Mitä voi räntäisenä ja kolkkona marraskuun iltana tehdä? Mennäkö kapakkaan vaiko turvautua taiteen virkistävään voimaan. Onko taiteen tehtävä arjen kartoittamisessa ja mielen piristämisessä? Lisääkö taide terveyttä ja hyvinvointia? Vai: syvennämmekö taiteen avulla ymmärrystä toisista ihmisistä ja ihmisryhmistä? Onko taiteen tehtävä osoittaa kunnioitusta tietyille teoille, kuten esimerkiksi rivimiesten kokemuksille sodan kauheuksissa, mikä oli Väinö Linnallekeskeinen tavoite Tuntemattomalle Sotilaalle? Pitäisikö taiteen kartuttaa tietoamme meistä ja maailmasta? Tuleeko taiteen ottaa kantaa ja muuttaa maailmaa?

Näihin kysymyksiin vastaa Teemu Mäen(s.1967) persoonallinen yhdeksi monografiaksi koottu Taiteen tehtävä, Esseitä. Se koostuu kolmesta esseestä: Käytännöllinen utopia, Tiedon tuolle puolen ja Taide ja ilmaston muutos. Nämä kolme kirjan peruslukua tarkastelevat taiteen perustehtäviä. Tarkastelu on esseististä eli teemaa kierrellen ja kaarrellen puntaroivaa. Mäki on sekä kuvataiteellisesti painottunut monitaitelija että monitieteilijä. Hän pohtii taiteen funktiota suhteessa taiteeseen yleensä, 2000-luvun nykytaiteeseen ja omiin tai ohjaamiinsa taiteprojekteihin. Vuonna 1968 syntynyt Mäki on toiminut muun muassa Aalto-yliopiston kuvataiteen professorina vuosina 2008-2013.

Mikä on taiteen tehtävä?

Tässä arvioitavassa kirjassa Mäki ei vain kuvaa ja selitä tarkastelemiaan taide-ilmiöitä, vaan ottaa niihin kantaa. Niinpä kirjoittajan tulkinta taiteen neljästä perustehtävästä ei ole taidetta koskevan tutkimuksen valtavirran kanta taiteen funktiosta eikä yhteenveto maallikoiden ja taitelijoiden käsityksestä siitä, miksi taidetta tulee tehdä. Se on Mäen oma ja normatiivinen kannanotto siihen, mikä tulisi olla taiteen tehtävä 2000-luvun kriisien sävyttämässä maailmassa.

Mäen mukaan taiteen – toivottavat – perustehtävät ovat: 1) Nautinnon luominen, 2) keskustelun herättäminen, 3) viisauden tavoittelu ja 4) tunne-elämän kehittäminen. Nämä taiteen tavoitellut vaikutukset näkyvät sekä yksilö- että yhteiskuntatasolla.

Kuva: Edgar Degas, Le foyer de la danse, 1872.

Yllättäen Mäki pitää hyvän taiteen yhtenä ydintehtävänä nautintojen antamista taiteen kokijalle joko taiteen tekijänä tai vastaanottajana. Mutta: hän tähdentää, että taiteellista nautintoa on kahta vastakkaista lajia: todellisuuspakoista ja todellisuushakuista. Jos taide tarjoaa unelmahöttöä ja pikaelämyksiä, joilla paeta omia murheita ja yhteiskunnan ongelmia, niin tällainen taide edustaa eskapismia eli tilapäistä irtautumista todellisuudesta. Tämänkaltainen taidekäsitys tuntuu olevan Suomessakin valtion ja työantajien miksei myös työntekijöiden suosiossa. Täten ajatellaan, että taiteen parissa unohdetaan murheet ja rentoudutaan, minkä jälkeen työntekijä ja kansalainen on entistä uutterampi ja aktiivisempi.

