Kirjallisuusmies Harry Forsblom

Harry Forsblom (s. 1943) on kotiuttanut Suomen kaunokirjallisuuteen postmodernismin. Hänen kolme runokokoelmaansa ovat keskenään hyvin erilaisia, samoin hänen viisi romaaniaan ja kolme draamaansa. Forsblomin tuotannossa on taajaan satiiria ja ilottelua, kulttuurikritiikkiä ja keskustelua Danten kanssa. Hänen teoksensa ovat tiiviisti yhteydessä kansainväliseen postmodernismiin, ja hän uudistaa niissä ilmaisua ja muotoa.

Forsblom on monipuolinen kirjallisuusmies. Hän esitteli Helsingin sanomien kulttuuritoimittajana postmodernismia ja siihen kuuluvia teoksia. Kirjoitusten tuoreus ja terävyys hämmästyttävät, vaikka tietääkin ne erään sukupolven kulttikirjoittajan teksteiksi.

Forsblom pureutui erityisesti 1980-luvun artikkeleissaan yhä uusiin ajankohtaisiin kysymyksiin. Mielenkiintoisia ovat myös selostukset vuoden 1984 USA:n matkalta, jolla hän tapasi mm. Bernard Malamudin ja Saul Bellowin. Myöhemmin hän mainitsee eräässä haastattelussa, että amerikanjuutalaisten romaanien sävy- ja arvomaailma on hänelle läheinen.

Monet Forsblomin artikkelit, esseet ja kritiikit ovat tutkielman tyyppisiä. Hän kirjoittaa osuvasti ja hän menee asioiden ytimeen. Tekstejä kannattaa julkaista uudelleen, näytteinä vuosikymmeniltä, joina sanomalehtien kulttuuriosastot olivat toista kuin tänään.

Kirjoituksessaan ”Onko onnellisuutemme orwellmaista laatua?” (HS 6.6.1976)
Forsblom esittelee amerikkalaisen kriitikon Irwing Howen näkemyksiä yhteiskunnan rakennemuutoksen tuomasta arvotyhjiöstä ja suosittelee sen vastalääkkeeksi humanistisiin lähtökohtiin pohjaavaa kriittisyyttä. Juuri sitä on hänen kaunokirjallisessa tuotannossaan.

Vuosikymmeniä Harry Forsblom on toiminut muun kirjatyönsä, kuten käännöstyön, ohella myös tiedemiehenä. Hän kirjoitti teokseen Lukutikku (1978) runon lukemisesta. Forsblomin väitöskirja Concepts of postmodernism (2001) on ensimmäinen varteenotettava suomalaistutkimus postmodernismista. Hän osoittaa siinä, että postmodernismi on parhaiten ymmärrettävissä hermeneuttis-historiallisena käsitteenä.

Kiirastuli

Sorayan Kiirastuli, joka on on itsenäinen romaani, on samalla eräänlainen jatko-osa romaanille Rakkaus/Helvetti. Kummallakin on hypertekstuaalinen suhde Divina commediaan: Rakkaus/Helvetti on parodia Infernosta, Sorayan Kiirastuli Pugatoriosta. Yhteys Danteen, Vergiliukseen ja Homerokseen taustoittaa ja syventää ajankohtaisten asioiden käsittelyä.

Sorayan Kiirastuli on kantavilta rakenteiltaan vankka ja aineksiltaan rikas. Samalla se on väljä, huokoinen ja eri suuntiin avoin. Luotettavaa kotimaista rakennustaitoa osoittavassa romaanissa on runsaasti ulokkeita, sisäänvedettyjä maisemaparvekkeita ja kierreportaita, mutta labyrintti se ei ole. Se on kestävä, pitävistä aineksista paikoillaan koottu, ei siis mikään elementtitalo.

Romaani jäänee kryptiseksi lukijalle, jota on ankkuroitunut symbolismiin tai ekspressionismiin. Postmodernismia vähänkin tunteville se osoittautuu luontevan dialogiseksi, intertekstuaalisilla ja metafiktiivisillä kosketuksilla leikitteleväksi ja metafiktiiviseksi teokseksi. Samalla ilmavaksi ja jämäkäksi. Vihjaukset sen omasta laadusta ja koostumuksesta annetaan taitavasti. Lukemiseen houkuttava jännite pysyy alusta loppuun.

