Historian- ja kirjallisuudentutkimuksen suhteesta kiinnostuneelle Minna Maijalan väitöskirja Minna Canthin teosten passioista on mielenkiintoista luettavaa. Maijalan tutkimuksessa keskeistä on käsitellä Canthin teosten psykologisuutta suhteessa kirjailijan oman aikakauden käsityksiin. Näkökulma on siis vahvasti historiantutkimuksellinen, vaikka väitöskirja onkin hyväksytty kotimaisen kirjallisuudessa oppiaineessa.

Kirjallisuudentutkimuksen kannalta Maijalan teos tuo esiin sen erikoisen puolen, että se on ensimmäinen laaja monografia, joka keskittyy Minnan Canthin tuotantoon – aiemmin on tutkittu mm. sen vastaanottoa. Tutkimuksellisella aukolla Maijalan teoksen merkitystä ei kyllä tarvitse perustella, uusi ja omaperäinen näkökulma tekisi työstä merkittävän, vaikka Canthista olisi ilmestynyt jo kasakaupalla monografioita.

Maijalan perusväite on, että yhteiskunnallinen ja psykologinen eivät olleet peräkkäisiä vaiheita Canthin tuotannossa, vaan ne olivat yhteen kietoutuneita koko hänen kypsässä tuotannossa. Maijala tulkitseekin Canthin teoksia psykologisina jo ennen aiemmassa tutkimuksessa esitettyä ”Canthin psykologista käännettä” ja osoittaa yhteiskunnallisen ja psykologisen kietoutuvan toisiinsa. Taustalla on tietysti perusoivallus siitä, että teosten psykologisuutta ei pidä katsoa myöhemmän psykologian lähtökohdista, vaan suhteessa Canthin oman aikakauden tieteeseen ja käsityksiin ihmisen psyykestä ja passioista. Passiolääketieteen merkitystä ei vähennä se, että sen tilalle tuli Freudin ym. edustama modernimpi psykologia. Teoksessa käsitellyssä merkityksessä passio ei tarkoita pelkästään intohimoa, joka onkin vain yksi passioista. Yleisesti niihin viitataan kun puhutaan tunteista ja mielenliikutuksista, joita ihminen ei kykene kontrolloimaan.

Maijalan näkökulma ei tule mitenkään tyhjästä, vaan ydinajatus on yhdistää Canth 1800-luvun lopun realistiseen ja naturalistiseen romaaniin, joka kirjailijalle oli läheistä. Tällaisissa teoksissa kirjailija pyrki lääkärin ja tutkijan asemaan, tarkastelemaan henkilöhahmojaan patologisina kokeina tieteen ihanteen mukaisesti. Kuvauksen kohteena olivat erilaiset moraaliset nyrjähdykset kuten murhat, varkaudet ja aviorikokset. Tyylilajin merkittävimpiin edustajiin kuulunut Emilé Zola määritteli tällaisen kirjallisuuden moraalisiksi kokeiksi. Tavoitteena oli myös oppia onnettomuuksista ja löytää selitys moraalittomuudelle. Maijala esittelee perusteellisesti kokeellisen romaanin tekniikkaa mm. August Strindbergin ja George Eliotin teosten kautta. Esikuvista ja vertailukohdista päästään kuitenkin tutkimuksessa varsin nopeasti Canthin tuotantoon, eikä muutenkaan tutkimusta vaivaa pahasti opinnäytetöiden perusongelma, paisunut johdanto.

Lähteistönsä kannalta Maijalan tutkimus kuuluu niihin, joissa teos itsessään ei riitä selittämään itseään ja tekijänsä intentioita. Maijalalla on käytössään kaunokirjallisuuden ja lehtikirjoitusten lisäksi arkistoaineistoa. Teosten muokkautumista selvitetään aiempien tekstiversioiden, kirjailijan kirjeiden ja muun aineiston pohjalta. Näin tulee esiin kirjailijan pyrkimys psykologiseen kuvaukseen. Tutkimusta, johon Maijala Canthin ajattelua suhteuttaa, hän löytää Canthin lukemista teoksista. Näin teos onkin myös metodiensa kannalta tutustumisen arvoinen historiantutkijalle – ja varsinkin opinnäytteen tekijälle. Maijalan työssä näkyy kuinka konteksti ei ole mikään automaattisesti työhön tipahtava, vaan kaunokirjallisten teosten konteksti, johon suhteessa niitä käsitellään, löytyy tutkijan valintojen kautta. Teos osoittaa onnistuneen kontekstin valinnan tuloksen, mahdollisuuden tehdä uuden ja vakuuttavan tulkinnan jo aiemmin tutkituista teksteistä. Itse asiassa koko teos toimii hedelmällisen kontekstin varassa. Passioteoriat eivät ole itsestään selvästi paras tai primääri konteksti Canthin teoksille, mutta käytännössä osoittautuvat erittäin hedelmälliseksi ja mahdollistavat vakuuttavan tulkinnan.

Opinnäytteen kannalta konteksti on valittu ja rajattu järkevästi. J. B. F. Descuretin passiolääketiede ja Richard von Krafft-Ebingin teos Om friska och sjuka nerver(ruotsinnos 1885) saavat teoksessa keskeisen sijan teoksina, joista Suomessa ammennettiin 1800-luvulla uusinta tieteellistä tietoa psykologiasta. Heidän teostensa asemaa suomalaisissa lääketieteellisissä keskusteluissa ja käsityksissä olisi teoksessa tosin voinut myös enemmän avata.

Käytännössä Maijalan passio-tulkinnoista voi ottaa esimerkin näytelmästä Kovan onnen lapsia (1888). Teosta on aiemmin tulkittu nimenomaan yhteiskunnallisena, jota se työttömiksi jääneiden työmiesten kapinan kuvauksena ilmiselvästi on. Taustalla on Canthin lukema yhteiskunnallinen kirjallisuus, jonka yhteydessä hän itsekin kirjeessä tunnustautui sosialistiksi. Canthia aikanaan syytettiin siitä, että hän olisi laittanut savolaiset työmiehet ilmaisemaan omia ajatuksiaan sosialismista. Maijala kuitenkin osoittaa, että teoksen päähenkilön Topra-Heikin toiminta on ennen kaikkea passionaalista, epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta lähtevää, eikä se pyri ennalta mietittyihin päämääriin. Aatteellisesti teos onkin ambivalentti, koska siinä kapina aiheuttaa vain tuhoa, josta köyhät kärsivät eniten. Teos kuvaa yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta, mutta erehtyvän yksilön kautta, eikä tarjoten valmiita vastauksia.

Tulkinta passioiden kautta on vakuuttavaa, vaikka joidenkin teosten kohdalla tulkinta eteneekin varsin nopeasti ja jättää aihetta pohtia ovatko passiot teoksessa niin merkittäviä kuin tutkija esittää. Mielenkiintoista on, että kaikkein parhaiten Maijalan käsittelemät teemat tulevat esiin vähälle huomiolle jääneessä Lääkäri-novellissa, joka on tutkimuksen liitteenä. Sinänsä teoksesta tulee vaikutelma, ettei kyseinen novelli ollut poikkeus Canthin tuotannossa, vaan pikemminkin siinä teemat näkyvät selvemmin, ja se on auttanut löytämään niitä myös muista teoksista.

Kokonaisuudessaan Maijalan tutkimus on ajatuksia herättävä sekä kirjallisuuden- että historiantutkimuksen kannalta. Teoksen tapa rakentaa tekstille konteksti perustelluilla valinnoilla toimii hyvänä esikuvana myös historiantutkijoille.