Serafim Seppälä on ortodoksinen munkki, filosofian tohtori ja kirjailija. Edellinen teos Tie ylösnousemukseen (2006) käsitteli pääsiäistä edeltävää suurta paastoa, ja se voitti viime vuonna pidetyn Kaikkien aikojen ortodoksinen kirja -äänestyksen. Lisäksi munkki Serafimin on suomentanut useiden idän kirkkoisien, mm. Johannes Krysostomoksen ja Iisak Niniveläisen tuotantoa. Uusin kirja Vapaus käsittelee vapauden käsitettä ja olemusta toisaalta länsimaisen filosofian, toisaalta idän kirkon teologisen opetuksen valossa. Vapaus valittiin hiljattain vuoden kristilliseksi kirjaksi, valinnan tehnyt europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola perusteli valintaa sanoilla: ” Suurenmoinen kirja, jossa koko teos on mystiikkaa itseään”. Mystiikkaa koko teos ei kylläkään ole, vaikka ortodoksinen teologia saattaa toki mystiseltä vaikuttaa.

Asetelmassa voisi halutessaan nähdä jonkinlaisen paradoksin: ulkopuolisen silmin munkki – tai kristitty ylipäätänsä – voi vaikuttaa kaikkea muuta kuin vapaalta. Mitä voi tietää vapaudesta ihminen, joka on sidottu uskontonsa ja luostarin sääntöihin ja rajoituksiin? Kristinuskon ihmiskuvan keskeisin tekijä on kuitenkin käsitys ihmisen vapaudesta. Jumala on luonut ihmiselle vapaan tahdon, jolloin ihminen voi käyttää vapauttaan paitsi saavuttaakseen alkuperäisen tarkoituksensa, Jumalan kaltaisuuden, myös loitontuakseen siitä. Ihmisen vapaus on rajoitettua tässä maailmassa, mutta Jumala itsessään on vapaus, ja Jumalan tunteminen on vapauden tuntemista. Oikeastaan kaikissa uskonnoissa ihmisiin vetoaa pohjimmiltaan lupaus vapaudesta. Usein suosituiksi nousevat nimenomaan sellaiset uskonnolliset liikkeet, joilla on tarjota jäsenilleen mahdollisimman tiukat säännöt. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, etteivät ihmiset kestäisi omaa vapauttaan, vaan siitä, että sääntöjen noudattaminenkin voi saada ihmisen tuntemaan itsensä vapaaksi. Eräs munkki kertoi tunteneensa itsensä todella vapaaksi, kun vei pankkiin luottokorttinsa, josta tuli tarpeeton luostariin mennessä: omaisuudesta luopuminen tarkoitti samalla vapautta omistamisen luomista paineista ja yhteiskunnan velvoitteista.

Mitä vapaus sitten on? Vapaus on ihmisyyden suurin mysteeri, se, mikä tekee ihmisestä ihmisen. Vapaudella on monta tasoa, se on yksinkertaisimmillaan vapautta valita arkisia asioita: ostanko vaaleaa vai tummaa leipää, tai luenko tämän kirjan. Syvimmillään vapaus on kuitenkin totuuden tuntemista, ja sen merkitys on ajallisuuden ylittävää. Ihmisen vapaus on rajoitettua, mutta vapaus itsessään on rajatonta, sillä sen alkuperä on Jumalassa. Lopulta ihminen on kuitenkin vapaa valitsemaan myös sen, mikä hänelle on vapautta: ihmisellä on myös mahdollisuus valita tie pois Jumalasta.

Munkki Serafim käsittelee vapautta filosofian ja teologian kautta. Aiheen käsittely itsessään on asiantuntevaa ja sujuvaa, mutta kappeleiden otsikoissa olisi voinut käyttää enemmän mielikuvitusta, suurin osa otsikoista on ”Vapaus ja pahuus” tai ”Vapaus ja kärsimys” -tyylisiä. Länsimaisen filosofian mukaan ottaminen kirjaan, jonka perussanoma on kuitenkin hengellinen, tuntuu hyvinkin perustellulta. Pelkästään ortodoksiselle hengelliselle kirjallisuudelle on Suomessa pienet markkinat, ja näin teoksen kohderyhmä kasvaa hieman. Toisaalta filosofian käsittely on välttämätöntä aiheen ymmärtämisen kannalta silloinkin, kun lukijana on idän kirkon ajattelun tunteva henkilö, sillä kirkkoisien näkemykset saivat paljon vaikutteita oman aikansa filosofiasta.

Jossain kohdin munkki Serafim käsittelee filosofiaa hyvinkin antoisasti, esimerkiksi pohtiessaan sitä, millainen valinta on vapaa, milloin ihminen on todella vapaa tai kirjan alussa vapauden käsitteen historiaa. Kuitenkin kirjailijan kyvyt tulevat parhaiten esille kristillisessä tulkinnassa, kirjan parhainta antia ovat pohdinnat siitä, miten ja miksi ihminen rajoittaa vapauttaan tai miksi ihminen tuntee elämänsä tyhjäksi, ja miten siitä voi vapautua. Valitettavan vähälle jää pohdinnat vapaudesta henkilökohtaisemmin, vaikka parissa kohdassa näin on onnistuttu teeman selittämisessä parhaiten. Pohdinta munkin vapaudesta jää alun jälkeen oikeastaan kokonaan, vaikka se teemana olisi mielenkiintoinen varsinkin luostariliikettä tuntemattomalle lukijalle.

Välillä kirja kärsii siitä, ettei ajatuksia viedä tarpeeksi pitkälle, vaikka teema vaatisi tarkempaa selittämistä. Siinä missä joitain teemoista olisi voinut jopa jättää pois, olisi joidenkin kohdalla toivonut pidemmälle menevää pohdintaa. Varsinainen ongelma on kuitenkin se, että mukana on länsimainen filosofia ja idän kirkon teologia, mutta lännen kirkon ajattelu jää hyvin vähälle huomiolle. Lännen näkemyksen esittely ja eroavaisuuksien tarkempi osoittaminen olisi hyvinkin saattanut tuoda idän teologiaa ymmärrettävämmäksi laajemmalle kohderyhmälle. Europarlamentaarikko Korholan kommentista päätellen olisikin toivottavaa, että näin kävisi, sillä jos ortodoksinen teologia nähdään pelkkänä mystiikkana, on siitä ymmärretty pelkkä ulkokuori.