Kirjan arkkitehti käyttää runsaasti paitsi kiveä ja lasia, myös metalliseosta, joka on koostunut kiirastulen kuumuudessa. Postmodernistisessa fabuloinnissa eri kausilta, tyyleistä ja kertomaperinteistä olevat tarinat jatkuvat toisiinsa, ja eri lajien piirteet niputetaan yhteen. Legendat antavat ainesta siinä missä dekkarit ja sarjakuvatkin, samoin videot ja tekstiviestit.

Joukko velmuja ja epäluotettavia mieshenkilöitä ja kertojia yrittää vangita pauloihinsa päähenkilöä, Sorayaa alias Sheheradzadea. Toisaalta onnistuen, toisaalta koskaan onnistumatta. Arkkitehti nauraa kerronnan konventioille ja siinä sivussa pinnallisille narratologeille, jälkistrukturalisteille ja muille luurangoille, joita putoilee talon kaapeista.

Romaanissa puretaan ei vain suuria kertomuksia vaan pieniäkin. Sorayan Kiirastuli olisi hyvä tutkimuskohde kognitioanalyysille: siinä näytetään, miten käsitys luutuu ja skeema toistuu mekaanisesti. Forsblomin infernokeskeisissä teoksissa, Aurinkolinnassa ja Rakkaus/Helvetissä, toistuilevat teemoja tukevina motiiveina asuntosäästäminen ja hölkkääminen. Sorayan Kiirastulessa ovat tärkeitä aihelmia sauvakävelijät ja kuntopyörä.

Romaanissa pohditaan arvoja ja periaatteita, joille kulttuuri ja yhteiskunta rakentuvat. Kova hinku eteenpäin on kaikilla, mutta eteenpäin meno on näennäistä. Iskulauseena on citius, altius, fortius. Pyrkimys parempaan on käytännössä pyrkimystä saada parempaa kuin naapurilla.

Bisnes on tunkeutunut kaikkialle yhteiskuntaan. Kirjassa näytetään, mikä on eri instituutioissa pelin henki ja politiikka, ja mitä niissä uhrataan jatkuvan kasvun alttarille. Raavas naispesäpallojoukkue Kiirastulen Kirittäret ei näy pitävän tärkeimpänä rehtiä peliä. Saalistajien kahmimat voitot ovat näennäisiä sen rinnalla, mitä kulttuuri menettää.

Sammon ja metallinaisen taonta

Soraya on paitsi muotoaan muuttava proteusihminen, myös nainen jota taotaan. Johtomotiivina toistuu aurum igne probatur. Aiheena ja pääasiana, oikeastaan päähenkilönäkin, on muutos, synty. Soraya on maailman naaraus, joka synnyttää, ja kieli, joka luo.

Sorayan Kiirastulen tapahtumat sijoittuvat ahjoon, jossa taotaan maailman, ajattelun ja kielen sampoa. Jossain määrin myös opinahjoon, yliopistoon. Etualalla on sana, kieli, sanan mahti. Kieli korostuu tietämisen keinona, jossa on kaikki se mikä muuallakin. Romaanissa näytetään, miten kieli kehii esiin uutta, jonka uutuus voi olla lumemaista. Viestinnän ja viihteen kielessä, joka rakentuu kliseistä enemmän kuin romaanin ”henkilöt” huomaavatkaan, tunkevat esille anastelu, pyrkyryys ja vallan tavoittelu.

Romaanissa kritisoidaan viestintää ja sen väitettyä tehokkuutta ja läpinäkyvyyttä. Mediassa sekä tieteen ja taiteen siionissa käsitteet ja sisällöt ovat onttoja, puhujiksi nousee luurankoja. Konsensusvaatimus vallitsee, tiedotus on keskusjohtoista. Sallitutkin aiheet ovat tosiasiallisesti kiellettyjä. Voiko siinä pinteessä juuri ajatella, varsinkaan toisin, kuuluu kysymys. Ainakaan joutumatta yhden jos toisenkin ahlqvistin pyssynpiipun eteen. Noli turbare circulos meos on vallanpitäjien mielilause, vaikka hei eivät tiedä sitä eivätkä osaa sanoa sitä latinaksi.

Toivoa herättää, että romaanin lopussa palataan maailman ja kirjallisuuden alkuun, eli Kalevalan maailmansyntymyyttiin ja käänteiseen Odysseiaan. Myytti on tietämisen keinona rehellisempi kuin sana, joka on raiskattu ja vangittu monta kertaa. Ajattelua muovaavat mainonnan, naistenlehtien ja netissä surffailun lisäksi myytit. Loppu on siis onnellinen.