Maantiede – maailmantiede: Ympäristö ja ihminen vuorovaikutuksessa -teoksen kirjoittajista kolme on Helsingin yliopistossa toimivia maantieteen opettajia. FT Sirpa Tani on maantieteen ja ympäristökasvatuksen professori, KT, FM Hannele Cantell maantieteen didaktiikan yliopistonlehtori ja FT Markus Hilander ympäristökasvatuksen yliopistonlehtori. FL Heikki Jutila on puolestaan maantieteen ja biologian lehtori Tampereella Kaarilan koulussa.

Jokaisella tekijällä on omia erityisiä kiinnostuksen kohteita – mm. lasten ja nuorten maantieteet, arkisen kaupunkiympäristön ja julkisen tilan käyttö, paikan merkitykset, visuaaliset tutkimusmenetelmät, semiotiikka, kartat, poliittinen maantiede ja ympäristönlukutaito. Mistään ei kuitenkaan ilmene, kuka vastaa kirjan kustakin luvusta, teemasta tai tietolaatikosta, joten teos lienee intensiivisen yhteistyön tulos.

Maantiede – maailmantiede tarjoaa näkökulmia maantieteeseen, maantieteelliseen ajatteluun ja varsinkin maantieteen opettamiseen. Kirjoittajat pyrkivät antamaan yleiskuvan siitä, mitä maantieteen kouluopetus tarkoittaa ja mikä siinä on erityisen tärkeää Suomessa. Siksi he suuntaavat kirjansa varhaiskasvattajille, luokanopettajille, aineenopettajille ja myös opettajiksi aikoville.

Kirjoittajat antavat varhaiskasvattajille näkökulmia lasten lähiympäristön tutkimiseen ja ympäristössä seikkailemiseen. Luokanopettajille (1– 6 lk.) ja aineenopettajille (7– 9 lk.) he tarjoavat työkaluja maantieteen opettamiseen ja ideoita tuntityöskentelyä varten. Alakoulussa luokanopettajat käsittelevät maantiedettä ympäristöopissa, johon sisältyy aineksia biologian, maantieteen, kemian ja terveystiedon aiheista. Yläkoulussa ja lukiossa maantiedettä opettavat aineenopettajat itsenäisenä oppiaineena. – On hyvä muistaa, että Suomessa maantiedettä pidetään lähinnä luonnontieteellisenä oppiaineena. Monissa muissa maissa se luetaan yhteiskunnallisiin tai ihmistieteisiin.

Kirjaan voivat toki tarttua muutkin kuin opettajat eli kaikki, joita kiinnostaa maantiede yleensä ja maailman tila sekä luonnonmaantieteellisten ja ihmistieteellisten tarkastelutapojen yhdistäminen. Jo muutaman sivun kirjaa luettuaan tumpelokin huomaa, että maantiede on monipuolinen ja tärkeä oppiaine ja tieteenala. ”Yleissivistävä” kuvaa mielestäni oppiainetta erittäin hyvin.

Leipätekstin lomassa kirjassa on runsaasti karttoja, kuvia, kuvioita, taulukoita, valokuvia, tietolaatikoita, opetusvinkkejä ja pohdittavaa. Kussakin luvussa on myös haastattelu, jossa joku tunnettu tutkija tai opetuksen ammattilainen kertoo maantieteen tutkimuksen ja opetuksen merkityksestä ja mahdollisuuksista.

Monet lisäelementit nielevät joistakin luvuista jopa suuremman osan kuin leipäteksti ja tekevät kirjan kokonaisuudesta levottoman hankaloittaen varsinaisen tekstin lukemista. Ainakin osa tietolaatikoiden sisällöstä olisi voitu upottaa leipätekstiin, ja eri elementtien sijoittamiseksi olisi voitu kokeilla selkeämpiä ratkaisuja. Onneksi riittävän motivoitunutta lukijaa kirjan ”silppuisuuskaan” ei masenna.

Tavalliseen tapaan kirjan lopusta löytyvät viitteet, joista monien sisältämät asiat ovat niin kiintoisia, että niitä olisi voitu nostaa leipätekstiin. Kirjallisuusluettelon lähes 300 suomen- ja englanninkielistä julkaisua ovat pääosin 2000-luvulta, siis varsin tuoretta tietoa, ja niistä löytyy runsaasti lisäinformaatiota. Kuvaluettelo on vähä hutiloiden tehty: siitä puuttuvat useiden kuvien lähdetiedot. Jussi Jääskeläisen suunnitteleman kannen vaaleansininen väri tuntuu kevyehköltä painavaa asiaa esittelevään kirjaan, mutta kansien ihmishahmot karttoineen ovat upeita ja ilmentävät hienosti ihmisen ja ympäristön vuorovaikutusta.

