Ex-pääministeri Esko Ahon viimeisin kirja 1992 – Suomen valinnat aavekissojen varjossa on jatkoa syksyllä 2020 julkaistulle sarjan avausteokselle 1991 – Mustien joutsenten vuosi. Aho käy läpi hallituskautensa tapahtumat yksityiskohtaisemmin, kuin mitä yleisempiä asioita käsittelevät muistelmateokset, esimerkiksi Pääministeri (1998).

Mielenkiintoinen detalji on kirjasarjan teosten nimet: Mustat joutsenet ja Aavekissat… Kuten lienee oikeus odottaa niin Aholta tullee vielä jatko-osat vuosista 1993–1995. Mitä mystistä eläinmytologiasta pystyy vielä ammentamaan tulevien kirjojen nimistöön?

Aavekissan käsite avataan heti kättelyssä (s.14–19) sitä entuudestaan tuntemattomille. Kesällä 1992 Ruokolahdella tehtiin kuuluisa havainto leijonasta. Lopullista varmuutta leijonan olemassaolosta ei koskaan saatu, mutta aikamoisen hässäkän se kesämediassa 30 vuotta sitten aiheutti.

Aho käyttää termiä ”aavekissa” ilmiölle, jossa kuviteltu tarina alkaa elää omaa elämäänsä paisuen entisestään ja lopulta alkaen tuntua uskottavalta. Jotain mikä näyttää todelta alkaakin muuttua todellisuudeksi. Erilaiset salaliittoteoriat edustavat myös aavekissa-ilmiötä. Esimerkiksi Donald Trump alkoi ruokkia tarinaa vaalivilpistä vuonna 2020 kauan ennen vaalien järjestämistä. Oikea totuus hukkuu helposti vaihtoehtois(t)en jalkoihin. Vuotta 1992 on syytä tarkkailla myös tätä taustaa vasten, Aho perustellusti ehdottaa.

Ahon ratkaisu käyttää kymmeniä sivua toisen maailmansodan ja 1990-luvun välisen ajanjakson kertaamiseen kirjan alussa saattaa herättää närkästystä historiaa tuntevassa. Hän itse perustelee ratkaisuaan näin:

”Olen valinnut kiintopisteekseni vuoden 1992. Kuvaan ratkaisuja ja tunnelmia sellaisina, miltä ne sen hetken olosuhteissa näyttivät. Käytän vuotta 1992 samalla tähystyspaikkana sekä taaksepäin kylmän sodan aikaan että tienä nykyhetkeen.” (s.12)

Ymmärrän taustoituksen merkityksen ja vertailulla eri vuosikymmenten välillä on aina oma paikkansa historiankirjoituksessa ja muisteloissa. Toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenten, erityisesti 1970-luvun opetukset ovat tärkeitä. Ne ovat hyviä vertailukohtia 1990-luvulle, mikseivät 2020-luvullekin. Mutta Ahon ratkaisu käyttää melkein kolmasosa kirjan sivuista 1970-luvun ratkaisujen muisteluun ei tuossa laajuudessaan puolla mielestäni paikkaansa. Vuodesta 1992 lukemaan tullut saa luvan etsiä kärsivällisyyttään.

Teos kuitenkin paranee edetessään, kun Aho vihdoin sivulla 89 siirtyy käsittelemään otsikon lupaamaa 1990-lukua. Ilmapiiri sähköistyy. Lukijalle herää tunne siitä, että nyt alkaa tapahtua. Kirja ja kerronta saavat vauhtia ja sykettä.

Megavuosi muisteltavana

Vuosi 1992 onkin herkullinen muisteltava. Suomi keikkui taloudellisesti veitsenterällä ja samaan aikaan istui turvallisuuspoliittisella aidalla tarkkailemassa tilannetta. Valtion kassa tyhjeni ja maailma ympärillä muuttui kovaa vauhtia. Mistään pienistä kosmeettisista muutoksista ei todellakaan ollut kysymys: Suomen tuli tehdä merkittäviä ratkaisuja paikastamme uudessa kylmän sodan jälkeisessä maailmanjärjestyksessä. Linjanvetoihin liittyi myös erittäin konkreettisia mutta samalla poliittisesti merkittäviä päätöksiä, muun muassa ”vuosisadan asekaupat” eli päätös Hornet-hävittäjien ostamisesta.

Antaa Ahon itse kertoa:

”Tammikuussa 1992 yya-sopimus siirtyi historiaan, maaliskuussa Suomi päätti hakea Euroopan yhteisön jäsenyyttä ja toukokuussa teimme vuosisadan asekaupan uusimalla ilmavoimien hävittäjäkaluston amerikkalaisilla Horneteilla.” (s. 11–12)

Onkin hienoa, että entinen pääministeri on muistelmansa tähän saakka kirjoittanut. Ahon hallituskauteen, Suomen kannalta ratkaisevan tärkeisiin vuosiin 1991–1995 tullaan historiankirjoituksessa palaamaan vielä yhä uudelleen.

