Veret seis – mistä kaikki alkoi

Kirja alkaa kevään 1991 eduskuntavaaleista, joissa SDP menetti kahdeksan,  kokoomus peräti 13 kansanedustajan paikkaa ja keskusta sai sen kuuluisan veret seisauttaneen vaalivoiton. Sosiaalidemokraatit ilmoittivat nopeasti halustaan jäädä oppositioon, kokoomuksesta tuli Esko Ahon hallituksen toinen päähallituspuolue. Viinanen päätti alkaa kirjoittaa päiväkirjaa tammikuun alusta 1993. Vuodet 1991 ja 1992 käsitelläänkin lyhyesti ilman päiviin sidottuja päiväkirjamerkintöjä. Tämä on harmi. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla myös hallituskauden alun shokkivaiheesta, jolloin tuore hallitus joutuu karujen tosiasioiden eteen ja tilanne valkenee kaikessa karmeudessaan.

Paineet purkautuvat

Kirja on kertomus äärimmilleen jännitetyn jousen laukeamisesta kahdenkymmenen vuoden viiveellä. Viinasen turhautuminen ensinnäkin omien hallituskumppaneiden (Keskustan Pekkarinen, Isohookana-Asuinmaa ja Väyrynen) iltalypsyihin sekä omien puoluekavereiden (erityisesti Sasi, Salolainen ja Ilaskivi mutta vähemmässä määrin myös Zyskowicz ja Kanerva) tuen puutteeseen leimaa tekstiä. Osansa kritiikistä saavat joustamaton ammattiyhdistysliike sekä devalvaatiota vaatineet teollisuuspiirit.

Onneksi tukijoitakin löytyi vaikeina hetkinä, erityisesti Ilkka Suominen piirtyy Viinasen päiväkirjoista rakentavana ja lojaalina tukipylväänä, jonka apuun ja neuvoihin saattoi luottaa. Samoin presidentti Koivisto antoi tukea vaikeassa tilanteessa taistelleelle hallitukselle ja sen nuorille ministerille.

Presidentti Koivisto tuki ja rooli on merkittävä selkänoja niin minulle kuin koko hallitukselle. Ehkäpä ilman sitä vaikeudet hallituksen jatkamiselle olisivat tulleet ylivoimaisiksi. (s. 29 – 1.1.-28.2.1993)

Toiseksi valtavaa turhautumista loi tunne siitä, että tilannetta ei voinut sanoa ääneen suurelle yleisölle, tätä Viinanen tuskastelee vuodesta toiseen. Maan talous voi niin huonosti, että valtiovarainministeri ei voinut paljastaa koko totuutta julkisesti, järjestelmä olisi sortunut luottamuspulaan kuin korttitalo.

Kolmanneksi, turhautumista on täytynyt lisätä sekä Viinaseen itseensä, että hänen perheeseensä kohdistuneet turvallisuusuhat. On täytynyt tuntua sietämättömältä joutua tekemään töitä sellaisessa asenneilmapiirissä.

Tammikuussa 1992 tajusin, että tästä tulee likainen vuosi. Uskomattoman tehokas ja ystävällinen sihteerini Lea Salo sai työpöydälleen yhä enemmän minulle tarkoitettua törkypostia. Muutenkin olo alkoi tuntua yhä turvattomammalta. Kerran kuljin ajatuksissani Aleksanterinkatua, kun minut pysäytti kolmen roikaleen joukko. He käyttäytyivät uhkaavasti, puukkokin näytti jollain olevan. (s. 21 – vuosi 1992)

