Uskontotieteilijä, Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkija Ilkka Pyysiäinen keittää käsillä olevan teoksensa kokoon hyvin moninaisista aineksista – mutta niinhän kunnon kokki tekeekin. Keittämismetaforien käyttö tuntuu teoksen esittelyssä luontevalta, sillä jokainen luku alkaa reseptimuodossa olevalla selityksellä käytetyistä ainesosista sekä niiden vaatimista toimenpiteistä – juomasuosituksia unohtamatta. Pyysiäinen ei kaihda tarttumista laajoihin teemoihin, kuten hänen vuonna 1997 ilmestyneen teoksensa ”Jumalan selitys” -nimestä voidaan havaita. Syntiä ja Jumalaa käsitelleet teokset sekä niiden välissä ilmestynyt esseekokoelma ”Harvat ja valitut” (2001) osoittavat Pyysiäisen hallitsevan tieteen popularisoinnin. Hän paketoi vaikeat käsitteet arkijärjellä ymmärrettävään asuun jouhevalla tyylillään. Englanninkielellä Pyysiäinen julkaisee raskaan sarjan teoreettisia järkäleitä, kuten vuonna 2001 ilmestynyt ”How Religion Works” ja tuore ”Magic, Miracles, and Religion” (2004).

Pyysiäisen omien sanojen mukaan hänen pyrkimyksenään oli koota ”perustietoa kristinuskon synti-käsitteestä ja sen historiasta” sekä ”tarkastella synti-teemaa suomalaisessa kulttuurissa” (s. 15). Tämän hän ansiokkaasti tekeekin. Hän paikantaa itsensä tutkijaksi, joka ei sen enempää edellytä kuin kielläkään tuonpuoleista todellisuutta, vaan pyrkii selittämään, miten ja minkä varassa synti-ajattelu toimii. Näin, vaikka Pyysiäinen keskittyykin kristinuskon syntikäsitteeseen, hän sijoittaa itsensä uskonnollisten yhdyskuntien, ja myös teologian ulkopuolelle. Pyysiäinen on Suomen johtava kognitiivisen uskonnontutkimuksen edustaja, ja mielen toiminnan yleiset lainalaisuudet ovat hänen syntiajattelunsakin taustalla. Mutta Pyysiäinen ei jää tarkastelemaan mielen ominaisuuksia vaan tuo näkyviin teoreettisen rakennelmansa toimivuuden esittelemällä konkreettisia tapaustutkimuksia suomalaisen yhteiskunnan suhtautumisesta syntiin.

Synti käsitellään teoksessa sukupuolineutraalisti, voisi jopa sanoa -sokeasti. Synnintekijät ja -tutkijat ovat vain ihmisiä, eivät miehiä tai naisia. Puhtaus- ja saastaisuuskäsitykset ovat kuitenkin erittäin sukupuolittuneita, toisaalta teologian tasolla – saihan syntiinlankeemus alkunsa juuri Eevan halusta saada tietää enemmän, toisaalta kansanuskon tasolla – nähdäänhän naisruumiin eritteet, erityisesti kuukautisveri, useissa kulttuureissa hyvin saastuttavina. Näistä aihepiireistä olisi ollut mielenkiintoista ja informatiivista lukea tässäkin teoksessa.

Synnin historiaa

Aluksi Pyysiäinen tarkastelee herkullisesti synti-käsitteen syntyä ja kehitystä kansanuskon ja teologian välisellä jatkumolla. Ensin hän erottelee uskonnon, joka koostuu yksittäisten ihmisten ajatuksista, tunteista, kokemuksista ja teoista, teologiasta, joka taas on järjestelmällinen teoria uskonnosta. Näin siis erottautuu tavallisten ihmisten arjessa ilmenevä uskonnollisuus uskonnollisten spesialistien toiminnasta, jossa eritellään järjestelmällisesti uskonnollisia käsitteitä. Synninkin tarkastelu on aloitettava kansanuskosta, kansanomaisista karttamis- ja inhoreaktioista.