Mäen todellisuuteen suuntatuvan taidekäsityksen mukainen taide tarjoaa edellistä eroavia nautintoja. Se ei tuo unohdusta. Päinvastoin se viettelee ja houkuttelee ihmisen kohtaamaan itsensä ja yhteiskunnan. Näin luotu ymmärtäminen ja todellisuuden kohtaaminen ovat useinkin nautinnollisempia kuin hetkellinen päiväunessa piehtaroiminen. Asioiden tiedostaminen ja olennaisen äärelle pääseminen ovat nautittavia ja voimistavia elämyksiä.

Eskapistisen ja todellisuushakuisen taiteen ero on Mäen mukaan ilmiselvä. Ihminen voi reagoida vaikkapa omaan työttömyyteensä vetäytymällä unelmiin, joissa lottovoitto, uusi uskonto tai romanttinen prinssi pelastavat pälkähästä. Hän voi saada taiteesta myös omanarvontuntua ja ainesta nähdä työttömyysongelmansa yhteyksiä ja rakenteellisen muutoksen mahdollisuuksia.

Käytännössä todellisuuspakoiset ja todellisuushakuiset taidenautinnot sekoittuvat monissa taideteoksissa toisiinsa. Tältä osin Mäki mainitsee esimerkkeinä muun muassa arkirealistisen maailmankuulun televisiosarjan The Wire (2002-2008), George Clintonin johtamat funk-bändit, jazzvirtuoosi Sun Ranin tuotannon ja Bret Easton Ellisin romaanin American psyko. Kaikki nämä antavat yleisölle yhtäaikaisesti sekä suussa sulavia nautintoja että nykytodellisuuden ristiriitoja avaavia oppimiskokemuksia.

Tässä yhteydessä, kuten muissakin tilanteissa, joissa hän arvioi taideteoksia, Mäki korostaa, että ”hyvät taideteokset ovat aina tekijäänsä viisaampia” (Mäki 2017, 59). Taideteoksen tehtävä on useinkin jotain muuta kuin sen tehneen taitelijan intentio ja motiivi. Eskapistisessa hengessä tuotettu teos saattaa luoda sen vastaanottajassa todellisuuteen suuntautuvaa kiinnostusta ja ymmärrystä.

Taide keskustelun herättäjänä

Mäen mukaan taiteen toinen perustehtävä on keskustelun sytyttäminen; mikä muotoilu hänen mukaansa nykyisen taidekeskustelun kuluneempia fraaseja. Sekä taiteen tekijät että sen rahoittajat, tukijat ja vastaanottajat kilvan korostavat, että taide on tarpeellista sen takia, että se kirvoittaa keskustelua tärkeistä ajankohtaisista kysymyksistä, kuten vaikkapa sukupuolirooleista ja digitalisaation uhkista ja mahdollisuuksista.

Kuva: Teemu Mäki, Ursula leikkimökissään, 2006, sarjasta Miten olla mies tai nainen?

Mäki katsoo, että pelkkä ”keskustelunherättämistaide” on luonteeltaan suppea ja antaa taitelijalle liian kapean toimenkuvan. Tämänkaltainen taidekäsitys olettaa, että taideteos on spottivalo ja taitelija on henkilö, joka suuntaa valon ja laittaa sen päälle. Taideteokset tuottavat kipinöitä, jotka sytyttävät keskustelujen nuotiota toinen toisensa perään. Taitelija ei ota vastuuta keskustelujen laadusta ja kestosta. Taitelijan kontribuutio on tällöin vain tuottaa ärsyke ja inspiraatio, josta keskustelu alkaa.

Edellisestä huolimatta Mäki peräänkuuluttaa taiteelta sitä, että se herättää keskusteluja. Näiden toivottavien keskustelujen tulee olla todellisia dialogeja, joissa keskustellaan eri osapuolien välillä ja jotka aktivoivat toimintaa muutosten aikaansaamiseksi.  Tämänkaltaisia keskusteluja ei käydä keskustelujen vuoksi ja sen takia, että taitelijat ja yleisön eri fraktiot saavat olla äänessä. Keskustelujen osapuolet eivät vain puhu vaan myös kuuntelevat.