MAANTIETEEN OLEMUKSESTA OPETTAJAN IDENTITEETTIIN

Monet aikuiset luulevat, että koulun maantieteessä opetellaan ulkoa maailman korkeimpia vuoria, pisimpiä jokia, maanosia ja valtioita, pääkaupunkeja ja tärkeimpiä vientituotteita – kuten heidän kouluaikanaan. Toki noitakin asioita koulun maantieteessä opitaan, mutta siinä opitaan paljon muuta. Maantiede kertoo paikallisista, alueellisista ja globaaleista ilmiöistä. Sen avulla voidaan ymmärtää ympäristön ja ihmisen mutkikasta vuorovaikutusta. Se voi auttaa hahmottamaan ilmastonmuutosta, luontokatoa, pandemioita, maailmankauppaa, hyvinvoinnin epätasaista jakautumista sekä alueellista epätasa-arvoa. Se tukee syy-seuraussuhteiden tajuamista ja auttaa löytämään keinoja monien hankalien ongelmien ratkaisemiseksi. – Eikö jokaisen kunniallisen kansalaisen pitäisi omaksua juuri tällaisia tietoja ja taitoja varsinkin nykyisenä ympäristökriisin aikana?

Ensimmäisellä lukukerralla Maantiede – maailmantiede pysäytti minut, pelkän harrastajan, globaaleihin haasteisiin – ilmastonmuutos, luontokato, luonnonvarojen kestämätön käyttö, eriarvoisuus ja ilmisoikeudet. Geomediakin sai minut pohtimaan mahdollisia oppituntitehtäviä. Toisella lukukerralla jäin miettimään ennen muuta eri kouluasteilla opetettavaa maantiedettä ja opettajan identiteettiä.

Nykyiset peruskoulun opetussuunnitelman perusteet ovat vuodelta 2014. Niiden mukaan alakoulun ympäristöoppiin sisältyy biologian, maantieteen, kemian ja terveystiedon aiheita. Oppiaineen on tarkoitus tarjota perusainekset maantieteelliseen ajatteluun ja ympäristövastuulliseksi toimijaksi kasvamiseen. Opetussuunnitelma, oppimateriaalit ja luokanopettajan opetustavat määräävät, miten eri tiedonaloja käsitellään. Yläkoulussa ympäristöoppia opettaa yleensä yliopistossa maantiedettä opiskellut aineenopettaja, jonka oletetaan opettavan monipuolisesti luonnon- ja ihmismaantieteellisiä ilmiöitä sekä niiden välistä vuorovaikutusta.

Lukiossa maantieteen asema on vaihdellut 2000-luvulla useaan kertaan, ja nykyiset opetussuunnitelman perusteet ovat vuodelta 2019. Niiden mukaan lukiossa on vain yksi pakollinen, kahden opintopisteen maantieteen kurssi: ”Maailma muutoksessa”. – Oppiaine ei siis liene ainakaan päättäjien mielestä kovin tärkeä. – Pakollisen kurssin lisäksi on sentään tarjolla kolme valinnaista moduulia : ”Sininen planeetta”, ”Yhteinen maailma” ja ”Geomedia – tutki, osallistu ja vaikuta”. Nämäkin ovat kahden opintopisteen moduuleja. Eri kouluissa voi olla tarjolla vielä muitakin valinnaisia opintoja.

Loppuluvussa kirjoittajat tarkastelevat maantieteen opetusta, opiskelua ja oppimista tutkimuskohteena. He ovat koonneet suomalaisia maantieteen didaktiikan ja opetuksen tutkijoita ja näiden julkaisujen ja tutkimusten teemoja kahteen taulukkoon. Peräti seitsemän maantieteen väitöskirjaa on julkaistu vuodesta 2015 lähtien. Aivan viimeiseksi kirjoittavat pohtivat maantieteen opettajan identiteettiä, opettajuutta, jonka he näkevät jatkuvana prosessina.

Opettajan identiteettiä ei voi saada valmiina opettajankoulutuksesta, kenenkään ei tarvitse olla valmis opettajankoulutuksen jälkeen. – – Opettajuuteen kasvaa, ja myös opettajan oma maantieteellinen ajattelu muuttuu opetuksen rutiinien ja kokemuksen myötä. (s. 268)

Lienee itsestään selvää, että jokainen opettaja haluaa olla tehtävässään hyvä. Yhtä mallia ei siihen kuitenkaan löydy, ja kirjoittajat toteavat lohdullisesti:

Lisäksi on hyvä muistaa, että hyvä opettaja voi olla monin eri tavoin ja monenlaisia opetusmenetelmiä käyttäen. Se, mikä velvoittaa kuitenkin kaikkia opettajia, on opetussuunnitelman perusteiden noudattaminen. Lisäksi jokaisen opettajan tulee sitoutua opetussuunnitelman arvoperustaan. Arvot, keskeiset opetuksen tavoitteet sekä oppiaineen sisällöt muodostavat maantieteen opettajan toiminnalle ja identiteetille raamit, joista ei voi luistaa. (s. 266)

Kirjoittajat toivovat, että maantieteen opettajan identiteettiin liittyisi jatkuva uteliaisuus ja että opettaja olisi ajassa kiinni ja ohjaisi myös opiskelijoita seuraamaan mediaa aktiivisesti ja kriittisesti. Motivoituminen työhön voi nousta mahdollisuudesta vaikuttaa ja edistää tärkeiden sisältöjen oppimista sekä halusta lisätä opiskelijoiden maantieteellistä ajattelua ja ymmärrystä. Motivaatio voi syntyä myös työskentelystä yhdessä muiden opettajien kanssa. Tanin, Cantellin, Helanderin ja Jutilan teos, Maantiede – maailmantiede: Ympäristö ja ihminen vuorovaikutuksessa, voi myös osaltaan lisätä maantieteen opettajan tai opettajaksi aikovan motivaatiota.