Monilajista historiaa: ihmisten ja muiden eläinten kohtaamisista ja yhteiselosta

Eläimet tulee nähdä aktiivisina toimijoina, joilla on ollut ja on yhä merkittävä vaikutus ihmisten historiaan ja yhteiskuntaamme. Vertaisarvioitu artikkelikokoelma on tuhti paketti historiaa, nykypäivää, uusia yksityiskohtia ja laajoja kehityskulkuja, mutta painotus on selvästi historiallisissa aineistoissa. Johdannossa kerrotaan, että teos on ensimmäinen suomenkielinen tieteellinen kokoelma, jossa ihmisten ja muiden eläinten suhdetta tarkastellaan pitkässä aikaperspektiivissä.

Toim. Räsänen, Tuomas ja Schuurman, Nora: Kanssakulkijat – Monilajisten kohtaamisten jäljillä. SKS, 2020. 402 sivua. ISBN 978-951-858-225-3.

Yhteiskunta on aina rakentunut monilajisen vuorovaikutuksen varaan, vaikka sitä puolta ei aina ole historiankirjoissa painotettukaan. Tämä on Kanssakulkijat – Monilajisten kohtaamisten jäljillä -teoksen lähtökohta. Teos on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantama vertaisarvioitu tiedekirja. Viidentoista artikkelia ja 19 kirjoittajaa sisältävä kokoelma on paksu ja moniaiheinen, ja se on jaoteltu eri teemoihin. Mukana on tiedettä, koulutusta, kodin ja työn arkea sekä etiikka ja hoivaa.

Kaikkia tekstejä yhdistää ajatus kanssakulkijuudesta, joka tarkoittaa ihmisen ja muun eläimen elämän limittymistä ja rinnakkaisuutta. Ihmisen historia ei ole vain ihmisen historiaa vaan lajienvälisyyttä, monilajista historiaa. Kun monilajisuus aletaan tosissaan ottaa huomioon, se vaatii tutkijoilta ja tutkimusmenetelmiltä uuden oppimista: ihmiskeskeiset tutkimusmenetelmät eivät enää riitä. 2000-luvulla onkin jo puhuttu humanististen ja yhteiskuntatieteellisten alojen eläinkäänteestä. Ihmistieteellinen eläintutkimus (human-animal studies) on vakiintunut omaksi tutkimusalakseen.

Kissa tuolilla. Kuvaaja: Toivo Rehtilä n. 1930-1939. Asikkalan kulttuuripalvelut, Danielson-Kalmarin museo, Danielson Kalmari huvilan kuva-arkisto.

Kirja rajaa mukaan otetut kanssakulkijuudet sellaisiin, jotka tuottavat jotain hyvää molemmille osapuolille. Kumppanuus perustuu kehollisen vuorovaikutuksen ja jaetun arjen varaan, kuten esimerkiksi yleisen historian professori Taina Syrjämaan tutkimuksessa kissasta perheenjäsenenä 1800-luvun lopun Suomessa. Tämä on mielenkiintoinen rajaus, ja sen soveltaminen voikin välillä olla vaikeaa: Mitä jos hyvä on sitten tulkittu ihmisen näkökulmasta? Millaisia hyötyjä monilajiset eläimet ovat ihmisistä saaneetkaan? Entä jos “jotain hyvää” vastaan onkin paljon enemmän pahaa? Vallan ja väkivallan teemat kulkevat aiheissa toki juonteina mukana, mutta eivät varsinaisesti itse tutkimuskohteina.

Teoksen toimittajat asemoivat teoksen tekstit kulttuurisen ja yhteiskunnallisen eläintutkimuksen alaan. Toinen toimittajista, dosentti ja akatemiatutkija Nora Schuurman, on Turun yhteiskunnallisen ja kulttuurisen eläintutkimusverkoston vetäjä. Dosentti ja ympäristöhistorian apulaisprofessori Tuomas Räsänen on erikoistunut luonnonsuojelun ja ihmisten ja luonnonvaraisten eläinten vuorovaikutuksen historiaan. Kirjan aloittaa ympäristötieteen lehtori Timo Vuorisalon ja filosofian yliopistonlehtori Markku Oksasen pohdinta eläinluokitteluista, mikä onkin erittäin olennainen osa eläinsuhteiden tarkastelua ja esimerkiksi haittaeläimiksi luokiteltujen yksilöiden kohtalon perusteita. Eurooppalainen kulttuuri on painottanut luokittelussa hyödyllisyysarviointia, joka on tuonut eläinten luokitteluun vahvasti taloudellisen tehokkuuden käyttämisen mittapuuna. Eläinten paikoin mielivaltainenkin luokittelu on läsnä kaikkialla historiassa ja nykyisyydessä: vihapuheessa valkoposkihanhia kohtaan, merimetsojen syyttämisessä, rottien tappamisessa ja karismaattisten lajinedustajien arvostuksessa.