Mäen mukaan sekä nykytaiteen, -median ja -politiikan ansiosta eletään keskustelujen infoähkyä. Kun kaikkialla keskustellaan, niin oikeastaan ei keskustella vakavasti missään. Hyviä taiteen herättämiä keskusteluja on harvassa. Mäen tulkinnassa tällaisia keskusteluja virittävä taiteilijalta vaaditaan paljon. Hänellä tulee olla tärkeää sanottavaa maailmasta ja ihmisyydestä. Samalla hänellä tulee olla harvinaista taiteellista teknistä taituruutta, jolla luoda tenhoavia taideteoksia. Näissä ei vedota vain sanallistavaan järkeen vaan myös kehoon, tunteisiin ja sanottamaan ajatteluun. Vain sellaisessa teoksessa taitelijan sanoma ja viesti voivat tulla lihaksi kokonaisvaltaisella tavalla ja vain sellainen teos sytyttää ja omalta osaltaan ylläpitää keskustelua, joka voi johtaa isoihinkin maailman muutoksiin. Tämänkaltainen taitelijaidentiteetti on erilainen kuin suppean keskustelunherättäjätaitelijan käsitys omasta tehtävästä, jonka identiteetti lähenee mainoskampanjan suunnittelijan ja viestintäpäällikön rooleja.

Tässäkin tapauksessa nämä kaksi erilaista tapaa herättää taiteen avulla keskusteluja lomittuvat käytännössä tosiinsa. Tältä osin yksi Mäen mainitsema esimerkki on Jennifer Alloran ja Guillemo Calzadillannäyttelyproduktio Venetsian Biennaalissa vuonna 2011. Teos oli kooste panssarivaunusta, juoksumatosta ja urheilijasta. Vaunu oli käännetty ympäri ja telaketjujen päälle oli levitetty juoksumatto, jonka päällä entiset olympia-urheilijat vuoron juoksivat. Tämä synnytti yhtäaikaisesti sekä kohua ja kummeksuntaa että vakavaa keskustelua kilpaurheilun ja sodan joko vastakkaisesta tai toisiaan tukevasta luonteesta.

Viisauden tavoittelu

Mäen mielestä taiteen kolmas ja kaikkein tärkein tehtävä on etsiä ja luoda viisautta. Näin sekä yksittäisen taitelijan ja kokijan että yhteisöjen ja jopa koko ihmiskunnan kohdalla. Mitä viisaus hänen mukaansa on ja miten taitelijan tulee sitä tavoitella ja ilmentää?

Ensinnäkin viisaus on laajempi asia kuin älykkyys. Viisaus on kyky käyttää älykkyyttä oikein eli tuottaa onnellisuutta ja oikeutta mahdollisimman monille ihmisille. Viisas ihminen osaa Mäen tulkinnassa osaa sommitella kokonaisuuksia ja käsitellä kysymyksiä, joihin ei löydy yksiselitteisiä vastauksia. Hän osaa käsitellä moraalikysymyksiä ja tehdä mahdollisimman laajassa mielessä hyvää elämää tuottavia valintoja.

Käsitys taiteesta viisauden tavoitteluna on Mäen mukaan hylätty monissa taideteorioissa ja taiteenteon suuntauksissa. On väitetty, ettei taide ja tietoon kytkeytyvä viisaus kuulu yhteen. Näin siksi, että taide on tunnekylläinen ja tulkinnanvarainen tapa käsitellä maailmaa. Taide voi kyllä inspiroida tiedon tuottamista, ajattelua ja viisauden tavoittelua; mutta se ei sinällään ole tietoa eikä viisautta. Tietoon ja viisauteen kuuluvat vastaukset: mutta näissä tunteen merkitystä painottavissa taidekäsityksissä taide saa vain tehdä kysymyksiä mutta ei antaa vastauksia.

