Suomalainen vieraskirja on Anna Rastaan, Laura Huttusen ja Olli Löytyn toimittama teos, joka tarjoaa perustavanlaatuisen analyysin monikulttuurisuuteen liittyvistä käsitteistä. Kirja on ajankohtainen ainakin kahdesta syystä. Monikulttuurisuudesta on puhuttu Suomessa jo jonkun vuoden ajan sekä poliittisissa että tieteellisissä piireissä. Kirjoittajien yhteinen näkökulma monikulttuurisuuteen tarjoaa uutta sisältöä tähän keskusteluun. Se kyseenalaistaa ajatuksen kulttuureista selvärajaisina ja itsenäisinä yksikköinä, jotka monikulttuurisuuspolitiikan seurauksena elävät rinnakkain, toisiaan häiritsemättä. Sen sijaan kirjoittajat korostavat kulttuurien moninaisuutta ja prosessimaisuutta sekä kulttuurien sisäisiä ja välisiä yhteyksiä kansallisesti ja globaalisti. Teos tarjoaa monipuolisia analyysejä niistä käsitteistä, joista laajempi monikulttuurisuuskeskustelu ammentaa teoreettisia näkökulmia ja perusteita. Suvaitsevaisuuden (Leena Suurpää), rasismin (Annan Rastas), etnisyyden (Laura Huttunen), toiseuden (Olli Löytty) ja nationalismin (Petri Ruuska) jäsentely samassa kirjassa on tehokas tapa ymmärtää näitä itsenäisiä mutta samalla vahvasti keskenään sidoksessa olevia termejä. Osasta käsitteitä on tullut arkikieltä, jolloin käsitteen syvällisempi ymmärrys saattaa hämärtyä (esimerkiksi etnisyys -termin yleinen käyttö). Toisaalta esimerkiksi suvaitsevaisuudesta puhutaan yleisesti sekä hallinnossa että arjessa, kun taas tiedemaailmassa käsitteen analyysi on ollut rajallista ja harvinaista. Käsitteitä yhdistää myös niiden ”maahanmuuttajatausta”. Ovathan sekä monikulttuurisuus että sen alakäsitteet tulleet suomalaiseen tiedemaailmaan ja arkikieleen muualta. Vieraskirjan tarkoitus onkin ”kotiuttaa” vieraat käsitteet uuteen maaperään.

Artikkelit etenevät johdonmukaisesti ensin esittelemällä käsitteen nykyisen merkityksen ja sen ympärille nousseet keskustelut ja kysymykset tiedemaailmassa sekä laajemmassa yhteiskunnassa. Sen jälkeen lukijalle tarjotaan tiivis analyysi käsitteen historiasta, jonka jälkeen seuraa katsaus erilaisiin teoreettisiin lähestymistapoihin. Siinä missä osa kirjoittajista liittää teoreettisia lähestymistapoja empiirisen aineiston analyysiin (esim. Suurpää, Huttunen), jättävät toiset keskustelun teoreettiselle tasolle. Tästä huolimatta kirjan lukeminen ei tunnu raskaalta eikä pitkästyttävältä ainakaan tutkijan näkökulmasta. Viimeisenä pohditaan kunkin käsitteen suhdetta monikulttuurisuuteen Suomessa.

Petri Ruuska käsittelee nationalismin teorioita sekä nationalismia ilmiönä suomalaisessa yhteiskunnassa. Nationalismi on paitsi kansainvälinen ideologia ja maailmanjärjestys, jonka mukaan kansat muodostavat kansallisvaltiota, myös hyvin arkipäivänen puhe- ja ajattelutapa, joka määrää yhteiskunnallista järjestystä ja ihmisten välistä kanssakäymistä. Tavallisetkin asiat saavat merkityksensä suhteessa kansoihin, mm. luonteenpiirteet, poliittiset päätökset tai jopa autot ja pikaruokalat (Ruuska 2005, 199). Nationalismia määriteltäessä otetaankin kantaa kansan luonteeseen ja kansakunnan yhtenäisyyttä ylläpitäviin tekijöihin.

