Alkuun on esitettävä emeritusprofessori Matti Klingelle pyyntö, jossa on vaatimuksen sävyä: aiemmissa päiväkirjoissanne olette puhunut intellektuaalisesta omaelämäkerrastanne, mutta viime niteissä olette ollut asiasta vaitonainen, joten toivon, että omaelämäkertanne vielä valmistuu. Sillä alkaa olla selvää, että viime vuosisadan mielenkiintoisin vuosikymmen on 50-luku, aika, jolloin tylsistä sodista oltiin päästy ja ihmiset, jotka eivät olleet ”kerinneet sotaan”, nousivat esille. 50-lukulainen on Klingekin.  

Viime vuonna oli juhlavuosi, kun ilmestyi professori Klingen päiväkirjan kymmenes nide ja tuolloin päiväkirjan kirjoittaja epäili, josko Otava lopettaa hänen päiväkirjojensa julkaisemisen. Näin todella kävi. Onneksi Kustannusosakeyhtiö Siltala on tullut apuun ja käsittelyn alla olevassa yhdennessätoista niteessä vihjataan, että olisi ottajia ollut muitakin. Varmasti. Sillä Klingeä lukiessa oppii ja hänen päiväkirjansa ovat olennaiselta osaltaan kuvausta oppimisesta. Tuommoinen oppiminen, joka jatkuu vielä yli seitsemänkymmentävuotiaana, on luonnollisesti kauhistus laiskalle ihmiselle, joten ei pidä ihmetellä, jos jotkut eivät Klingen päiväkirjoista pidä. Onneksi kuitenkin on yhä ihmisiä, joille ei riitä muodollinen oppineisuus, vaan he tahtovat myös sisältöä. Sitä löytyy Matti Klingen päiväkirjoista. Edesmennyttä sivilisaatiohistorioitsijaa Tapani Hietaniemeä sanottiin ”käveleväksi Wikipediaksi”, joten päiväkirjan kirjoittajaa voisi sanoa vaikkapa ”käveleväksi Larousseksi”, sillä ensinnäkin professori Klinge kävelee ja toiseksi hän on frankofiili. Joulukuun kahdeskymmenesseitsemäs Klinge sanookin: ”Monenlaista tulee aina kävellessä mieleen!”

Arvostelija saa päiväkirjoista työlleen evästyksen. Maaliskuun viidenneltätoista päivältä 2009 luemme, että arvostelijan on suhteutettava arvosteltavana oleva kirjansa traditioon ja diskurssiin: ”Sama koskee niitä tämän päiväkirjasarjan arvostelijoita, jotka järjestään ovat myös alkaneet lukea alusta ja kertovat sitten hyväksyen tai torjuen eri kohdista. Pohtimatta ensinkään itse julkaistun mielipidepäiväkirjan ilmiötä, esikuvia, rinnakkaisuuksia, meiltä ja muualta”. Professori Klinge, jota voisi nimittää perinteisen kulttuurihistorian taitajaksi, osoittautuu tässä myös modernin kulttuurihistorian, jota voi opiskella pääaineena Turun yliopistossa, linjoilla olevaksi tutkijaksi. Toisaalta kuka tahansa edes aavistuksen pätevä historioitsija asettaa kohteensa kontekstiinsa. Mutta niitä aavistuksen päteviäkin on harmittavan vähän. Tuo ”perinteinen kulttuurihistoria” on sivistyshistoriaa, Suomessa suolahtelaista, maailmalla burckharditilais-huizingalaista, Friedelliä unohtamatta. Klingeä lukiessa nuo vanhat mestarit tulevat mieleen, heillä kaikilla on kokonaisnäkemys asioista. Kun Jacob Burckhardt kirjoitti Italian renessanssin sivistyksen niin Matti Klingen tuotantoa voisi kuvailla Suomen Autonomian (tai Keisariajan) sivistykseksi. Tämänkertaisen päiväkirjaniteen aikana hän julkaisee laajan tutkimuksen Napoleonin varjo, jossa hän jälleen kerran käsittelee autonomian aikakautta.