Synti ei liity pelkästään kristinuskoon, sillä kaikki kulttuurit ilmaisevat joidenkin asioiden olevan kiellettyjä määrittelemällä ne tabuiksi, saastaisiksi tai syntisiksi. Vastaavasti toiset asiat määritellään pyhiksi, puhtaiksi tai jumalallisiksi, toisin sanoen ”tavoittelemisen arvoiseksi ja kunnioitettavaksi” (s. 31). Nämä arvostukset ovat aina yhteisön jakamia, eivät yksittäisten ihmisten aivoituksia. Selviteltyään syntiajattelun evolutiivista ja kognitiivista taustaa – sitä, miten eri uskontojen syntikäsitysten yhtenevyys perustuu siihen, että ihmiselämä on kaikkialla melko yhteneväistä – Pyysiäinen keskittyy kuitenkin nimenomaan kristinuskon syntikäsitteen kehitykseen, sen vanhatestamentilliseen moninaisuuteen ja erityisesti Paavalin rooliin syntiteologian muodostamisessa. Pyysiäinen esittelee myös synnin myöhempää historiaa eli kirkkoisien pohdintoja synnin ja perisynnin olemuksesta sekä eroja ja yhteneväisyyksiä protestanttisessa, katolisessa ja ortodoksisessa synnin teologiassa. Erikoiselta tosin tuntuvat hänen pohdiskelunsa perisynnin periytyvyydestä genetiikan näkökulmasta sekä tarinoinnit seitsemästä kuolemansynnistä.

Syntiset suomalaiset

Teoksen (itseäni) kiinnostavin osuus muodostuu kahden suomalaisen erityistapauksen tarkastelusta, joissa kognitiivinen uskonnontutkimus yhdistyy konkreettiseen aikaan ja paikkaan, saa kulttuurista ja yhteiskunnallista lihaa ympärilleen. Pyysiäinen tarkastelee synnin, erityisesti synnin erityisalueen, jumalanpilkan, ilmenemistä sodanjälkeisessä Suomessa. Hän ottaa tarkastelunsa kohteeksi lestadiolaiset sekä ns. Salama-sodan. Lestadiolaisuuden tarkastelussaan Pyysiäinen etenee yleisestä erityiseen, historiasta nykypäivään aloittaen 1600-luvun pietismistä ja edeten 1700-luvun herännäisyyteen ja lestadiolais-liikkeen syntyyn ja kehitykseen 1800-luvulta lähtien. Lestadiolaisuuden alkuaikoina sitä leimasivat voimakkaat uskonnolliset kokemukset, ”liikutukset”, mutta myöhemmin siinä on enemmänkin korostettu oppia sekä muulta maailmalta sulkeutunutta yhteisöä ja sen tuottamaa turvaa. Liike syntyi vastustamaan sekä yhteiskunnan että kirkon kehitystä kohti modernisaatiota, yksilöllistymistä ja maailmallisuutta. Tältä pohjalta pitäytyminen vanhaan elämäntapaan ja uusien tuulien tuomitseminen onkin ymmärrettävää.

Pyysiäinen tarkentaa katseensa Kuusamossa 1970-luvun lopulla kärjistyneeseen tilanteeseen lestadiolaisten ja ei-lestadiolaisten seurakuntalaisten kesken. Seurakunnan kirkkoherraksi valitun ei-lestadiolaisen pastorin jumalanpalveluksissa eivät lestadiolaiset enää saaneet käydä, ja liikkeen sisällä syntyi monenlaista ahdistusta, kun jäsenten toimintaa alettiin tarkastella suurennuslasilla. Iäkkäitä naishenkilöitä muun muassa kuljetettiin ”hoitokokouksiin”, joissa heitä syytettiin vaikkapa television katselusta, helluntailaisen sisaren kanssa seurustelusta tai puhelimen antamisesta uskottomien käyttöön. Tapaus sai laajaa julkisuutta, mutta Suomen luterilainen kirkko kieltäytyi puuttumasta asiaan ja lestadiolaisliikkeen johto ei nähnyt mitään ongelmaa olevankaan. Lestadiolaisuus näyttääkin ikään kuin omalta maailmaltaan, seurakunnalta seurakunnassa. Se pysyttelee kuitenkin kirkon sisällä, vaikkei kirkolla uskonnollisena auktoriteettina olekaan liikkeelle merkitystä. Kirkko taas sietää toisinajattelijoita sisällään, onhan kyseessä melko suuri joukko suomalaisia. Kirkon sietokyvyn rajat tuntuvat viime vuosina tulleen vastaan, ei kuitenkaan suhteessa perinteisiin herätysliikkeisiin vaan pikemminkin hurmoksellisuuden ja fundamentalismin suuntaan, joista esimerkkeinä nuiva suhtautuminen ns. Nokian herätykseen sekä Paavalin synodiin. Lestadiolais-esimerkin kautta Pyysiäinen nostaa näkyviin synnin sosiaalisen ja kontekstuaalisen luonteen. Määritellessään synniksi yksilöllisyyttä, maailmallisuutta ja modernia edustavat ilmiöt, kuten television, puhelimen tai seinäkoristeet lestadiolaisyhteisö rakentaa ja suojaa samalla omaa sisäistä turvallisuuttaan ja yhtenäisyyttään.