Mäki on toista mieltä ja taide voi ja sen pitää yrittää vastata aikamme perustaviin kysymyksiin, kuten vaikkapa ilmastonmuutoksen kestävä hallinta, mistä tähän kirjaan on sisällytetty yksi kokonainen essee. Taiteen vastaukset tulee kumminkin ymmärtää vain alustaviksi. Taiteen tulee jättää kysymykset aina lopulta vastausta vaille ja moniselitteisiksi. Lopulliset vastaukset eivät kuulu hyvään viisautta tavoittelevaan taiteeseen. Taiteen tulee olla moraalinen mutta ei moralistinen. Taiteen tulee puntaroida hyvän elämän ja yhteiskunnan saavuttamisen probleemeja; mutta sillä ei saa olla niihin lopullisia ja oikeaoppisia eli moralistisia vastauksia. Taiteessa on Mäen (emt., 91) mukaan hienoa se, että ”taideteos puljaa sekä varman että epävarman tiedon kanssa”.

Kolmea edellä kuvattua Mäen esittämää taiteen perustehtävää voi tarkastella sekä yksilön että yhteiskunnan suhteen. Neljäs kirjoittajan nimeämä taiteen pääfunktio eli tunne-elämän kehittäminen rajoittunee yksilötasoon. Mikään tosin ei estä puhumasta taiteen terapeuttisesta tehtävästä myös vaikkapa kansallisten kriisien kohdalla. Tällöinhän taide muovaa kollektiivien tunne-elämää.

Mäen ajattelussa taiteen tehtävä tunne-elämän kehittäjänä merkitsee kokemusmaailman monipuolistamista ja voimistamista. Se näkyy myös pyrkimyksenä tulla tietoiseksi tunteiden dynamiikasta. Jos taide onnistuu tunne-elämän kehittäjänä, niin tuloksena on ihminen, joka ymmärtää enemmän ja hänellä on entistä voimakkaampi ja rikkaampi tunne-elämä. Taide voi kehittää tunne-elämyksiä kahdella tavalla: välineellisesti tai moraalisesti.

Taide edistää välineellisesti tunnekokemuksiamme silloin, kun pyrimme sen avulla tiedostamaan, mitä ja miksi tunnemme ja opettelemme näin saadun itseymmärryksen turvin säätelemään tunne-elämäämme haluamaamme suuntaan.

Edellä kuvattu taiteen teknisterapeuttinen merkitys ei Mäen mielestä vielä ammenna taiteen potentiaalia riittävästi, vaan taiteen tulisi kehittää ihmisten tunne-elämää moraalin suuntaan. Sen tulisi auttaa meitä jäsentämään arvottavasti maailmaa, tiedostamaan elämäntapamme seuraukset ja voimistamaan moraalisia hyveitämme kuten myötätuntoisuutta. Tästä Mäki (emt., 123) ottaa yhdeksi esimerkiksi Bertolt Brechtin runon Me ajoimme mukavassa vaunussa, josta seuraava sikermä:

                      ”Meillä oli katto ja meillä oli tilaa ja me ajoimme ohi

                        ja me kuulimme minun sanovan äreällä äänellä: ei ketään

                        voi ottaa mukaan.

                        Me olimme jo kaukana, ehkä päivämarssin päässä

                        kun minä äkkiä pelästyin tätä ääntäni

                       tätä suhtautumistani ja koko tätä maailmaa.”

Kuva: Otto Dix: Suurkaupunki / Großstadt / Metropolis, 1928.

Mäki painottaa, että nautinto, keskustelu, viisaus ja tunne-elämän kehittäminen eivät ole taiteen tehtävinä toisistaan erillään; vaan ne kuuluvat tiiviisti yhteen, ruokkivat toisiaan ja usein myös tukeutuvat tosiinsa. Esimerkiksi tunne-elämää tulee kehittää rinta rinnan älyn ja viisauden kanssa. On myös hyvä huomata, että vaikka Mäen tulkinnassa koskien taiteen tehtävää on moraalinen sävy, niin tulkinta ei ole dogmaattinen. Kirjoittaja korostaa, että hänen näkemyksensä taiteesta on loppujen lopuksi relativistinen. Hänen mukaansa mikään ei ole ehdottomasti oikein eikä mikään vääriin. On vain suhteellista hyvää ja huonoa, eikä ole varmaa mittaria, jolla asioiden hyvyyttä ja huonoutta taiteessa ja elämässä muutenkaan voi arvioida lopullisesti. Mäki (emt., 149) esittää, että ”kiivas haluni pohtia ja vielä kiivaampi haluni tehdä taidetta johtuu ennen kaikkea tästä moraalisesta epävarmuudesta”.

