Vintage hääpuvut: Häämuodin vuosikymmenet -teoksen kirjoittaja Marnie Fogg on brittiläinen muotiasiantuntija ja muodin mediakonsultti. 2000-luvulla hän on kirjoittanut kymmenkunta muotikirjaa, joista Vintage-sarjassa ovat aikaisemmin ilmestyneet Vintage käsilaukut (2010), Vintage kengät (2009), Vintage huonekalut (2008) ja Vintage fashion: muodin vuosikymmenet (2007). 

Näyttävän teoksensa vakuuttavuuden varmistamiseksi Fogg on houkutellut esipuheen kirjoittajaksi englantilaisen muotisuunnittelijan, Bruce Oldfieldin. Nimi ei sano mitään muotiin perehtymättömälle suomalaiselle. Mutta tieto siitä, että hän on suunnitellut vaatteita prinsessa Dianalle, saattaa nostaa hänen luomuksiensa ja asiantuntemuksensa arvoa maallikonkin silmissä. Esipuheessaan Oldfield kertoo pelkästään omasta, vuonna 1975 alkaneesta suunnittelutyöstään sekä kaikinpuolisesta erinomaisuudestaan. Mikäpä siinä. Vaatesuunnittelijalla on hyvä olla vankka itsetunto. Vastineeksi mies on saanut kirjaan neljän suunnittelemansa morsiuspuvun kuvan sekä itsensä esittelyn muutamien muiden nykysuunnittelijoiden joukossa. 

Foggin morsiuspukukirja on rakenteeltaan anekdoottimainen; se koostuu kymmenistä lyhyistä teemoittaisista pätkistä. Se etenee vuosikymmenittäin, mutta 1900-luvun kaksi ensimmäistä kymmentä on tiivistetty yhteen lukuun ja 2000-luvun alku on liitetty mukaan 1990-lukuun. Röyhelöistä, rimpsuista ja rypytyksistä lähtien kirja etenee jazzin sykkeeseen, silkkiin ja satiiniin, paljasjalkaisiin morsiamiin, taftiin ja tiaroihin sekä lopulta nykypäivään ja tulevaisuuden keräilyaarteisiin.

Kirjan jokaisella aukeamalla on vähintään yksi suuri valokuva, muutamilla jopa seitsemän pienempää kuvaa tai piirrosta. Johdantoluvun aukeamalla kuvia on peräti yhdeksän. Kuvitus on yleensä korkeatasoista, mutta useat yksityiskohtia esittävät kuvat ovat epätarkkoja. Liekö se sitten Kiinassa tehdyn painotyön syytä kuten himmeän harmaat kuvatekstitkin? 

Koska Fogg tarkastelee morsiuspukuja näiden oman ajan muodin valossa, on kysymys huippumuodin ja hääpukujen suhteesta kiintoisa. Tämä yhteys näyttää vaihdelleen eri aikoina. Joskus ajan yleiset trendit ovat näkyneet selvästi morsiuspuvuissa, mutta toisinaan hääasut ovat poikenneet rajusti vallitsevasta muodista.

Teoksessa kuvin ja sanoin esitellyt puvut ovat ensi sijassa englanninkielisen maailman yläluokkaisten ja aristokraattisten morsianten asuja, mutta joukosta löytyy myös ranskalaisten ja italialaisten huippusuunnittelijoiden luomuksia. ”Tavallisten” naisten elämän suurimman juhlan asuja on turha etsiä. On jokseenkin selviö, että teoksessa kerrotaan lady Elizabeth Bowes-Lyonin eli Britannian edesmenneen kuningataräidin, kruunusta luopuneen Edward III:n puolison Wallis Simpsonin ja prinsessa, myöhemmin kuningatar Elizabethin morsiuspuvuista, eikä tekijä ole voinut jättää pois myöskään prinsessa Annen, Sarah Fergusonin ja prinsessa Dianan asuja. Prinsessa Margaretin morsiuspuvun kuvaa jäin kuitenkin vielä kaipaamaan, sillä Suomessakin pukua jäljiteltiin paljon.

Atlantin toisella puolella suunnitelluista hääasuista ovat mukana mm. Elizabeth Taylorin yksi, Grace Kellyn ainoa ja Jacqueline Bouvierin ensimmäinen morsiuspuku. Mutta ketä kiinnostaa, että Taylorin 4,5-metrinen laahus oli satiinisifonkia, että Kellyn pukuun oli käytetty 275 metriä Valencienne-pitsiä ja että tulevan Mrs. Kennedyn pukuun tarvittiin 45 metriä norsunluunvalkoista silkkitaftia? – Minua olisivat kiinnostaneet myös sulhasten vaatteet, mutta Foggin kirja koskee nimenomaan morsiuspukuja. Miesten asuja kuvataan vain muutamassa lyhyessä laatikkotekstissä. Kuninkaalliset sulhaset on sentään päästetty univormuissaan samoihin kuviin morsiamensa kanssa, mutta lukijaa voi jäädä vaivaamaan, mitä John F. Kennedyllä oli häissään yllään!

Tekijän tahtoo kirjallaan palvella erityisesti niitä, jotka eivät tyydy kaupallisten hääpukujen kaavamaisiin röyhelöihin, vaan haluavat ilmentää yksilöllisyyttään menneiden vuosikymmenten tyylillä ja etsimällä alkuperäisiä vaatekappaleita. Siltä varalta, että joku innostuisi suunnittelemaan omat häänsä ”vanhaan malliin” ja haluaisi hankkia aidon vintage-puvun omiin häihinsä, Fogg on kirjoittanut teoksensa loppuun oma lukunsa häiden suunnittelusta sekä laatinut pukujen ostajan oppaan ostopaikkaluetteloineen. Listassa on putiikkeja Isosta-Britanniasta, Pohjois-Amerikasta ja Australiasta. Luetteloon on lisätty myös muutama suomalainen yritys, jotka myyvät menneiden vuosikymmenien morsiuspukuja. Kirjan lopusta löytyy myös suunnittelijoiden verkkosivustoja, kangas- ja pitsisanasto sekä lähdeluettelo ja hakemisto. Häiden suunnittelussa kannattaa kuitenkin huomata, että yläluokkaisen brittiläisen ja amerikkalaisen tapakulttuurin yksityiskohdat eivät välttämättä päde täällä Suomessa. Kukaan ei kuitenkaan kiellä omaksumasta ideoita muistakin kulttuureista.

Marnie Foggin Vintage hääpuvut: Häämuodin vuosikymmenet on nimenomaan selailukirja, jota katsellaan ja lueskellaan silloin tällöin ja sieltä täältä. Siitä saa virikkeitä niin häitään suunnitteleva tuleva morsian kuin pukukulttuurin tutkija. Vaikka käännös on ylipäätään kohtuullisen sujuva, muutamat pikkuseikat himmentävät selailunautintoa. Esimerkiksi mongolialaisten perinteinen asumus on jurtta eikä ”yurt”, niin kuin tekstissä sanotaan, ja ”kangaspaali” on kangaspakka. ”Leningin reunat” ja ”vartalon mukaisesti muovautuva vatsanseutu” jättävät lukijan ymmälleen. Mutta mitä pienistä!

Kulttuurihistorioitsijana haluaisin Foggin teoksen jälkeen nähdä vastaavan kirjan tavallisten naisten morsiusasuista eri vuosikymmeniltä ja myös Suomesta.