Petri Ruuskan nationalismi -analyysissä ja Laura Huttusen analyysissä etnisyydestä käytetään osittain samoja teoreettisia lähestymistapoja. Sekä kansakunnan että etnisyyden olemusta voidaan karkeasti lähestyä kahdesta vastakkaisesta näkökulmasta. Essentialisoivassa, olemuksellistavassa ymmärryksessä (primordialistit) oletetaan, että etniset ryhmät ovat olleet olemassa aina ja etninen identifikaatio on ihmiselle ensisijainen; se syntyy hyvin varhaisessa elämän vaiheessa ja säilyy muuttumattomana läpi elämän (Huttunen 2005, 128-129). Tässä lähestymistavassa ero etnisen ryhmän ja kansakunnan välissä on yksinkertaisesti siinä, että etniset ryhmät kypsyvät kansakuntaisuuteen ja ansaitsevat oman valtion (ema, 132). Primordialistinen näkemys etnisistä ryhmistä ja kansakunnista on ongelmallinen, koska monikulttuurisissa yhteiskunnissa, eli käytännössä kaikissa yhteiskunnissa, on useampiin etnisiin ryhmiin ja kansakuntiin kuuluvia ihmisiä (esim. monikulttuuristen perheiden lapset tai kaksoiskansalaisuuden saaneet). Nämä ihmiset rakentavat elämäänsä ja kuuluvuutensa suhteessa moneen paikkaan ja kulttuuriseen traditioon.

Konstruktionistinen lähestymistapa on luonteeltaan toisenlainen. Modernistit väittävät, että kansakunnat ovat ensisijaisesti tehtyjä, kuviteltuja (Benedict Anderson) yhteisöjä, jotka syntyivät aikaisintaan 1500-1700 lukujen paikkeilla (Ruuska 2005, 212). Kansakunnat ja kansallisvaltiot ovat siis aikaan ja paikkaan sidottuja historiallisia prosesseja. Tämä lähestymistapa herättääkin kysymyksen siitä, kehittyivätkö kansallisvaltiot nationalismin seurauksena vai synnyttivätkö valtiot nationalismin itsensä ylläpitämiseksi? Etnosymbolistit hyväksyvät, että kansakunnat ovat historiallisten prosessien ja jopa ahkeran työn tulosta, mutta samalla väittävät, ettei kansakuntia voi rakentaa tyhjästä. Rakennustyössä käytetään sellaisia palikoita, joita ihmiset kokevat tutuiksi. Näin ollen etnosybolistit eräällä tavalla yhdistävät primordialistien ja modernistien teoreettiset aspektit.

Etnisyystutkimuksessa situationalistit ja instrumentalistit väittävät, että etnisyys on tilannesidonnainen ominaisuus, joka saa erilaisia kontekstista riippuvaisia muotoja ja on samalla väline, jonka avulla kamppaillaan resursseista. Konstruktionistinen tapa antaa ymmärtää, että etniset ryhmät ja kansakunnat kehittyvät aina suhteessa toisiin kansakuntiin ja etnisiin ryhmiin. Niitä rakennetaan, ylläpidetään ja muokataan ennen kaikkea sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.

Kirjoittajat eivät riittävästi pureudu kysymykseen vallasta. Onhan kansallismielen tai yhteenkuuluvuuden tunteen ylläpitäminen voimakas resurssi, joka useimmiten päättyy poliittisen manipulaation kohteeksi. Yhtenä kansallismielisyyden rakentamisen ja ylläpitämisen näyttämönä on perinteisesti toiminut kansallinen koulutusjärjestelmä ja yleinen oppivelvollisuus. Onhan jo Maalaiskoulun opetussuunnitelman perustehtäväksi muodostunut ”… oppilaan saattaminen ymmärtämään sitä kansaa, jonka jäseneksi hän kasvaa, ja sitä yhteiskuntaa, jossa hän elää…” (1925, 112). Maalaiskoulun opetussuunnitelmassa jopa ehdotettiin Suomen historian käymistä kahteen kertaan läpi, jotta se juurtuisi pysyvästi tulevien kansalaisten mieliin. Kansallista yhtenäisyyttä rakennetaan koulutuksellisin keinoin vähintään äidinkielen, historian ja maantiedon tunneilla sekä piilo-opetussuunnitelman kautta, johon kuuluu esimerkiksi koulun fyysinen ympäristö. Jos näiden perustana on stereotyyppinen valkoihoinen, luterilainen, suomenkielinen, keskiluokkainen hetero(mies), jättää koulutieto monen oppilaan henkilöhistorian ja kokemuksen marginaaliin.