Joka tapauksessa Klingen päiväkirjat saavat vertailukohdan Johannes Salmisen päiväkirjasta Varjo Kiasman seinällä. Päiväkirja 2003, josta Klingekin aiemmissa niteissään toivoi vuosittaista merkkitapahtumaa. Valitettavasti näin ei ole käynyt. Klinge itse on viitannut päiväkirjakirjoittamistaan Erkki Tuomiojan Kirjavinkkeihin, joita en ole lukenut kuin aivan vähäisen. Enemmän olen lukenut professori Jukka Kemppisen blogia, josta siitäkin Klingen tapaan välittyy syvä lukeneisuus ja inhimillinen ymmärtäminen. Molemmat ovat myös toisinaan semmoisia äreitä vanhempia herrasmiehiä! Klinge ärisee usein Yhdysvalloille, tuolle kalvinistiselle maalle, jonka predestinaation voitollisuutta hän epäilee. Tällä kertaa Klingen erityisenä harmin esineenä on kristillinen tai lähinnä ”kristillinen” yhdysvaltalaisvetoinen televisiokanava: ”Meilläkin TV7:n vanhatestamentillisen fundamentalismin julistus kytkeytyy Israelin nykyisen valtion ihannointiin: sen lippu on aina Suomen lipun rinnalla osoittamassa myös poliittista sitoutumista.” Klingen suhde nyky-Israeliin (vanhatestamentillisesta Israelista puhumattakaan) on vaikea. Hänelle nyky-Israel on Yhdysvaltojen, maailmanpoliisin, etäpääte. Toisaalta, kenelle nyky-Israel ei olisi vaikea asia.

Panu Rajala, jonka verkkopäiväkirjaa voi verrata Klingen päiväkirjoihin, puhui Klingen  uusimmassa niteessään ”lievästi väsähtäneen”. Rajala näkee hyvin, että Klinge lähestyy asioita negaatioiden kautta, kuka on juhlista poissa, mitä ei olla tehty, mitä on unohdettu ja niin edelleen. Ehkä tuo on juuri sitä vanhan herrasmiehen äreyttä? Rajala viittaa myös siihen, että päiväkirjasta on kenties toimitusvaiheessa jätetty pois jotakin. Tästä olisikin mielenkiintoista saada tietoa: paljonko Klingellä oikein on alkuperäisiä päiväkirjoja? On selvää, että tulevaisuudessa meidän aikaamme tutkivat historioitsijat ja muut menneisyystieteilijät saavat Matti Klingen päiväkirjoista hyvän ponnahduslaudan esimerkiksi aate-, oppi- ja kulttuurihistoriallisiin tarkasteluihin. Kuvauksen kohteena on jälleen vuosi, joka alkaa heinäkuun alusta ja loppuu kesäkuun loppuun. Näin on ollut ennenkin paitsi ensimmäisessä niteessä, joka käsitti puolivuotiskauden tammikuusta kesäkuuhun. Silti tuokin ensimmäinen nide on samaa paksuusluokkaa kuin muutkin, joista tämä viimeisin yltää sivulle 328. Artikkelikokoelmassa Miten meistä tuli historian tohtoreita Klinge kuvaa omaa tohtoroitumistaan 60-luvulla − päiväkirjojensa kautta. Ilmeisesti Klinge on kirjoittanut päiväkirjoja ainakin viisikymmentä vuotta ja useita tuhansia sivuja. Julkaistuja päiväkirjojakin on jo olemassa noin 3 000 sivua. Olen joskus ihmetellyt, millä ajalla Klinge päiväkirjojaan kirjoittaa ja tullut siihen tulokseen, että päiväkirjat ovat tulosta niistä hetkistä, jolloin muut akateemiset henkilöt katsovat televisiota. Tässä lausunnossa on arvolataus. Aiemmista päiväkirjoista olemme saaneet tietää, että Matti Klinge on katsellut televisiota vasta 80-luvun lopulta saakka, muttei hänestä kuitenkaan ole tullut television suurkuluttajaa, tuskin edes kuluttajaa. Ranskalaista kanavaa hän katsoo, joskus jopa internetistä, mutta muuten hän ei koe eläytyvänsä populaariin. Sen sijaan Klinge käyttää televisiota unilääkkeenä, ilmenee helmikuun yhdeksännentoista päivän merkinnästä.