Lama-ajan vastuunkantajat ja ukkosenjohdattimet

Talous on aina ajankohtainen aihe. Herkullista olisi lukea kattavaa vertailua 1990-luvun alun laman ja nykyisen post-korona-, energia- ja Venäjäkriisin välillä.

Varmaa on, että ajat olivat silloinkin kurjat. 1990-luvun alun opiskelija muistaa suljetut liiketilat, kirpputorit ja korttelien ympäri kiertävät leipäjonot. Valtiontalous oli käsittämättömän huonossa kunnossa, yksityinen sektori vaikeuksissa, työttömyys räjähti käsiin.

Tyytymättömyys hallitusta kohtaan vain syveni ja jalostui suoranaiseksi vihaksi. Miltähän tuntui katsella työhuoneen ikkunasta hirtettyä, vähän liian tutunnäköistä nukkea?

”Ammattiyhdistysliikkeen mielenosoitukset kokosivat suuria joukkoja tyytymättömiä vastustamaan kaikkia mahdollisia julkisen talouden säästötoimia ja vaatimaan työtä. Pääsin yhdessä Iiro Viinasen kanssa tuskan ja vihan ukkosenjohdattimeksi. Vuonna 1991 lokakuun suurmielenosoituksessa Senaatintorilla pääministeriä ja valtiovarainministeriä esittävät nuket roikkuivat hirressä.” (s.189)

Tukijoita oli vähän, uudistusten vastustajia ja selkään puukottajia sitäkin enemmän.

”Opposition rooliin kuuluu tietysti käyttää kaikkia mahdollisia keinoja, mutta Sdp:n kuuden kansanedustajan ehdotus pääministerin, valtiovarainministerin ja työministerin asettamisesta valtakunnanoikeuteen vastaamaan työttömyyden kasvusta tuntui rimanalitukselta.” (s.190)

Tilanteen on täytynyt tuntua hallitusvastuussa olleiden ministereiden mielestä vähintään turhauttavalta. Tähän kun lisää ammattiyhdistysliikkeen tuhoisan itsekeskeisyyden Ahon hallituksen aikana, ei voi kuin ihailla porvarihallituksen vastuunkantajien mielenmalttia spektrin vasemmalta reunalta tulevaa painostusta kohtaan.

Inhimillisestä uteliaisuudesta olisi mielenkiintoista tietää, millä intensiteetillä nykyinen pääministerimme on pitänyt yhteyttä kohtalontoveriinsa 30 vuoden takaa. Kaksi nuorta pääministeriä valtavien sekä ulkoisten että sisäisten paineiden ristiaallokossa. Jos he tapaisivat, mitä Sanna Marin kysyisi, mitä Aho vastaisi?

Venäjä eristi itse itsensä

Ahon hallituksen perintö, muistikuva Ahon hallituksesta on usein kovin lama- ja talouspainotteinen. Tästä syystä onkin juuri tänä vuonna erityisen mielenkiintoista päästä lukemaan entisen pääministerin ajatuksia Venäjän kehityksestä 1990-luvulta aina sotavuoteen 2022. Aho toimi merkittävän Sberbankin hallituksen jäsenenä vuosina 2016–2022. Näinä vuosina syventynyt Venäjä-tuntemus lisää kirjan loppupuolen kiinnostavuutta entisestään.

Lyhyen hetken Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen oli aitoa toivoa Venäjän demokratisoitumisesta ja sen kehittymisestä länsimaiden tapaiseksi oikeusvaltioksi. Jälkikäteen tilanne näyttää tietysti selkeämmältä: muutoksen lempeä tuuli jäi nopeasti Siperian hyytävän talven vangiksi.

Venäjän tilanteen käsittely talouden rinnalla kirjassa on palkitseva ratkaisu. Kuten jo todettua, Suomella oli oma lehmä tukevasti ojassa: yya-sopimuksesta oli juuri ja juuri päästy eroon ja länsimielisyydestä sai EY-jäsenyyksineen puhua vapaasti. Päätös ostaa uudet hävittäjät Yhdysvalloista oli osaltaan tasoittamassa Suomen tietä länteen.

Ex-pääministerin kirjasarja hallitusvuosistaan saa ansaitun jatko-osan. Historiantutkijat ja -harrastajat kiittävät Ahoa. Kirja on hienosti kirjoitettu selviytymistarina suomettuneen Suomen matkasta osaksi länttä. Kaikki tämä yhdessä keväässä, vuonna 1992. Toivottavasti Aho kattaa vielä vuodet 1993,1994 ja 1995, sillä hänen hallituksensa toimissa riittää vielä arvioitavaa.