Ei kuitenkaan riitä, että perinteisen kansallisen rungon päälle liimataan muiden kulttuurien aineksia ja näkökulmia. Sen sijaan on purettava kapea ja jopa vääristelty näkemys Suomesta yksikulttuurisena homogeenisena kansakuntana, jota julkinen keskustelu monikulttuurisuudesta tänäkin päivänä pitkälti ylläpitää. Tätä taustaa vasten 1990-luvun kasvava maahanmuuttajien määrä sekä perinteisten kulttuuristen ryhmien näkyvyyden ja poliittisen vaikutuksen voimistuminen tuntuvat poikkeuksellisilta tai jopa epäluonnollisilta, sillä ne rikkovat ja kyseenalaistavat piintyneen kuvan yhtenäisestä Suomesta. Yksikulttuurinen suomalaisuus on kuitenkin sosiaalisesti tuotettu ja toistettu konstruktio (ks. Lehtonen, Löytty, Ruuska 2004), joka on historiallisesti muokkautunut poliittisten päätösten, yhteiskunnallisten valtasuhteiden ja yksittäisten ihmisten sosiaalisen vuorovaikutuksen seurauksena.

Tästä näkökulmasta katsottuna monikulttuurisuuskasvatus ei saisi jäädä pelkäksi uusien taitojen (kansainvälisen kompetenssin) opetteluksi tai maahanmuuttajille suunnatun opetuksen suunnitteluksi. Nämä jäävät silkaksi lyhytnäköiseksi selviytymisstrategiaksi, ellei itse suomalaisuuden ytimeen tartuta. Yksinkertaistaen voidaan väittää, että jos muutamme käsityksemme suomalaisuudessa avarammaksi ja monikerroksisemmaksi, pystymme rakentamaan sellaisen koulutusjärjestelmän, joka on jo itsessään monikulttuurinen. Nykyisessä muodossaan tämä vaikutusvaltainen instituutio helposti jatkaa hierarkkisten suhteiden ja ”me-muut” erottelun tuottamista ja ylläpitämistä, vaikka suuntana olisikin monikulttuurisuuden tavoittelu.

Erottelua voi tarkastella kahden kirjassa esitetyn käsitteen – toiseuden ja rasismin – kautta. Jonkun ihmisen tai ihmisryhmän näkeminen ja kohteleminen toisena voi johtaa rasismiin. Toiseus on käsitteenä yleistynyt eri alojen tutkijoiden keskuudessa. Sillä kuvataan sellaista valtasuhdetta, jossa ”joku tai jokin ymmärretään paitsi erilaiseksi myös toista alemmaksi ja jonka seurauksena on arvottava hierarkia” (Löytty 2005, 162). Toiseutta voidaan siis pitää sellaisen prosessin tuloksena, joka jakaa ihmisiä meihin ja muihin. Vaarana on jäykkien binaaristen vastakohtaisuuksien rakentaminen, jotka jättävät helposti varjoon vastakkaisten kategorioiden yhteiset piirteet tai ominaisuudet (ema, 173). Toinen käsitteellistetään aina erojen kautta. Pyrkimyksessään kategorisointiin ja arvottamiseen toiseuttaminen ja rasismi muistuttavat toisiaan. Rasismin erona on kuitenkin se, että ihmisten ominaisuuksia ajatellaan luonnollisina ja pysyvinä. Näitä, useimmiten kuviteltuja ja stereotyyppisiä piirteitä, pidetään eriarvoistavan kohtelun oikeutuksena.

