Sensuurilla on mitä ilmeisimmin ikävä kaiku, olipa sitä koskevan keskustelun laajempana kehyksenä sitten journalistinen suomettuminen tai taiteellinen luomisvimma. Mutta onneksi on Suomen(kin) kaltaisia edistyksellisiä ja vapaamielisiä länsimaisia demokratioita, joissa sensuuria ei sitten sotavuosien ole ollut – vaikkakin vapauden mallimaana itseään markkinoiva Amerikan Yhdysvallat sotii jatkuvasti jossakin päin maailmaa, ja sen johdosta pitää oikeutenaan rajoittaa myös omien kansalaistensa ilmaisunvapautta. Toki sanan- ja ilmaisunvapautta koskevia rajoituksia voi löytää myös Euroopan koilliskolkan lainsäädännöstä: esimerkiksi laki kuvaohjelmien tarkastamisesta (25.8.2000/775) antaa mahdollisuuden estää erityisesti elokuvien julkisen esittämisen ja levittämisen lasten suojelemisen kannalta välttämättömistä syistä. Kokonaan oma asiansa tietty on se, että kuvaohjelmien tarkastusta ei nimitetä (ennakko)sensuuriksi. Itse asiassa ajantasaisesta lainsäädännöstä (www.finlex.fi) ei sensuuri-sanan johdannaisia löydy ei sitä ensimmäistäkään.

Afrikassapa tilanne on toinen, ainakin mikäli tuoreen Popular Music Censorship in Africa -antologian kirjoittajia on uskominen. Siinä missä Suomessa populaarimusiikin artistit kyllä joutuvat kamppailemaan levytyssopimuksista ja radiosoitosta, ei heidän (enää) tarvitse olla huolissaan kulloisenkin valtionpäämiehen (ja vielä harvemmin -naisen) mieltymyksistä tai poliittisesta agendasta, eikä liioin valtiota mahdollisesti repivistä eri yhteiskuntaryhmien välisistä kiistoista. Antologia tarjoaakin sinänsä paljonpuhuvia tarinoita ilmaisunvapauden rajoista, jotka voivat kirjoittajien mukaan ulottua ulkopuolisesta "kulttuuriboikotista" yksittäisten muusikoiden salamurhiin. Kirjan toinen toimittaja Michael Drewett on paneutunut edelliseen ja pohtii sitä, onko rotuerottelun ajan Etelä-Afrikkaan kohdistuneet kansainväliset rajoitu(ssuositu)kset mielekästä tulkita "puolustettavana sensuurina", koska tavoitteena oli rotuerottelun purkaminen. Hänen loppulausumansa on, että koska boikotti kohdistui kaikkiin muusikoihin, eli myös eteläafrikkalaisten muusikoiden oli käytännössä mahdotonta esiintyä maansa rajojen ulkopuolella, se vähensi merkittävästi keskeisiä kulttuurisen vastarinnan mahdollisuuksia. Tietyn musiikin hengenvaarallisuudesta eli tarkemmin sanoen algerialaisen raï-muusikko cheb Hasnin salamurhasta vuonna 1994 kirjoittaa puolestaan Malika Mehdid, painottaen ennen kaikkea laajemman yhteiskunnallisen kontekstin merkitystä. Hänen artikkelinsa tarjoaakin mainion esimerkin siitä, miten siirtomaavalta sekä uskonnollinen ideologia ovat suhteutuneet toisiinsa 1900-luvun Algeriassa ja miten musiikki edelleen sijoittuu tähän yhtälöön. Graeme Ewens taas on selvittänyt Zaïrea (nyk. Kongon demokraattinen tasavalta) itsevaltaisesti johtaneen Mobutu Sese Sekon "autenttisuuspolitiikan" vaikutuksia muusikoiden, ennen muita suositun Franco Luambo Makiadin toimiin. Esitys käykin johdatuksesta sensuurin mielivaltaisuuteen ja absurdiuteen: yhtenä hetkenä maan toiseksi suosituin kansalainen ja suosituimmankin suosima muusikko teljetään seuraavana vankilaan hävyttömien laulujen laulamisesta. Oma eriskummallisuutensa tapahtumissa on vielä se, että syyttävät viranomaiset päättivät antaa lopullisen arviointivallan sanoitusten rivoudesta 40-vuotiaan muusikon äidille: "Äiti, Mama Makiesse, oli arvattavastikin järkyttynyt ja Franco odotetusti pidätettiin ja asetettiin syytteeseen useiden yhtyeensä jäsenten kanssa" (s. 192).

Yleisesti ottaen antologian artikkeleita voi pitää ajoittain tragikoomisina mutta enimmäkseen ankean traagisina kertomuksina sensuurin vaihtelevista muodoista eri puolilla Afrikan mannerta. Varsinkin kirjan toinen osa, otsikolla "tapaustutkimuksia", koostuu toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan keskittyvistä tiettyjen valtioiden sensuurikäytäntöjen kronologisista selvityksistä, joissa kuitenkin tarkempi analyyttinen tarkastelu ja ilmiöiden selitys jää ohueksi. Toki siirtomaavalta-asetelmien purkamiseen liittyvien kysymysten moniulotteisuus käy ilmi, mutta siltikään sana "jälkikolonialismi" ei yksinään riitä selitykseksi.

