Moniääninen sisällissota Pohjois-Karjalassa on nimensä veroinen teos. Se hakee vertaistaan vaikka millä mittapuulla. Tuskinpa monikaan vuotta 1918 käsittelevä tutkimus katselee tapahtumia niin selkeästi puna–valkoisen jakolinjan molemmin puolin kuin Jenni Merovuon taidolla toimittama uusi vuosikirja. Siksi on hienoa, että se leviää kouluihinkin: opettaja Soili Lammi on laatinut siitä sopivan paketin oppilaita varten.

Toinen kirjan erityispiirre on henkilöhistoriallinen, suurelta osin fiktiivinen ja kuvitteellinen ote, minkä kautta kirjoittajat siirtyvät laajempiin yhteyksiin ja tapahtumakuvauksiin. Ne osoittavat kiistatta, että Suomessa sisällissotia oli monenlaisia eri alueilla.

Ismo Björnin termi “moniääninen muisti” kuvaa hyvin sitä, miten kirjassa kuvataan vuotta 1918. Jokainen pääluku alkaa enemmän tai vähemmän fiktiivisellä henkilöhistorialla, ja näin tehdään myös Björnin osuudessa, joka alkaa kertomuksella 17-vuotiaan Osip Sinitkon teloitukseen päättyneestä lyhyestä elämästä. Nuorukainen teloitettiin 98 muun kanssa Siilaisilla 14.4.1918. Näistä muista suurin osa oli venäläissotilaita.

Tapahtuma on vaiettu Joensuussa pitkään: kyseessä oli tutkijan mukaan selvästi suunniteltu ja jääkäriaatteen innoittama etninen puhdistus, ei mikään juopuneiden valkoupseerien päähänpisto. Vastuuseen ei joutunut kukaan. Tapahtuneen taustalla oli samanlainen venäläisviha kuin Viipurissa vappuna 1918 teloitettujen yli 200 venäläissiviilin summittaisessa surmassa.
Moniääninen sisällissota Pohjois-Karjalassa alkaa hienosti Penttilän sahan patruunan, Väinö Cederbergin ja työläisnaisen Olga Nevalaisen kokemuksilla vuodesta 1918. Jani Karhun ja Alina Kuusiston artikkelit edustavat kiihkotonta mutta hyvin erilaista luokkanäkemystä ajasta ja tapahtumista Joensuussa. Kuusisto laajentaa tekstinsä myös perusteelliseen joensuulaisen työväen järjestäytymiseen ja kurjistuvan arjen käsittelyyn. Teoksen muutkin naistutkijat, Jenni Merovuo, Minna-Liisa Mäkiranta ja Olga Davydova-Minguet tuovat mukaan inhimillisyyttä ja perhehistoriaakin.

Merovuon osuus rehtori Karl Wegeliuksen “runebergiläisistä sotilaspojista” kertoo korutonta kieltä siitä, miten Joensuun lyseon valkoiset lapsisotilaat nostettiin kansalaissodan jälkeen myyttisten kertomusten sankareiksi. Wegelius nostatti monien teostensa kautta yltiöisänmaallista henkeä ja ryssävihaa pitkälle seuraaviksi vuosikymmeniksi. Tätä aihetta ja suhdetta kansalliseen muistiin pohtii mielenkiintoisesti myös Davydova-Minguet osoittaen sen, että karjalaisen heimon jatkuva esiintuominen nykyaikana voi olla myös “me ja muut”-ajattelussa hyvinkin poissulkevaa.

Mäkirannan artikkelin teema, jääkäriksi karanneesta nuorimmaisestaan huolta kantavasta Kiihtelysvaaran ruustinna Salome Wartiovaarasta valkoisena äitinä ja naisena, on paljonpuhuvaa yläluokan perhehistoriaa. Artikkeli on pieni, päiväkirjoihin perustuva erilainen helmi muiden tarinoiden joukossa.

Perusteellista tutkimusta edustaa hienosti Jukka Kokkosen osuus, Nurmeksen Ylikylä valkoisen Suomen projektiona. Se on 50-sivuinen selvitys siitä, miksi juuri Ylikylästä ja Nurmeksesta, legendaarisen Olli Tiaisen kotoseudusta, tuli niin selkeästi valkoinen ja myös yllättäen jääkäriaatteenkin eräs kotipesä ennen vuotta 1918. Myös Kokkonen aloittaa henkilötarinalla, vahingonlaukaukseen Joensuun kaupungintalolla kuolleen 18-vuotiaan valkokaartilaisen Veikko Kokkosen tarinalla. Tämä käsittelytapa tekee kirjasta mielenkiintoisen, uteliaisuutta herättävän ja helposti luettavan.

Taistelutapahtumia on turha etsiä tästä tutkimuksesta, niitä kun ei oikeastaan paljon ollutkaan Pohjois-Karjalassa, Wärtsilää lukuunottamatta. Tietysti olisi voinut toivoa, että maaseutu olisi ollut laajemminkin mukana, vaikkapa Lieksan, Pielisjärven Golgata -nimisten tapahtumien valossa.

Samu Aarnion taitto ja omaperäinen kuvitus tekevät kirjasta lähimain taideteoksen, jollaisia harvoin näkee tutkimuksen saralla.