Anna Rastas tuo esiin, että suurin osa nykyajan suomalaisista on kasvanut rotuoppien kulttuurissa. Koululaitos on jättänyt tähän oman panoksensa luokittelemalla ihmiset eri roturyhmiin ja vahvistamalla käsityksen tiettyjen rotujen huonommuudesta (Rastas 2005, 80). Näiden oppien jäljet pysyvät kulttuurisessa muistissamme ja siirtyvät edelleen, kyseenalaistamisesta huolimatta, tuleville sukupolville. Hyvänä esimerkkinä rotuoppien pysyvyydestä on yhden opiskelijani kokemus esiopetuksen sijaisopettajana. Yhdellä tunnilla oppilaat piirsivät ”maailman lapsia”: valkoisen, tumman, keltaisen… Rastas painottaa, että ihonvärin tunnistaminen ei ole vielä rasismia. Toisaalta on hyvin vaikeaa sanoa mistä rasistinen toiminta alkaa. Rasismista vaikeneminen on haitannut antirasistista toimintaa. Ajatellaan, että rasistisen toiminnan tunnistaminen esimerkiksi omassa organisaatiossa leimaisi koko organisaation kerralla rasistiseksi. Suvaitsevaisuutta käsittelevässä artikkelissaan Leena Suurpää (2005, 61) huomauttaa, ettei perusopetuksen opetussuunnitelmassakaan rasismin käsite nouse lainkaan esiin. Mieluummin puhutaan suvaitsevaisuudesta, jota Suurpää kritisoi epäsymmetrisen suhteen rakentamisesta suvaitsevan ja suvaitsettavan välille. Mutta jäävätkö suvaitsevaisuuden rajat aina valtaväestön päätettäväksi?

Mitä annettavaa tällä yhteiskuntateoreettisella teoksella on opettajalle, kasvatuksen tutkijalle ja opiskelijalle? Opettajan näkökulmasta sekä monikulttuurisuuden kontekstissa että laajemminkin kirja tarjoaa päteviä analyysejä tärkeistä käsitteistä, jotka ovat tulleet osaksi koulutuspolitiikan ja koulun kieltä. Esimerkiksi siitä, mitä tarkoitetaan kun puhutaan suvaitsevaisuuden edistämisestä luokkahuoneessa tai etnisten ryhmien oman kulttuurin integroitumisesta opetussisältöihin? Kirja yllyttää kysymään miten näitä tavoitteita voidaan edistää, jos sisällöistä ei käydä keskustelua. Kun selkeiden ja ristiriidattomien määritelmien antaminen ei ole mahdollista, ottaa kukin opettaja kantaa ja muokkaa ristiriitaisista käsitteistä jokapäiväisiä käytäntöjä omassa työssään. Myös kasvatustieteen ja erityisesti monikulttuurisuuskasvatuksen tutkijat, opettajat ja opiskelijat operoivat samoilla käsitteillä. Teoreettisten käsitteiden purkaminen ja sen ymmärtäminen, että käsitteitä määrittelemällä muokkaamme aina myös niiden julkista käyttöä, on tutkijan tieteellinen ja eettinen velvollisuus.

Vaikka viiden käsitteen valinta puolustaa hyvin paikkaansa tässä teoksessa, niiden välisten suhteiden ymmärtäminen jää useimmiten lukijan pohdittavaksi. Tästä näkökulmasta synteesiluku kirjan lopussa, jossa kirjoittajat esittelisivät vielä kerran kukin käsitteen keskeisiä sisältöjä sekä ennen kaikkea niiden keskinäisiä suhteita ja yhteyttä monikulttuurisuuteen, olisi tehnyt tästä teoksesta yhtenäisemmän ja selkeämmän kokonaisuuden. Tästä huolimatta kirja on erittäin mielenkiintoinen ja sisällöllisesti rikas kokonaisuus, joka avaa ansiokkaasti hyvin kompleksisia käsitteitä ja antaa uutta pohdittavaa monikulttuurisuuden tulevaisuudesta Suomessa ja maailmassa laajemmin.

Lähteet:
Lehtonen, M. Löytty, O. & Ruuska, P. 2004. Suomi, toisin sanoen. Tampere: Vastapaino. Maalaiskoulun Opetussuunnitelma 1925.