Vähitellen Matti Klingestä on kehkeytymässä russofiili, vaikea sanoa päätyykö professori lopulta slavofiiliksi. Hän käy risteilemässä suurella Volgalla ja on vaikuttunut, muttei pidä siitä, että matkaseuruetta ollaan aina viemässä sotamuistomerkeille ja maisemat saattavat olla tylsiä. Muuten Venäjällä menee hyvin. Tähän saakka ainakin minun mieleeni on piirtynyt kuva professori Klingestä vain antaumuksellisena frankofiilina, mutta Klingen ollessa kyseessä voi odottaa mitä tahansa. Hän on aivan oikeasti radikaali ihminen ja ennakkoluulonsa hän kertoo meille ja niistä me estoitta häntä moitimme. Matti Klinge ei pidä arjen historiasta, mielipide, jota ei erityisemmin kannata esittää, jos on pyrkimässä virkoihin. Onneksi Matti Klingen ei enää tarvitse pyrkiä virkoihin. Nykyisin, jos käy katsomassa historian laitosten verkkosivuilta niin käytännössä jokaisella tutkijalla ynnä muulla henkilökunnan jäsenellä on ”intressinään” arjen historia, sukupuolihistoria ja populaarihistoria. Kolmekymmentä vuotta sitten mainittiin kiinnostuksen kohteeksi luokkien väliset erot. Matti Klinge ei kuulu tähän ryhmään, häntä kiinnostaa yliopistohistoria ja yliopistoissa ja akatemioissa hän ulkomailla vierailee. Hän myös maalaa. Nyt hän kertoo harrastavansa akvarellimaalausta, kannen kuvana on päiväkirjan kirjoittajan oma maalaus. Elokuun kahdeskymmenestoinen päivä professori sanoo maalaamisestaan: ”Täytyisi uudistua, se vaatisi ennen muuta aikaa.” Uudistua! Tässä valmiissa tietoteknisessä maailmassa…

On miellyttävää, että Kustannusosakeyhtiö Siltala ei ole mennyt muuttamaan päiväkirjojen ulkoista muotoa, kannen ruskea on hyvää jatkoa viime vuoden harmaaseen, aiemmin oli keltaisen ja okran sävyjä. Ainoa heikompi oli mielestäni kahden vuoden takainen hailakan sininen, jota en voi kutsua turkoosiksi. Kirjoitusvirheitä on kuitenkin liikaa. En ymmärrä, mistä se voi johtua, paitsi toimitustyön laiskuudesta. Ei vie kovin pitkään, kun käy tarkasti läpi noin kolmesataasivuisen tekstin ja samalla laatii vielä nimihakemistonkin. Suomalaisten kustantajien kovin ihailemat yhdysvaltalaiset kustannus”talot” olisivat hyviä esimerkkejä, mutta miksi juuri tältä osin esimerkinotto ei kelpaa, vaikka muuten ollaan hanakasti tilaamassa matkalippuja New Yorkiin.

Journalistit, ”media”, saa Matti Klingeltä tuomionsa. Uutisointi on ensinnäkin angloamerikkalaisesti keskittynyttä ja uutisaiheet ovat pinnallisia. Klinge epäilee, ettei kaikkia ihmisiä kiinnosta katastrofit, vaan voisi kertoa myös juhlista, kauniista asioista. Hauska on Klingen huomio journalistien sivistyksen ja älyn rajallisuudesta. Israel on rynninyt Gazaan tietyiltä ilmansuunnilta, joista Klinge sanoo sulkeissa: ”pohjoisesta ja idästä, kuten journalistimme kertovat − muita mahdollisia ilmansuuntiahan ei olekaan!”