Taiteen ja tieteen suhde

Taiteen tehtävän toinen perusluku eli essee Tiedon tuolle puolen käsittelee taiteen ja tiedon suhdetta. Tämä luku (57 sivua) on edellä kuvattua taiteen tehtävää jäsentävää peruslukua (377 sivua) selvästi lyhyempi. Se on silti tutustumisen arvoinen, jos on kiinnostunut vaikkapa taiteen ja tieteellisen tiedon suhteesta.

Mäen taidekäsitys hylkää jyrkästi sellaisen esteettisen taidetulkinnan, jossa taide on vain tunnetta ja kauneuden etsintää ja jossa taide sijoittuu tiedon tuolle puolen. Hänen mukaan tieto (myös tieteellisen tiedon eli tutkimuksen muodossa) kuuluu taiteen agendaan, vaikkei tiedon tuottaminen olekaan taiteen ainoa eikä useinkaan edes tärkein tehtävä. Tiedon Mäki (emt., 391) ymmärtää tiedon pragmatistisesti:

”Tieto on (…) ymmärrystä ja taitoa, joka tekee meistä parempia siinä, mitä yritämme tehdä tai pätevämpiä käyttämään sitä, mitä yritämme käyttää tai saa meidät osuvammin ennustamaan jonkin käytöstä tai toimintaa. Tiedon ydin ei ole todisteissa ja perusteluissa, vaan siinä kuinka se ohjaa oikein toimintaamme ja käytäntöä.”

Tähän tietokäsitykseen tukeutuen Mäki liittää taiteelliseen tietoon eli taiteeseen sisältyvään tietoon seuraavia perustavia ominaisuuksia. Ensinnäkin se on vain osin tai jopa ei ollenkaan sanallistettavissa taideteoksissa ja niiden tuottamisessa ja vastaanottamisessa. Se on kokemuksellista, aistimellista ja joskus jopa ruumiillista (vrt. tanssi ja esittävät taiteet). Taiteellinen tieto kytkeytyy moniin muihin tiedon lajeihin (esim. tieteellinen ja poliittinen tieto). Se perustuu laadulliseen pohdintaa ja joskus jopa niin sanottuun laadulliseen tutkimukseen.  Se suuntautuu ”mahdottomien kysymysten” kohtaamiseen.

Taiteellinen tieto on Mäen tulkinnassa jaettavissa viiteen eri kategoriaan kohteidensa (tietoa mistä?) perustella:

1. Tietoa siitä miten taidetta tehdään.

2. Tietoa siitä, miten taidetta nautitaan.

3. Tietoa taitelijan päämääristä.

4. Tietoa taiteen vaikutuksesta yksilöön ja yhteiskuntaan

5. Tietoa meistä ja maailmasta.

Yksi tapa tuottaa taiteellista tietoa on niin kutsuttu taiteellinen tutkimus (artistic research). Suomessa on jo yli parikymmentä vuotta sitten vaadittu taiteen maistereilta ja tohtoreilta opinnäytetyönä taiteellisen tutkimuksen tekemistä enemmän tai vähemmän oman taideproduktioon liittyneenä.

Taiteellisessa tutkimuksen teossa on kaksi vastakkaista tuotantotapaa, jotka käytännössä usein lomittuvat yhteen. Ensimmäinen niistä korostaa sanallistettujen ”tutkimustekstien” merkitystä. Täten vaikkapa ensin tehdään taideteos ja sen jälkeen pohditaan kirjoitetun tieteellisen tutkimuksen muodossa sen synnyttämistä, luonnetta, vastaanottoa ja merkitystä. Toki taitelija voi ensin tehdä tutkimuksen keinoin taustaselvitystä esimerkiksi aiotun historiallisen romaanin aihepiristä ja sitten kirjoittaa romaanin.