Iltalypsyt ja vedätykset

Kirja on tuskaista luettavaa. Valtava, hirvittävä paine paistaa päiväkirjojen läpi vuodesta toiseen. Vaikkei tilanteita voikaan verrata ”yks’yhteen” toisiinsa, tulee toistuvasti mieleen toinen samanlainen epätoivoinen tarina, Väinö Tannerin Olin ulkoministerinä talvisodan aikana. Vuonna 1991 aloittaneelle Ahon hallitukselle yllätyksenä tullut kansantalouden katastrofaalinen tila puistattaa. Työttömyys nousi nopeasti, saavutti 300 000 työttömän rajan jo vuonna 1992, ja jatkoi nousuaan huippuunsa yli 21,8 % prosentin tammikuussa 1994, jolloin reilusti yli puoli miljoonaa suomalaista eli ilman työpaikan tuomaa turvaa. Suomi oli 1990-luvun Kreikka. Vertailun vuoksi mainittakoon, että tätä kirjoitettaessa syksyllä 2014 Suomen työttömyys on reilu kahdeksan prosenttia.

Tilanteesta selvillä olleiden poliitikkojen välinpitämättömyys ja vedätykset omiin vaalipiireihin tyrmistyttivät Viinasta ja ovat kieltämättä pöyristyttävää luettavaa tänäkin päivänä. Lomat jäivät valtionvarainministeriltä lyhyiksi ja erilaiset työtehtävät katkoivat lyhyitäkin lepotaukoja. Työviikko oli pääsääntöisesti vähintään kuusipäiväinen. Työpäivät venyivät toistuvasti yli kellon ympäri, usein valvottiin kokonaisia öitä. Lepoa ja rentoutumista tarjosivat ensisijaisesti metsästys- ja kalastusreissut. Perheen ja ystävien laiminlyöntiä Viinanen pahoittelee vielä tänä päivänä.

Kotiseudun etujen puolustaminen jäi myös valtakunnan asioiden alle. Viinasta ei tuona vaalikautena juurikaan nähty Riihimäen kaupunginvaltuustossa. Myös kotimaakunnasta saapuneet karvalakkilähetystöt saivat viinasmaisen vastaanoton: Kanta-Häme tai Riihimäki eivät nauttineet etuajo-oikeudesta tiukan valtionvarainministerin silmissä. Epäkiitollinen osa epäkiitollista tehtävää sekin.

Suoraselkäisen selviytymistarina

Teos ei ole mitään kaunokirjallista taidetta. Teksti on myöhään illalla tai aamuyöllä töistä tulleen väsyneen, kireän miehen lyhyttä lausetta. Arvosteluissa osansa saavat yllämainitut ”vihamiehet”. Kyyniseksi kirjaa ei kuitenkaan voi luonnehtia: myös kehuja jaellaan eikä ainoastaan lähimmille tukijoille vaan myös kaukaisemmillekin virkamiehille. Esimerkkinä tästä Viinasen sanoin:

Aamulla Hongkongissa allekirjoitettiin kolmen miljardin eculaina. – – – Unet jäivät taas väliin. Hongkong on vaikuttava paikka, vaikka hotellista en ehdi poistua. Illalla lento Malesiaan. Ruso fiksu lähettiläs. Valittelee, ettei Suomessa kiinnitetä huomiota tähän alueeseen. Jännitti ministerivierailua, mutta enpä osoittanut tarvittavan ja sanoinkin, että tarvetta pokkurointiin ei ole. (s. 55 – 12.3.1993)

Kirjasta jää positiivinen jälkimaku. Se on selviytymistarina, ja kuten jo todettua, ei kyyninen valitusvirsi. Kirja vastaa hyvin Iiro Viinasen julkisuuskuvaa suoraselkäisestä, jopa yksioikoisesta insinööristä, joka jääräpäisesti seisoi oikeaksi katsomansa, valitsemansa linjan takana. Politiikka on tietysti arvovalintoja ja toiset voivat kritisoida Ahon hallituksen ratkaisuja omista lähtökohdistaan. Toiset taas pitävät Viinasen puolustamaa linjaa oikeana, jopa ainoana oikeana.

Teos on tarkkaa ajankuvausta, hyvää kerrontaa ja heijastelee yhden aikakauden avainpelurin subjektiivisia tuntoja. Kyseessä on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen lisä 1990-luvusta kiinnostuneille.