”Jokaisessa luontohavainnossa on mukana koko inhimillinen kulttuuri.” (Theodor Adorno)

Jussi Kiven Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas (2004) on tutkimusmatka luontohavaintoon – luontoon, maisemiin, taiteisiin ja luontopolitiikkaan. Kirja on kuin tämän päivän suomalainen metsä, jota pirstovat historian valtatiet, luonnonvarapolitiikan linjanvedot, kulttuuriset aukkohakkuut ja taiteelliset mahlanjuoksutukset. Kuin tämän päivän metsä, joka kaikesta huolimatta on kokemuksellisesti arvokas.

Millainen on tämän päivän suomalainen luontosuhde? Tämä kysymys on pakosta kysyttävä yhä uudestaan ja uudestaan, koska maailma muuttuu ja ajatukset muuttuvat. ”Luonnonläheinen suomalainen” on myytti ja abstraktio. Jotkut suomalaiset ymmärtävät luontoa paremmin kuin toiset. Huonosti sitä ymmärtävät niin petovihamieliset maalaiset kuin maaseutuvihamieliset, autoistuneet kaupunkilaisetkin. Paremmin sitä ymmärtävät jo ne, jotka pohjaavat tietämyksensä useampaan lähteeseen kuin kahteen iltapäivälehteen ja kokevat sitä omakohtaisesti, omaavat sekä tietoa että taitoa.

Kivi kaivaa luontosuhdetta – omaansa, eurooppalaisen kulttuuri-ihmisen, tämän päivän suomalaisen, modernin ihmisen – esille useista eri lähteistä. Millainen on se luontomielikuvien kulttuuri jossa elämme, millainen on se ympäristö, jossa elämme? Kivi käy läpi erilaisia luontoon liitettyjä projisointeja alkaen siitä, kun kulttuurin ja luonnon välille tehtiin ero, kun määrityskamppailun aika alkoi. Sen jälkeen luonto on nähty hyväksi tai pahaksi, uhaksi tai turvapaikaksi, ystäväksi tai viholliseksi, varjelun tai hyödyntämisen kohteeksi. Määrittelyn historia on ristiriitojen historiaa.

Kivi on kautta teoksen ylevän jäljillä. Luonnonromantiikka, villi ja ylevä: herkempi voisi luulla, että näillä käsitteillä ei nykymaailmassa kovin pitkälle pötkitä. Mielestäni Kivi onnistuu osoittamaan, että niillä voi operoida myös tuoreesti: vanha veitsi leikkaa siinä missä uusikin, kun sen vain teroittaa hyvin. Ja mihin pakenisimme omaa historiaamme? Silmä ei ole viaton, eikä kokija ei ole puhdas. Ei, jos viattomuudella ja puhtaudella tarkoitetaan jonkinlaista kokemattomuuden ja viattomuuden alkutilaa. Mutta kyllä, kaikesta huolimatta kokemus voi olla järkyttävän aito.

Romantiikan ajalla luotiin luonnon katsomisen tapa, joka on siitä saakka pitänyt silmää ja mieltä vaikutuspiirissään. Romantiikan katse on kulminoitumispiste ja kokemusten suuntaaja, sen vaikutuksen koemme yhä uudelleen ja uudelleen elokuvien, kirjallisuuden, avarien luontojen, maalausten, matkapostikorttien kautta. Sitä kautta opimme näkemään ja siinä valossa on löydettävä se oma ajatus ja kokemisen tapa. Kuten Kivi sanoo, ”eräretkeen kuuluu omin voimin kulkeminen” – niin myös kaunotaiteelliseen eräretkeen.

Kirja on ulkoasultaan selkeä ja taitoltaan konstailematon – hienoa! Kuvitus koostuu taideteosten ja mainosten reproduktioista, uusista ja vanhoista valokuvista, kirjojen kuvituskuvista, kartoista ja piirroksista, ja sen osuus kirjan sisällössä on tekstin veroinen. Kuvituskuvat ovat esimerkkejä, suuntaviittoja, ikoneita tai sitten niitä hiljaisia taustavaikuttajia (kuten mainoskuvia), jotka jatkuvalla syötteellä vahvistavat luontokäsitysten kaanoneita. Maisemamaalareista Kivi keskittyy tarkimmin Caspar David Friedrichin saksalaiseen luonnonromantiikkaan, käyttää Friedrichiä esimerkkinä eurooppalaisen maiseman kuvaajasta ja kanonisoijasta. Esimerkkiteoksiin ei mennä yleensä kovin syvälle, eli ei uppouduta niihin taidehistoriallisen tutkielman tavalla. Uskoakseni Kiven tarkoituskin on liikkua juuri tällä pinnan tasolla: ”kaikki” tietävät Friedrichin, mutta tuskin kukaan kehtaisi sanoa häntä lempitaiteilijakseen tai mainita lempiteoksekseen ”Vaeltaja usvameren yllä”.