Toinen tapa tehdä taiteellista tutkimusta on sellainen, jossa tietoa, jopa tutkimustietoa, on taideteoksissa itsessään eikä niihin ulkoisesti liitettävissä tutkimusteksteissä. Taide itsessään edustaa osaltaan myös tutkimusta. Idea ”taiteesta tutkimuksena” on radikaali. Se väittää, että myös taide sinänsä voi olla tutkimusta. Taide voi olla tutkimuksen kokonaisvaltainen muoto, jossa tietoa ei ole pakko sanallistaa ja kirjoittaa auki ja ylös erillisten tekstien muodossa.

Kuva: Ole Worm Museum Wormianum, 1655.

Mäki näyttää pitävän jälkimmäistä tulkintaa taiteellisen tutkimuksen tekemisen tapaa antoisampana. Hän (emt., 405-406) esittää taiteen ja taiteellisen tutkimuksen tällaisesta hybridistä muun muassa esimerkkinä Susanna Kuparisen ohjaamat dokumenttiteatteriesitykset. Nämä teatteriproduktiot (Valtuusto, Valtuusto II, Välikysymys, Valtuusto III, Uusi etulinja, Eduskunta. Eduskunta 2 ja Eduskunta 3) olivat huolimatta siitä, että niiden tekemisen edellytti tutkija- ja toimittajamaista työntekoa, jonka tulokset olisi voitu julkaista media- tai tutkimusartikkeleina, aitoja teatteriesityksiä, jotka kietoutuivat seuraavien ”tutkimusongelmien” ratkomiseen: Mitä suomalaisessa politiikassa on meneillään? Kuka riistää ketä ja miten? Kuka hyötyy siitä vallitsevasta mielikuvasta, joka suomalaisilla on Suomesta, siitä, jonka mukaan köyhät ovat laiskoja ja hyvinvointiyhteiskuntaan ei ole enää varaa?

Arvosteltavan kirjan kolmas peruselementti on essee Taide ja ilmaston muutos. Vaikka ilmastomuutoksen kohtaaminen voi hyvinkin olla suorastaan ihmiskunnan tulevaisuuden kohtalon kysymys, niin olisin jättänyt tämän luvun kokonaan pois. Näin siksi, että tästä lyhyehköstä esseestä (48 sivua) noin puolet koostuu luvusta, jossa Mäki tukeutuen ainoastaan selvityksiin, tutkimuksiin ja muihin dokumenttitietoihin. Hän tekee oman diagnoosinsa ilmaston muutoksesta ja sen kestävän hallinnan vaatimista yhteiskunnallisista toimenpiteistä. Vain puolet esseestä eli luku Miten taide voi reagoida ilmastonmuutokseen on keskittynyt pohtimaan sitä, mikä on taiteen tehtävä ilmasto- ja ympäristökatastrofin estämisessä. Tämäkin perustuu lähinnä vain kirjoittajan pohdintoihin enemmänkin kansalaisena kuin taitelijoina. Siinä on vain muutama viittaus sellaisiin taideteoksiin ja taiteellisen tutkimuksiin, joissa taide jäsentää ja arvioi ilmastonmuutoksen dilemmaa.

Kestävä esseekokoelma

Kirja on etukannessa nimetty esseekokoelmaksi. Esseetä on perinteisesti pidetty lyhyehkönä pohdiskeluna jostakin isosta kysymyksestä, johon kirjoittaja yrittää saada omakohtaista otetta. Siitä voidaan erottaa kaksi lajia. Ensimmäinen on subjektiivinen essee, jossa kirjoittajan omat mielipiteet ovat kuninkaan roolissa ja joka etenee enemmän tekijän prosessoinnin ja omien mielleyhtymien kuin lähde- ja taustamateriaalin varassa. Tutkielmaessee pyrkii useimmiten edellistä neutraalimmin ja objektiivisemmin ratkomaan sen perusdilemmaa. Kuitenkin siinäkin kirjoittajan omilla mielipiteillä ja henkilökohtaisuudella on isompi rooli kuin ”normaalissa tutkielmassa”.