Yleisemmällä tasolla suomalaista uskonto- ja kulttuurimuutosta Pyysiäinen tarkastelee jumalanpilkasta käytyjen syytösten valossa. Hän tarkastelee jumalanpilkkaa ja uskonrauhaa koskevan lainsäädännön kehitystä ja esittelee keskeisimmät jumalanpilkka-oikeudenkäynnit, jotka liittyvät useimmiten taiteelliseen toimintaan: Harro Koskisen taideteos Sikamessias, teatterikoululaisten Jumalan teatteri -performanssi ja Martin Scorsesen elokuva Kristuksen viimeiset kiusaukset. Yleinen linja tuntuu olevan se, että yhä harvemmin kantelut johtavat oikeudenkäynteihin tuomioista puhumattakaan.

Suomen tunnetuin jumalanpilkkatapaus on Hannu Salaman Juhannustanssit-teoksen (1964) pohjalta tehty rikosilmoitus, ja sitä seurannut oikeudenkäynti ja tuomio. Tähän tapaukseen Pyysiäinen paneutuu perusteellisesti. Juhannustanssien ilmestymistä seurasi laaja julkinen keskustelu, joka osoitti, että kyseessä oli paitsi uskonnollinen myös poliittinen kysymys. Vaikka teos oli herättänyt paljon pahennusta, sen aiheuttamaa oikeudenkäyntiä ei enää niin laajasti hyväksyttykään. Salama lähetti kuitenkin syyttäjälle kirjeen, jossa hän tunnusti teoksensa kirjoittamisen yhdeksi motiiviksi nimenomaan jumalanpilkan sekä kirkon vaikutusvallan murtamisen, minkä johdosta hänet tuomittiinkin ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja teoksen kappaleet määrättiin tuhottaviksi. Suomalaisista kirjarovioista ei siis ole kovinkaan pitkä aika! Myöhemmin Urho Kekkonen armahti Salaman ja Juhannustansseista ilmestyi paria vuotta myöhemmin sensuroitu painos. Pyysiäinen esittelee tarkemmin Salamaa jyrkimmin vastustaneiden kristittyjen näkemyksiä ja osoittaa ristiriidan historiallisen ja uskonnollisen totuuden välillä. Vaikka Raamatun sanotaan avautuvan vain uskolla, sen halutaan olevan myös historiallisesti uskottavan – ongelmia syntyy, kun vaikkapa evankeliumit osoittautuvat tutkimuksissa keskenään ristiriitaisiksi tai niiden kuvaamien tapahtumien historiallisuus kyseenalaistuu.

Erityisen kiinnostavaa jumalanpilkkaa on tarkastella monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta korostavana nykyaikana. Yksi kansa ja yksi Jumala ovat vaihtuneet monikulttuuriseksi ja moniuskontoiseksi erilaisten vähemmistöjen kirjoksi, jonka moninaisuutta ja joiden oikeuksia lain tehtävä on suojella. Lain, jonka takana on alun perin ollut vahva yhtenäiskulttuuri. Pyysiäinen osoittaakin jumalanpilkkalainsäädännön kirjaimellisen toteuttamisen olevan nyky-yhteiskunnassa käytännössä mahdotonta: yhden uskonnon harjoittaminen saattaa useinkin loukata jonkin toisen uskonnollisen yhdyskunnan jäsentä. Myös tieteellinen tutkimus voidaan joskus nähdä jumalanpilkkana. Käytännössä uskonrauhan rikkojia rangaistaan äärimmäisen harvoin, mutta Pyysiäisen mukaan erilaisten ”vähemmistöjen pilkkaaminen herättää nykyään samankaltaisia reaktioita kuin jumalanpilkka aiemmin” (s. 139). Oikeus uskonnonvapauteen on siis noussut keskeisemmäksi arvoksi kuin Jumalan suojeleminen pilkalta.

Synti eilen, tänään ja huomenna

Teoksen toiseksi viimeisessä luvussa Pyysiäinen esittää johdonmukaisesti konkreettisten esimerkkien kautta avautuvan näkemyksensä synnistä, erityisesti perisynnistä ja siitä ajatusrakennelmasta, joka mahdollistaa Jeesuksen ristinkuoleman näkemisen ihmiskunnan syntien sovituksena.

Pyysiäinen käyttää myös paljon tilaa uskonnonfilosofian alasampumiseen. Hän näkee koko tieteenalan monisatavuotisen kehityksen jollakin tavoin ”vääränä tietoisuutena”, turhana hörhöilynä – tällainen näkökanta olisi ainakin rivien väleistä ja sanavalinnoista havaittavissa. Tätä keskustelua en itse filosofian historiaan perehtymättömänä ole kykenevä arvioimaan, ja sitä on käyty runsaasti esimerkiksi Tieteessä tapahtuu -lehden sivuilla. Tämä osio teoksesta tuntuu olevan suoraa jatkoa niihin puheenvuoroihin ja oletettavasti viimeistä sanaa ei ole vieläkään sanottu.