Tätäkin ongelmallisempaa on lisäksi antologian nimessä esiintyvien määreiden epäselvyys. Ensiksikin, "populaarimusiikki" jää terminä itsestäänselvyyden tasolle ja vaikuttaa lopulta tarkoittavan jokseenkin samaa kuin mikä tahansa kirjan sivuilla esitelty "perinnemusiikin" muoto. Ehkäpä etuliite "populaari" kuitenkin myy paremmin. Musiikilliseen epäselvyyteen liittyy vielä se, että vain muutamassa artikkelissa kiinnitetään huomiota nimenomaan musiikillisiin ääniin; etusijan pohdinnoissa saavat järjestään laulujen sanat. Silti kuten John Collins Ghanan 100-vuotista populaarimusiikin sensuurihistoriaa hahmotellessaan toteaa, esimerkiksi rumpujen soiton määrittyminen pakanalliseksi voi toimia vahvana sensuurin perusteena. Kelly M. Askew ja John Francis Kitime puolestaan huomauttavat Tansaniaa koskevassa esityksessään siitä, miten epäsuotavan musiikin esittäminen voi johtaa myös soitinten takavarikointiin.

Toinen antologian nimeen liittyvä keskeinen ongelmakohta on sensuurin käsitteen epämääräisyys ja moniulotteisuus. Ongelman voi palauttaa Martin Cloonanin johdannossa esittämään toteamukseen siitä, että niin sanotussa läntisessä maailmassa sensuuri on aikojen kuluessa muuttunut kirkollisesta valtiolliseksi ja nykyisellään markkinataloudelliseksi, sillä tämän seurauksena sensuurin, sääntelyn ja valinnan välinen raja käy helposti häilyväksi. Radioaaltotaajuuksien määrä on rajallinen, joten kaikki halukkaat eivät välttämättä voi ryhtyä harjoittamaan radiolähetystoimintaa. Lisäksi vaikka onkin perusteltua väittää, että valtion sääntelemien lähetystoimintalupien saanti nojaa omanlaisiinsa arvoperusteisiin, käytännön nimittäminen sensuuriksi ei välttämättä ole niin suoraviivaista. Tällaiset ajatukset eivät kuitenkaan juuri tunnu huolettavan Popular Music Censorship in Africa -kirjan kirjoittajia, ja välillä vaikuttaakin siltä, että koska sensuuria on etsitty, sitä on myös löydetty – vaikka väkisin. Niinpä sensuurin, sorron, hallinnan, itsesensuurin ja "hegemonian harjoittaman sensuurin" (s. 110) väliset erot jäävät yksilöimättä. Asiaa ei auta sekään, että kirjan johdantoluvussa sensuuri-käsitteen eri ulottuvuuksia ei eritellä. Vastaavasti Cloonanin ja Drewettin kirjoittamassa lyhyessä loppuluvussa mainitut keskeiset päätelmät sensuurista kaikkia yhteiskuntia luonnehtivana tekijänä sekä sensuurin monista eri muodoista ovat kovin lähellä kehäpäätelmää. Oma ongelmakohtansa sensuurin määrittelyyn liittyen on vielä se, että kirjoittajalle kuin kirjoittajalle sanan- ja ilmaisunvapaus vaikuttaa edustavan ylevintä ja paikoin jopa universaalia arvoa. Toki tässä yhteydessä voisi painottaa strategisen essentialismin merkitystä tietyissä yhteiskunnallisissa olosuhteissa, mutta koska tätä ei artikkeleissa tuoda julki, vaikutelmaksi jää, että kaikenlainen ilmaisunvapauden rajoittaminen on aina ja kaikkialla pahasta.

Kolmas kirjan nimestä juontuva ongelma koskee Afrikkaa: mikä ja missä se on? Kirjan perusteella Afrikan ydin on epäilemättä etelässä, sillä tusinasta varsinaisesta artikkelista kolme käsittelee nimenomaan Etelä-Afrikan tasavaltaa ja kaiken kaikkiaan puolet kohdistuu päiväntasaajan eteläpuolisiin Afrikan valtioihin. Tästä herää jokseenkin väistämättä kysymys kieltä ja uskontoa koskien, eli minkä johdosta islamilaiset ja ne maat, joissa englanti ei kuulu virallisten tai paljon käytettyjen kielten joukkoon, loistavat Algeriaa lukuun ottamatta poissaolollaan? Johdannossa skotlantilainen Cloonan kyllä huomauttaa omaan pohjoiseurooppalaisuuteensa sekä eteläafrikkalaisen toimittajakumppaninsa Drewettin valkoihoisuuteen liittyvistä "poliittisista implikaatioista", mutta jättää nämä kuitenkin pitkälti erittelemättä ja lopulta alistaa ne vaatimuksille kyvystä kirjoittaa korkealuokkaista englantia ja "noudattaa erinäisiä määräaikoja" (s. 4)! Kuinka pitkälle kirjan kokoonpano olisi siis selitettävissä kiireellä saada se julkaistua? Tähän suuntaan viittaa myös se, että itseni kaltaiselle englantia toisena kotimaisena kielenä käyttävälle lukijallekin heräsi paikoin toiveita huolellisemmasta toimitustyöstä. Varsinkin Peter Muhoro Mwangin artikkelissa Kenian musiikki-ilmaisun hiljentämisestä tuntui olevan vielä hiottavaa.

En silti halua ottaa liian väheksyvää saati tyrmäävää kantaa Popular Music Censorship in Africa -artikkelikokoelmaan. Käsitteellisestä ja teoreettisesta hiomattomuudestaan huolimatta kirja epäilemättä on omiaan herättämään uusia ajatuksia, vaikkapa sitten populaarimusiikin, sensuurin ja Afrikan määritelmiä ajatellen. Edelleen mikäli olemme valmiita hyväksymään ajatuksen markkinataloudellisesta sensuurista ja yleensäkin sensuurin muotojen moninaisuudesta, voimme hyödyntää kirjaa mallikkaasti sen pohtimisessa, mitä vaikkapa populaarimusiikiksi nimettyjen äänien sensuuri voi olla ja kenties jopa on tämän päivän Suomessa.