Tässä arvioitava Taiteen Tehtävä, Esseitä on yhdistelmä subjektiivisesta esseestä ja tutkielmaesseestä. Siinä korostuvat Mäen omakohtaiset pohdiskelut ja mielipiteet. Se pohjaa kirjoittajan intensiiviseen ja pitkähköön työkokemukseen taiteilijana ja taiteellisen tutkimuksen tekijänä, ohjaajana ja opettajana. Se hyödyntää myös Mäen omakohtaisia kokemuksia oman ja läheisten elämän rajallisuudesta ja kuolevaisuudesta. Koko esitys on kantaaottava ja moraalinen puolustuspuhe kantaaottavan ja moraalisen taiteen puolesta olematta moralistinen ja dogmaattinen. Se ei aseta taiteelle liian tiukkoja ideologisia taluttimia; mutta se ylittää postmodernistisen nihilismin, jossa kaikki käy taiteesta.

Esseet on kirjoitettu omaperäisellä tyylillä yhdistellen akateemista viileyttä ja vereviä kommentteja käyttäen pääosin tuoreita ilmaisuja. Mäen antamat runsaat esimerkit taideteoksista niin kuvataiteen, musiikin, kirjallisuuden, elokuvan ja esitystaiteiden alalta havainnollistavat hyvin hänen pohdintojaan ja johtopäätöksiään, vaikkei lukija tuntisi niistä puoltakaan.

Nähdäkseni Mäen teksti on vaikeusasteeltaan juuri sopivaa edellyttäen, että tuntee jonkin verran taidetta koskevaa yleistä keskustelua.  Taiteen tutkimusta ja sen terminologia ei lukijan juurikaan tarvitse tuntea. Kirjoittajan argumentointi ei ole liian helppoa eikä liian vaikea.

Ollessaan pääministerinä 1990-luvulla Paavo Lipponen totesi, että ”tutkimuksia tulee ja menee”. Niihin ei juuri kannata hänen mielestä paneutua. Myös taidetta ja sen tehtäviä koskevia kirjoituksia ilmestyy suomeksikin runsaasti. Mutta: Mäen ajatuksiin nykytaiteesta nykymaailmassa kannattaa ja tulee perehtyä. Uskoisin, että niihin viitataan vielä vuonna 2027. Kestävintä tässä esseekokoelmassa on Mäen ajatus taiteen neljästä perustavasta tehtävästä: 1) Luoda syvällisiä todellisuushakuisia taidenautintoja, 2) herättää aitoja keskusteluja, 3) etsiä ja luoda sekä yksilö- että yhteiskuntatasolla viisautta ja 4) kehittää arvoviritteisesti tunne-elämää. On tärkeää huomata, että tekijä jättää taiteen tehtävän osin avoimeksi: se voi antaa enemmänkin ja jotain vallan muuta. Mäen ajatusten pohdiskelu on nautinnollista ja herättävää myöhäissyksyn harmaudessa.

Lainaan lopuksi osaa Mäen (emt., 375) teokseensa poimimasta Arseni Tarkovskin runoa Nyt kesä on mennyt. Runo kuullaan Andrei Tarkovskin elokuvan Stalker (1976) ääniraidalla. (suomennos Risto Mäenpää?)

Nyt on kesä mennyt

kuin ei sitä olisi koskaan ollut.

Auringossa on vielä lämmintä.

Mutta täytyy olla enemmän.

 

Kaikki on loppumassa,

kaikki putoaa käteeni

kuin viisisorminen lehti.

Mutta täytyy olla enemmän.

 

Mitään pahaa ei menetetty,

mikään hyvä ei ollut turhaa.

Kaikki palaa kirkkaasti.

Mutta täytyy olla enemmän.

 

Elämä kokosi minut

suojaavien siipien alle.

Onni oli aina kanssani.

Mutta täytyy olla enemmän.

 

Ei yksikään lehti palanut,

ei yksikään oksa taittunut.

Päivä on puhdas kuin ikkuna.

Mutta täytyy olla enemmän.