Kirjassa liikutaan luonnossa ja siinä kulttuuripiirissä, joka luontosuhdettamme muokkaa: metsissä, takapihoilla, urbaanissa villiydessä, Lapissa ja Lappi-mielikuvissa, taiteen hehku(ttele)vissa erämaakuvauksissa, kansallisromanttisten mäntyjen juurella, ylevän ja kauhun maisemissa, tarinoiden teillä. Maisemataidetta kohdellaan pitkästä aikaa reilusti: myönnetään, että monissa teoksissa ja esitystavoissa on läsnä epäeettisyyttä ja estetisointia, mutta tunnistetaan myös teosten vaikutus tunteisiin, kulttuuriin ja taiteen ja luonnon katsomistapoihin. Hieman nurisisin siitä esitysteknisestä seikasta, ettei kuvan nimen ja materiaali- sijainti- tms. tietojen välille ole tehty typografista eroa (tai olisihan muut tiedot voinut laittaa sulkuihinkin). Teoksen nimen ja muun informaation sekoittuminen tuottaa kyllä hauskoja, runollisiakin assosiaatioita…

Muutenkin teos houkuttelee assosioimaan, poikkeamaan tallatulta polulta. Muistelemaan omia reissuja sinne ja takaisin, itselle ja tuttaville tapahtuneita suunnitelmista poikkeamisia ja kömmähdyksiä, kertaamaan taiteen tarinoita ja löytämään vanhasta uutta. Jotkut lukijoista saattavat ärsyyntyä siitä, ettei kirjakielen konventioita täysin noudateta, mutta itse pidin kerronnallisesta, paikka paikoin runollisesta esitystavasta. Selitän miksi. Yksi kirjan kappaleista on nimeltään ”Eräretkeilyopas eli miten yöpyä metsässä sekä muita käytännöllisiä apuneuvoja luonnonromanttisen havainnoinnin edesauttamiseksi”. Olin aluksi hieman ulalla tämän luvun merkityksen suhteen, mutta ajattelin sitten, että onhan se kilttiä valaista muutamia luonnossa liikkumisen perussääntöjä, ja onhan teos nimenomaan ”eräretkeilyopas”. Mistäs aloittelevat urbaanit uusromantikot olisivat oppineet, että metsässä tulee yöllä pimeä ja märissä vaatteissa kylmä? Eli käytännön neuvot ovat toki tervetulleita, ettei metsäromantiikka karise kuusenperseessä yöpyessä neulasten myötä. Jotain oleellista opastusta kuitenkin mielestäni puuttui, kunnes tajusin: koko kirjahan on oppitunti tärkeimpään, mutta tuota taitoa ei voi neuvomalla neuvoa. Nimittäin, yksi eräretkeilijän tärkeimpiä taitoja on tarinointi: sananselitykset, hurjat ja vähemmän hurjat jutut. Ja kerronnallinen henkensä vuoksi kirja toimii salaa oppaana myös tarinoinnin taitoon.

Kiven laatima kirjallisuusluettelo on mielenkiintoinen potpuri näyttelyluetteloja, estetiikkaa, taide- ja kulttuurihistoriaa, kaunokirjallisuutta ja ympäristöpolitiikkaa. Lastenkirjoja ja aatehistorioita. Tuttua materiaalia, jota ei usein taustakirjallisuutena tai tutkimusmateriaalina näy. Tästä kaikesta kuitenkin – ja tietenkin vielä paljosta muusta – luontohavainnot syntyvät. Omakohtaisuus on yksi tämän teoksen hyveitä.

Taide- ja kulttuurialojen luontosuhteella on rikas menneisyys, mutta viime vuosikymmenet olemme kyllä olleet seinäkukkasina luonto- ja ympäristöasioista keskusteltaessa, kun luonnontieteilijät ovat omineet oikeuden luontosuhteeseen. Ehkä olisi jo aika laji-inventointien sijaan ymmärtää paremmin koettavia kokonaisuuksia. Havaita villiyden arvo ja sallia sille enemmän tilaa myös ihmisympäristöissä. Suojelusta on tullut sekä sanana että toimintatapana liian raskas kantaa: se on etääntynyt alkuperäisestä vaalimiseen liittyvästä merkityksestään ja siitä on tullut kovan luontopolitiikan kumileimasin. Luontoa pitäisi todellakin pikemmin sallia kuin suojella.