Panu Rajalan verkkopäiväkirjassa, joka saattaa olla parhain suomalainen vertailukohta Matti Klingen päiväkirjoille, huomioitiin myös se Klingen toistuva teema, että niin sanotut reunavaltiot ovat Klingen katsannossa uhkarohkeita, kun taas Venäjää pelottaa. Tämä sopisi muistaa. Uusimmassa niteessä Klinge yhä moitiskelee Viron presidentti Ilvestä, mutta myös Baltian maita, Puolaa ja Ukrainaa. Sen sijaan Klinge puolustaa Suomen politiikkaa ja ”suomettumista”, hänen mielestään Venäjä on tosiasia ja Suomen kannalta erityisesti Pietarin kaupunki, joita ei pidä unohtaa. Näin ollen muidenkaan reunavaltioiden ei pitäisi kovin uhitella Venäjälle, sillä suurvallankaan kärsivällisyys ei ole loputon. Eivätkä muut suurvallat tule apuun, lähettävät myötätuntoisen sähkeen ja siinä se sitten on. Klinge muistuttaa ”mourir pour Danzig?” -teemasta eli tosipaikan tullen suurvalta, Danzigin tapauksessa Ranska, ei ole kiinnostunut pienemmän valtion murheista, etenkin kun voi saada kimppuunsa toisen suurvallan. Onhan Viron nyrkinheristely Venäjän suuntaan hieman (surku)hupaisaa, etenkin kun se päättyy taas yhteen kansalliseen murhenäytelmään, mutta silti voisi miettiä kunniaa, jota suomettumisessa ei välttämättä aina ollut. Paljonko on syytä antaa periksi sen tähden, että itsenäisyys säilyy? Matti Klingen päiväkirjat eivät anna tähän vastausta. Paavolaista jäljitellen voisi sanoa, että Klingen mukaan Suomessa ei aina oikein tiedetä, mitä Venäjällä tapahtuu.

On luonnollista, että Klingelle sukupuolten välinen tasa-arvo on vastavuoroista eikä yksisuuntaista toimintaa. Hän huomioi, että poikien on pakko pelata jääkiekkoa ynnä muita pelejä, jotteivät menettäisi sosiaalista arvoaan. Merkinnässään kahdeskymmenesseitsemäs toukokuuta Klinge kertoo Upsalan yliopistossa järjestetystä geologian kongressista, jossa tottakai puhuttiin siitä miten miehet alistavat naisia, ja joku piruparka oli esitelmän aikana rapistellut papereitaan, mistä seurasi rehtorin nuhtelu. Ruotsihan on maa, jossa vaaditaan tasa-arvoa esimerkiksi uimapukujen suhteen (tosin yläosattomia naisten uimapukuja vaativat miehet ja kenties kyse oli pilasta, silti pila oli kuvaava), mutta Klinge kertoo, että Svenska Dagbladetin mukaan tämmöinen alkaa mennä liian pitkälle. Tämä herättää toivoa, mutta epäilemättä ihmiset kohta keksivät uuden kohkailunaiheen. Juuri kaikkea yltiöpäisyyttä vastaan Matti Klinge nähdäkseni on. Matti Klinge kaipaa tyyliä ja tyylitajua. Hän korostaa anteeksiantamista eikä anteeksipyytämistä, totuuskomissioita ei tarvita, nämä mielipiteensä Matti Klinge tuo julki myös päiväkirjojensa yhdennessätoista niteessä.

Marcel Proust välähtää tälle kertaa esiin vain pariin otteeseen. Kenties ensi syksynä saamme lukea Proustista enemmän. Ja maalausharrastuksesta. Joulupäivänä Klinge lukee Thomas Mannin teosta Herr und hund, sekä Mannin päiväkirjoja. Touko-kesäkuussa Klinge lukee Mauriacin päiväkirjoja. Kaltaistensa seuraan ihminen etsiytyy. Tuolla eteläisessä Helsingissä.