Suomalaista yliopistolaitosta kuulee usein arvosteltavan liian pitkiksi venyvistä valmistumisajoista. Viivästyjäryhmistä yksi suurimpia ovat opiskelijat, joille gradun tekeminen tuottaa poikkeuksellisen paljon vaivaa. "Gradua vaille valmiiden" tapaukset eivät yliopiston piirissä todennäköisesti ole mikään uutuus, mutta vasta uusien tulosmallien aikakaudella on viivästyneestä gradusta tullut koko yhteisön toimintaedellytyksiä koskettava ongelma. Ei siis ihme, että tutkielmansa kanssa painiskelevista on nyt muodostumassa oma kohdeyleisönsä kokonaiselle gradu-oppaiden genrelle. Yksi graduoppaista on Merja Kinnusen ja Olli Löytyn toimittama kirja iso gee. Gradua ei jätetä!.

Kinnusen ja Löytyn kirjassa ongelman asettelun keskipisteessä on opiskelija, jonka mielikuvissa "iso gee" on paisunut suhteettomiin mittoihin. Kirjan kantava oivallus on, että gradu on yleensä juuri sen kokoinen ja niin työläs, kuin miksi tekijä sen mieltää. Gradusta koko opiskeluaikansa erilaisia kauhu/sankaritarinoita kuullut opiskelija unohtaa helposti tähän maagiseen vaiheeseen siirtyessään, että loppujen lopuksi gradu on "vain" lopputyö. Jos tutkielman tekijä nostaa tavoitteensa liian korkealle, gradun valmistuminen todennäköisesti viivästyy. Iso geen:n kirjoittajien mielestä turhaan, sillä gradu ei ole "Ilmestyskirjan godzilla". Kertomalla lähellä arkipäivää olevia, henkilökohtaisia tarinoita erilaisten gradujen synnystä tai syntymättä jäämisestä, iso gee haluaakin eliminoida tämän väärän godzillan sitkeät elinvoimat.

Sisällöllisesti iso gee jakaantuu neljään varsinaiseen päälukuun. Ensimmäisessä luvussa liikutaan gradun tekemisen tavoissa otsakkeella "Syitä ja seurauksia". Helena Ylijoki lajittelee opiskelijoiden gradukokemuksia neljään pääluokkaan: sankaritarinaan, tragediaan, arkitarinaan ja pakkotyötarinaan. Totte Vadén puolestaan pohtii psykologin näkökulmasta erilaisia syitä gradun viivästymiseen. "Tämä tarina on tosi"-luvussa tositarinoita ovat kirjanneet ylös erilaisten gradujen tekijät parityöskentelijästä hauskanpitäjään. Otsikolla "Elämä meidät vierotti" puhuu tekijä, joka ei koskaan tehnyt graduaan, mutta jonka elämä ei siihen kaatunut. Iso gee:n loppupuolella saavat suunvuoron graduja ohjaavat opettajat sekä kirjoittamisprosessia valottavat viestinnän tutkijat.

Iso gee on mukava pikkuopus. Kirjoittajat on huolella valittu. Kantava teema liikkuu kirkkaana ja mutkattomana eri osien välillä. Tuoretta iso gee:n artikkeleissa on nimenomaan se, että ne nostavat lähtökohdakseen gradun tekemiseen liittyvän kokemusmaailman. Liian suureksi paisuneen gradun ongelmia voisi lähteä ratkomaan tarjoamalla yksityiskohtaisia menetelmäneuvojakin, mutta iso gee:ssä on valittu vähemmän tuttu tie.