Ajattelen, että tämä aika kaipaisi rutkasti enemmän lajien vainon analyysiä ja luokittelun merkitysten purkua. Petoeläimet, kaupunkiin asettuneet eläimet ja lentävät eläimet tuntuvat nykyäänkin uhmaavan ihmisen yksinvaltiutta kulkiessaan mielensä mukaan luonnossa ja ihmisten muokkaamissa ympäristöissä. Edellä mainitut eläimet eivät suostu hyötyeläimen ja siten hallittavan eläimen kategoriaan, vaan ne toimivat itsenäisesti. Eläinvihamieliset diskurssit ovat arkipäiväisiä mediassa ja sosiaalisen median jaoissa. Myös nämä eläimet pitäisi nähdä ihmiskeskeisen katsantotavan ulkopuolelta, ja keskusteluihin olisi hyvä tuoda tutkijoiden näkökulmia. Vuorisalo ja Oksanen toteavat, että “[s]ota tiettyjä eläinlajeja kohtaan näyttää olleen enemmän normaalitila kuin poikkeus”. Me ihmiset tuskin koskaan pääsemme kokonaan vapaiksi luokittelun tarpeesta, mutta lainsäädäntöä ja ajatusmaailmaa voimme muuttaa vähemmän tuhoavaksi ja leimaavaksi. Voisimmeko oppia enemmän historiasta tutkimalla lajien suojelua ja tieteellisten sekä taloudellisten intressien sotkeutumista?

Tuntemattomista kalmareista, lypsykoneiden tulemisesta ja monimerkityksisistä poroista

Kiehtovaa uutta tietoa löytyy eläintutkimukseen ja merellisen ympäristön tutkimukseen erikoistunut historioitsija Otto Latvan artikkelista “Näköaloja tursaiden, kalmareiden ja suomalaisten yhteiseen lähimenneisyyteen”. Pääjalkaisten ja yleisemmin meressä elävien tutkiminen ihmistieteellisin menetelmin onkin tärkeää, sillä eläintutkimus on painottanut pitkään ihmiselle tuttuja sekä läheisiä lajeja ja nisäkkäitä. Yksityiskohtainen historiallinen tutkimus ihmisille tutuistakin lajeista on toki kiinnostavaa ja antaa tärkeää peilauspintaa nykyajan ilmiöiden ymmärtämiseen.

Lehmän lypsämistä. Kuva: Kuronen Aira 1993. Museovirasto, suomalais-ugrilainen kuvakokoelma.

Dosentti ja perinteentutkija Taija Kaarlenkaski on tarkastellut lypsykoneen käyttöönottoa suomalaisilla tiloilla 1950–1970-luvuilla. Erityisen mielenkiintoista artikkelissa on teknologian ja sukupuolittuneet kytkökset ja lehmien toimijuus. Eläintuotannon koneistuminen ja voimakas teknologisoituminen ansaitsisivat eläimiin liittyvissä keskusteluissa enemmänkin huomiota. Nykyajan mediakeskustelussa vallitseva eläintuotanto saadaan näyttämään suunnitellulta, luonnolliselta ja jopa ikiaikaiselta, vaikka teknologinen kehitys on mahdollistanut tuotannon tällaisenaan vasta muutaman vuosikymmenen.