Loppua kohti teos muuntuu tietyllä tapaa tunnustukselliseksi ateismin tai jumalattoman elämännäkemyksen puolustukseksi. Pyysiäinen esittelee mahdollisuuden, ”miten eettinen elämänasenne voisi olla mahdollinen ilman uskonnollista ulottuvuutta” (s. 185). Kysymys liittyy siihen, mikä on ja tulee olemaan uskontojen rooli moraaliongelmien määrittelyssä ja ratkaisussa modernissa maailmassa. Pyysiäinen tarjoaa ateismille kaksi määritelmää. Ensimmäisen mukaan ”teistisellä jumalauskolla ei ole mitään merkitystä tai roolia” ateistin elämässä (s. 190) – tämänkaltainen ateismi ei edellytä uskontojen olemassaoloa – ja toisen mukaan ateisti vastustaa jumalauskoa ja kaikkea uskonnollisuutta ylipäätään – tämä ateismi edellyttää uskontojen olemassaolon, onhan oltava jotain, jota vastustaa. Ateisti voi siis pitää jumalan olemassaoloa epätodennäköisenä mutta silti noudattaa joitain uskonnollisia tapoja tai käyttää uskonnollista kieltä (moderni uskonto); hän voi myös pitää jumalan olemassaoloa mahdollisena mutta käyttäytyä täysin uskonnottomasti (moderni ateismi); tai hän voi sekä pitää jumalan olemassaoloa teoreettisesti mahdottomana että elää jumalattomasti (ateismi). Suuri osa suomalaisista kirkon jäsenistäkin kuuluu tämän kolmijaon piiriin. He saattavat epäillä yhtä tai useaa kirkon oppia, he uskovat vaikkapa jumalaan eri tavoin kuin kirkko opettaa, mutta kuitenkin haluavat säilyttää yhteyden kirkkoon ja erityisesti sen tarjoamiin siirtymäriitteihin. Kirkon tarjoamia oppeja korvataan tai täydennetään oman maun mukaisilla vaihtoehdoilla.

Moraalinen käyttäytyminen ei kuitenkaan tarvitse taustalleen kirkkoa tai jumalaa. Yhteisöjen arvot perustuvat Pyysiäisen mukaan ihmiskunnan pitkän kehityshistorian aikana kasautuneeseen elämänkokemukseen, joka on henkilöity jumalaksi. Ja vaikka tästä jumalasta luovuttaisiinkin, se ei välttämättä merkitse näistä arvoista luopumista. Maallistunut moraali voi siis olla aivan yhtä moraalista kuin uskonnollinenkin, se vain perustellaan ja oikeutetaan eri tavoin ja siitä puhutaan erilaisella kielellä. Moniarvoisissa yhteiskunnissa on kuitenkin erikseen pohdittava, minkälaisiin arvoihin sitoudutaan. Peruskysymysten osalta maailman ihmisten moraalikäsitykset ovat kuitenkin melko yhteneväisiä, mutta yksittäisten tapausten arvioinnissa – esimerkiksi abortin hyväksyttävyyden ehdoissa – syntyy ongelmia. Ja nämä yksittäistapaukset tulevat teknologian ja biotekniikan kehittyessä vain lisääntymään. Uskonnottoman moraalin valinneet ihmiset tai yhteisöt joutuvat yhä useammin vaikeisiin valintatilanteisiin: mitä saa tehdä, mitä ei saa tehdä tai mitä täytyy tehdä. Pyysiäinen tarjoaa kolmea mallia suhtautua muuttuvan maailman moraalikysymyksiin: on mahdollista sitoutua johonkin ideologiaan; on mahdollista ratkaista asiat yksittäinen ongelma kerrallaan, jolloin kehittyy pikkuhiljaa perinne; tai on mahdollista rakentaa päivitettävä moraalinen ohjeisto, joka perustuu eri alojen uusimpaan ja parhaimpaan tietoon. Uskonnoton moraali perustuisi siis loogiseen päättelyyn, asioiden yhteiseen pohdintaan ja järkiperäiseen ajatteluun. Tosin kaikkia asioita ei koskaan voida järkiperäisesti ratkaista. Mutta miten synnin käy? Synnin käsite säilyy Pyysiäisen mukaan myös uskonnottomaan moraaliin pohjautuvassa yhteiskunnassa, onhan kyse ihmiselle lajityypillisestä spontaanista inhoreaktiosta.