Gradun ohjaajien kokemuksiin keskittyvät puheenvuorot ovat mielestäni kirjan mielenkiintoisinta antia. Kumpikin iso gee:ssä kirjoittava ohjaaja miettii tapoja tunnistaa paremmin erityyppisiä graduntekijöitä. Marianne Liljeströmin ja Seppo Pöntisen mielestä ohjauksen kannalta olisikin hedelmällistä tietää, millaisia tavoitteita opiskelijalla gradunsa suhteen on, ja toisaalta, kuinka paljon ohjausta kukin yleisesti ottaen kaipaa. Oman seminaarikokemukseni pohjalta jäin pohtimaan, eikö sitten olisi mahdollista, vaikka kirjallisesti, kysellä opiskelijoilta heidän toiveistaan. Jos niiden muovautumista seminaarin kuluessa vielä muutaman kerran kartoitettaisiin, saattaisi se arvaamattomasti helpottaa ohjaajien ja ohjattavien välistä kanssakäymistä. Ehkä ohjaukseen saisi tätä kautta mukaan myös henkilökohtaisen vivahteen.

Iso gee:ssä kirjoittaa lyhyesti myös psykologi Totti Vadén. Artikkelia on pidettävä osoituksena siitä, että gradu-oppaassa on mahdollista huomioida opiskelija ihmisenä, jonka työskentelyyn vaikuttavat myös monet akateemisten ympyröiden tuolle puolen jäävät tekijät. Suorastaan hilpeältä tuntuu sitten heti perään lukea Pasi Heikuran listaamaa kymmentä hyvää syytä jättää gradu tekemättä. Näissä kymmenessä käskyssä näyttäytyy se puoliksi vakava puoliksi parodinen "maailman selittämisen" tarve, jolla opiskelija saa minkä tahansa laiskottelun kuulostamaan tärkeältä. Minä tunnistin itseni ja tunnistin muutaman muunkin.

Iso gee tarkastelee gradukokemusta erilaisista näkökulmista ja kieltämättä onnistuukin tekemään siitä hallittavan tuntuisen. Tässä mielessä Ilmestyskirjan godzillalta viedään voimat. Iso gee ei tarjoa oikotietä valmiiseen graduun. Se tarinoi, jopa terapeuttisessa mielessä ja onnistuu vakuuttamaan gradun tekijän siitä, ettei kukaan ole yksin epävarmuutensa kanssa. Kokemusmaailmaan keskittyvän rajauksensa ansiosta iso gee puolustaa mielestäni tuoreesti paikaansa graduoppaiden joukossa. Kovin paljon enempää ei tällaisia kirjoja kuitenkaan tarvita, sillä loikka sisäisten voimien abstraktiin etsintään on kirjamarkkinoilla usein ollut turhan helppo.

Kritiikkiä iso gee:tä kohtaan voi kohdistaa siksi, että se on kovin toteava ja omaan rajaukseensa ahtauteen asti kääriytyvä kirja. Painavampi pohdinta ei välttämättä edes kuulu rohkaisevaksi tarkoitettujen oppaiden luonteeseen, mutta ainakin minun mieleeni nousi kirjaa lukiessa muutama avoimeksi jäävä kysymys. Miksi gradusta alunperinkään on mahdollista tehdä liian iso? Syyksi eivät voi kelvata yksinomaisesti opiskelijakulttuurin vääristyneet mielikuvat. Ainakaan lopulliseksi ratkaisuksi ei opiskelijoiden kannustavasta asenneohjauksesta ole, jos tilanteen muut reunaehdot säilyvät ennallaan.

Iso gee:ssä ei juurikaan pohdita, onko syitä gradujen viivästymiseen löydettävissä myös yliopistoinstituution toimintaperiaatteista.
Esimerkiksi olemassa olevan gradusysteemin toimivuutta ei puolella virkkeelläkään kyseenalaisteta. Muiden mietittäväksi jää, onko loppujen lopuksi lainkaan mielekästä pitää yllä suhteellisen vaativan lopputyön systeemia tilanteessa, jossa näitä töitä edellytettään "tuotettavan" yhä kiihtyvällä tempolla ja yhä pienenevin ohjausresurssein.

Kaikesta miellyttävyydestään ja ymmärtäväisyydestään huolimatta, iso gee asettuu mielestäni turhan kiltisti vallitsevien "realiteettien" puitteisiin. Keneltä löytyisi rohkeutta kyseenalaistaa tuttujen, totuuksiksi jähmettyneiden toimintatapojen perusteet?