Saamelaisten historiaa tutkinut Jukka Nyyssönen kirjoittaa artikkelissaan “Ympäristöuhka ja kanssatoimija, objekti ja hyötyjä – Poron sijoittuminen poronhoidon tutkimuksessa” lähihistoriasta poron kanssa. Myös etnologian professori Helena Ruotsala kirjoittaa poroista ja porokoirista. Nyyssösen eläin- ja tieteenhistoriaa yhdistelevä tutkimus käsittelee porotutkimusta vertaillen ihmis- ja luonnontieteellistä tutkimusta. Kiinnostavaa onkin, että vaikka luonnontieteiden tutkimusote poroon on negatiivisia vaikutuksia korostava, poro näyttäytyy myös ihmistieteissä usein pelkästään taloudellisena resurssina ja omistuksen kohteena. Poro on raaka-ainetta ja tuotannontekijä, vaikka hyödykkeistämistä pehmennetäänkin usein porojen kulttuurisilla merkityksillä tai poroaiheiden käsittelyä vältellään identiteettipoliittisista syistä. Poro on erityislaatuinen tuotantoeläin: se on muista tuotannossa pidettävistä eläimistä poiketen joiltain osin vapaampi ja perinteisempi, mutta yhtä kaikki tuotantoeläin. Silti esimerkiksi eläinasialiike ei ole liiemmin porotalouteen puuttunut. Kuten Nyyssönen toteaa, saamelainen suhde poroon esitetään mielellään hyvänä ja läheisenä, ja joskus osana pohjoiseen periferiaan liitettyä eksotiikkaa ja alkukantaistavaa mystifiointia. Poron oikeuksiin tutkimukset eivät ota kantaa.

Poro Pessalompolossa 1954. Lasse Kilpisen kokoelma, Lusto – Suomen Metsämuseo.

Lapset, avustajaeläimet ja lemmikit – kohtaamisia lähellä olevien kanssa

Tuure Tammi, Riitta-Marja Leinonen, Riikka Hohti ja Pauliina Rautio kirjoittavat lasten ja eläinten arkisista kohtaamisista. Teksti pohjautuu laajempaan monitieteiseen hankkeeseen, jossa tutkitaan lasten ja eläinten suhteita.

1890-luvun lopussa otettu studiokuva. Kuvaaja: Olsson Augusta 1898–1900. Uudenkaupungin museo, Ugin museon valokuvakokoelma.

Nora Schuurmanin artikkeli käsittelee lemmikin lopetuksen etiikkaa. Lemmikin kuolemassa ihmisen ja muiden eläinten käsitteellinen raja näkyy selvästi, sillä lemmikin omistaja päättää eläimen lopettamisesta, eutanasiasta. Tutkimusaineistona Schuurmanilla on 2010-luvulla tekemänsä eläinlääkärien haastattelut.

Kirjan viimeinen artikkeli hahmottelee skenaarioita 2040-luvulle avustajaeläinten ja ikäihmisten suhteista. Sen on kirjoittanut tulevaisuudentutkija Jussi Lehtonen. Myös julkisoikeuden yliopisto-opettaja Birgitta Wahlbergin teksti kurottelee tulevaisuuteen käsitellessään eläinten perusoikeuksia. Kirjan viimeinen osio olisi ehkä voinut selkeämmin sisältää vain hoivaan liittyviä tekstejä, jolloin osio olisi säilynyt yhtenäisempänä. Vaikka itse olenkin kiinnostunut lajienvälisistä käytännöistä nimenomaan nykyaikana ja myös suhteiden tulevaisuuskuvista, tässä teoksessa selkeä historiallinen näkökulma ja nykyisten käytäntöjen esittely olisivat riittäneet. Toisaalta myös arkeologinen luututkimus asettui hieman erilleen muista artikkeleista selkeällä luonnontieteellisen tutkimuksen aiheella.

Teos on hieno läpileikkaus lajienvälistä historiaa, ja sellaisenaan se kestää hyvin aikaakin. Se tuo esiin myös sen, että Suomessa tehdään maan kokoon nähden paljon yhteiskunnallista ja kulttuurista eläintutkimusta, ja ala on jatkuvasti kasvussa. Laaja viitoittaminen ja lähdeluettelot tuovat lukijan erityisesti kansainvälisen tutkimuksen äärelle sekä kotimaisten toimitettujen kokoelmien ja ihmistieteellisen eläintutkimuksen artikkelien pariin. On tärkeää, että eläintutkimuksesta viestitään myös suomen kielellä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *