuksista. Stammeierin mukaan hänen kuvaamansa kulkurit erosivat jyrkästi niistä tavallisista suomalaissiirtolaisista, jotka jämähtivät paikkakunnilleen: ”Jako omaa lyhkästä rataansa kiertäviin heppuleihin ja ennakkoluulottomiin kulkureihin on selvä” (s. 260). Jyrkkä erottelu ennakkoluulottomien liikkujien ja nurkkakuntaisten jämähtäjien välillä tuntuu liioitellulta. Kuten Stammeier teoksessaan itsekin tuo esiin, Amerikan raiteilla liikuttiin paitsi huvin vuoksi myös työn ja perheen perässä. Junilla matkasi lukemattomia ”tavallisia” työn tai perheen perässä matkanneita siirtolaisia. Liikkuvuutta ei kenties tulisikaan tarkastella vain tiettyjen huimapäisten yksilöiden ominaisuutena, vaan ilmiönä, joka lävisti 1800- ja 1900-lukujen suomalaisia siirtolaisyhteisöjä laajemmin. Näin voisi myös purkaa sitkeää käsitystä amerikansuomalaisista poikkeuksellisen sulkeutuneena, ”toiskielisistä” erillään pysytelleenä siirtolaisyhteisönä.

Stammeierin teos on mielenkiintoinen ja tärkeä lisä amerikansuomalaisuutta käsittelevään tietokirjallisuuteen. Samalla sen teema on äärimmäisen ajankohtainen. Suomessa on viime vuosina puhuttu paljon niin sanotusta laittomasta siirtolaisuudesta ja paperittomien varjoyhteiskunnasta. Turvallisuusdiskurssi hallitsee keskustelua maassa luvatta oleskelevista. Tässä keskusteluilmapiirissä on entistä tärkeämpää tuoda esiin suomalaisten oman siirtolaisuushistorian monimuotoisuutta ja -äänisyyttä. Stammeierin teos tuo hyvin esiin, että vain muutama vuosikymmen sitten Suomen passia kantavat olivat maailmalla liikkuessaan huomattavasti vähemmän etuoikeutettuja kuin nykyisin. Parhaimmillaan suomalaisten ”hoopojen” ja muiden kiertolaisten kokemusten lukeminen herättää ymmärrystä ja empatiaa niitä ihmisiä kohtaan, joiden liikkuminen tänään nähdään ongelmaksi heidän passinsa, ihonvärinsä tai köyhyytensä vuoksi.

Tavarajunalla matkustanut perhe, Washington, Toppenish,Yakima Valley, Dorothea Lange 1939.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *