Jyrki Hämäläisen eväät kustantaja Urpo Lahtisen elämäkerran tekoon ovat olleet erinomaiset. Sen lisäksi, että Hämäläinen työskenteli useita vuosia Lahtisen lehtikonsernin palveluksessa nuortenlehti Suosikin päätoimittajana, miehet olivat muutenkin hyviä kavereita. Jopa niin hyviä, että Lahtinen ja tämän naisystävä osallistuivat ikäänkuin itsestäänselvästi Hämäläisen ja tämän vastavihityn vaimon häämatkalle vuonna 1978. Se suuntautui Ibizalle, missä miehet olivat tutustuneet espanjalaiseen elämänmuotoon – ja jossakin määrin myös örveltäneet – jo vuonna 1965.

Kirjaa tehdessään Hämäläinen ei ole kuitenkaan malttanut pysytellä pelkästään omissa eväissään. Sekä toimittajien ammattilehti Journalistissa että Helsingin Sanomien kulttuuriosastossa on keskusteltu mahdollisista tekijänoikeusrikkomuksista: Hämäläisen väitetään tehneen suoria lainauksia muiden kirjoittamista jutuista lähteitä mainitsematta, jolloin lukijalle jää vaikutelma että teksti on hänen omaansa.

Eipä silti, ei Lehtikeisarissa muutenkaan käytetä lähdeviittauksia. Sen sijaan siinä on pitkä henkilöhakemisto. Haastateltujen nimiä kirjoittaja käyttää tekstissä silloin kun ne tuntuvat siihen istuvan, mutta välillä lukijan on vaikea havaita onko mielipide Hämäläisen vai jonkun muun. Tällainen tyyli on toki tuttu lehtijutuista, eikä kirjaa ole ilmeisesti edes tarkoitettu lähdekriittiselle lukijakunnalle.

Itseoppinut bisnesmies

Vuonna 1931 syntyneen Urpo Lahtisen lapsuudenkoti oli keskiluokkainen, joskaan ei vauras. Isän kaatuminen talvisodassa romahdutti perheen talouden, ja vilkkaan pojan koulunkäynti jäi keskikouluun. Hän teki kaveriensa kanssa pientä bisnestä, mutta kiinnostui sitten toimittajan työstä. Sodanjälkeisinä vuosina ei alan opintoja tarvinnut suorittaa – kirjoitusinto ja idearikkaus riitti.

Myöskään kaupallista koulutusta Lahtinen ei näytä saaneen. Siitä huolimatta hänen lehtensä, ensin ilmaisjakelulehti Tamperelainen ja sitten lähes legendaksi noussut Hymy menestyivät hämmästyttävän hyvin. Hymyn levikkihuiput eli puolen miljoonan kappaleen painokset osuivat 60-70-luvun taitteeseen, mutta kovin huonosti ei lehdellä mennyt sitä ennen eikä pitkään aikaan sen jälkeenkään.

Kilttinä nuorisolehtenä aloittanut Hymy ei ollut Suomen ensimmäinen skandaalilehti. Epämääräisen taustan omaavan seurapiirikaunotar Tabe Slioorin ja Helsingin tuolloisen kaupunginjohtajan sekä Ruotsin prinssi Bertilin muhinat paljastanut Jallu oli takavarikoitu jo 1950-luvulla, mutta nykyisestä intimiteettisuojalainsäädännöstä saamme kyllä kiittää Hymyä. Tai ehkä sittenkin Lahtista, joka ei sinänsä kirjoittanut yhteenkään yhtiönsä lehteen – pari harvaa poikkeusta vahvistaa säännön – mutta ideoi sitäkin innokkaammin paitsi uusia lehtikonsepteja, Hämäläisen mukaan pohjalta "tissejä ja autoja", myös myyviä juttuja. Ohjenuorana oli lause "älä koskaan lakkaa kylliksi aliarvioimasta lukijakuntasi älykkyysosamäärää".

Niinpä sitten harva kehtasi julkisesti tunnustaa lukevansa Hymyä, mutta useat kuitenkin tiesivät, mistä lehdessä kirjoitettiin. Ja vaikka Lahtisen yhtiö Lehtimiehet kustansi yhtä ja toista muutakin – mm. naistenlehti Jaanaa ja miehille suunnattua Tekniikan Maailmaa – se profiloitui kuitenkin julkisuudessa lippulaivansa, Lahtisen vaimon mukaan nimetyn Hymyn mukaan.

Sensaatiolehdistön historiaa ei syntynyt

Hämäläisen kirjaa lukiessaan ihmettelee välillä, milloin Lehtimiehet-yhtiössä on oikein ehditty tehdä töitä, toisin sanoen varmistaa firman kasvu ja menestys. Yhtiön omistaja biletti minkä ennätti, eivätkä kovin kuivaa elämää näytä viettäneet lehtien toimittajatkaan. Voi tosin olla, että kirjoittaja muistaa vain hurjat juhlat, mielettömät matkat ja sen, että rahasta ei silloin ollut puutetta. Esimerkiksi yhtiön pitkäaikaisen toimitusjohtajan Matti Lahtisen (ei sukua Urpolle) näkemys asioista olisi varmaan toisenlainen.

Kirja kuvaa vain Urpo Lahtisen elämänkaarta – ja sitäkin yksipuolisesti. Pohjaksi olisi voitu tehdä enemmän henkilöhaastatteluja, sillä iso osa kyseisen kustantajan läheisistä, työtovereista ja yhteistyökumppaneista on edelleen elossa. Nyt kirja painottuu naisseikkailuihin ja ryyppyreissuihin, vaikka siitä löytyvät myös päähenkilön elämäntragediat, joista päällimmäisenä taisi olla alkoholi ja sen myötä ajoittainen itsetuhoisuus. Vaimo muutti pois kotoa varsin varhaisessa vaiheessa, mutta avioero haettiin vasta pari vuosikymmentä myöhemmin – ilmeisesti taloudellisisista syistä. Jonkinlainen itseoppineen miehen näyttämishalu lienee ollut lehti-imperiumin luomisen ja laajentamisen taustalla – jos kohta kuusi-seitsemänkymmenlukujen Suomi tarjosikin juoru- ja julkkislehdille oivallisen ponnahduslaudan.

Yhteiskunnan ja asenteiden muutokset jäävät Hämäläisen kirjassa hyvin vähälle huomiolle. Ne olisivat olleet Lahtisen ja hänen lehtiensä tarinan luontevin – ellei suorastaan välttämätön – konteksti. Analyyttisempi, kriittisempi ja syvällisempi käsittely olisi tehnyt kirjasta kiinnostavan luvun suomalaisen sensaatiolehdistön historiaan. Hymy jos mikä kuuluu siihen, sillä vaikka lehdelle hymähdeltiin, sen merkitystä ei käy kiistäminen. Lehti nimittäin käsitteli mm. poliitikkoja ja talouselämän vaikuttajia huomattavasti suorasukaisemmin kuin mikään muu suomalainen tiedotusväline.