Teoksessa pyritään arkisto- ja muiden alkuperäislähteiden avulla purkamaan erinäisiä Lapin historian myyttejä, jotka vuosien saatossa ovat kulkeneet sukupolvelta toiselle niin median kuin suullisen tradition kautta. Johdannossa Uola avaa myyttien syntyä:

”Myytti voi syntyä monella tavoin, ja niitä voidaan nykyajan perinteessäkin elättää ja säilyttää hyvin elinvoimaisina, ns. urbaaneina legendoina. Historiallinen uskomus syntyy helposti silloin, kun tietoa jostain tapahtumasta on saatavissa vain rajallisesti.  – Myyttinen tulkinta voi myös olla täysin tarkoituksella aikaansaatu ja ylläpidetty, jotta asioitten kulusta syntyisi jollekulle mieluinen kuva.” (s. 3)

Ylen haastattelussa elokuussa 2010 Uola kertoi lähteneensä tekemään aluksi tapahtuma- ja henkilöhistoriaa etenkin maaherra Hillilästä ja jääkärieversti Oiva Willamosta. Myytit ja niihin paneutuminen tulivat mukaan vasta arkistoaineiston ja lähteiden tutkimisen myötä.

Teoksen ensimmäiset kolme osaa nostavat esiin kommunistien toimintaa Lapissa 1910-luvulta aina talvisotaan asti. Vallankumouspelkoja oli eri puolilla maakuntaa, ja esimerkiksi Kittilässä tilanteen kiristyessä äärimmilleen surmansa sai kruununvouti sekavien tapahtumien keskellä (s. 60–71). Oman osansa saa myös vuoden 1922 läskikapina Kuolajärvellä. Myytit Rovaniemen murhapoltosta koskevat palon sytyttäjiä sekä väitteitä poliisin pahoinpitelystä epäiltyjä kohtaan. Lisäksi kirjan toisessa osassa käsitellään Kuolajärven asekätkentäjuttua ja Kaarlo Hillilän uran alkuvaiheita. Kolmas osa keskittyy Petsamon vakoilujutun taustoihin ja myyttien purkamiseen. Lukuisia petsamolaisia epäiltiin vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi ja tässä joukossa oli mukana myös useita rajavartiosotilaita. Neljännessä osassa kerrotaan suomalaisten ja saksalaisten upseerien ja virkamiesten yhteistyöstä Lapissa.

Kirjan tietomäärä on valtava, ja sen suurin heikkous on epätasainen jakautuminen: 1910–1920-lukujen vallankumouspelot (osa 1), Rovaniemen murhapoltto (osa 2) ja Petsamon vakoilujuttu (osa 3) muodostavat yhteensä puolet teoksesta, ja neljäs osa eli sotien aika sekä saksalaisten oleskelu Lapissa aina vuoteen 1945 saakka kattaa teoksesta toisen puolen. Vaikka teksti on selkeää ja mukaansatempaavaa sekä kuvitus ensiluokkaista, olisi lukijaystävällisempää kertoa sota-ajasta omassa teoksessaan. Kirjan erityinen vahvuus on kuitenkin sen henkilögalleriassa: samat nimet esiintyvät eri tapahtumissa ja joillain heistä oli merkittävä vaikutus koko maakunnan kohtaloon.

Saksalaisten oleskelusta Suomessa ja Lapissa sota-aikana on kirjoitettu paljon niin tieto- kuin kaunokirjallisuutta; viime vuosikymmenellä ilmestyneitä saksalaisten eloa Lapissa kuvaavia teoksia ovat muun muassa Ahti Taposen romaani Messias (2004) sekä Irja Wendsichin teokset tohtori Conzelmannista (2002) ja saksalaissotilaiden lapsista (2006). Uola kertoo Ylen haastattelussa, että suomalais-saksalainen yhteistyö voidaan jakaa kolmeen tasoon: viralliseen ylätasoon, jossa yhteistyötä tekivät kenraalit, ylimmät upseerit ja päättäjät; välitasoon, jolla toimivat upseerit; sekä alatasoon, joka käsittää saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten siviilien välisen yhteistyön. Uolan mukaan aiemmassa tutkimuksessa on sivuttu enemmän alinta tasoa – etenkin suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden rakkaussuhteita – sekä välitasoa, mutta huomattavasti vähemmän virallista tasoa, jota hän teoksessaan pyrkii avaamaan.

Viimeisessä kappaleessa Uola toteaa: ”Tarinat on kerrottu loppuun. Yhteinen nimittäjä kaikille on tavallaan ollut Suomen itäinen naapuri, joka on eri tavoin vaikuttanut maamme asioihin tässäkin käsiteltyinä vuosikymmeninä.” (s. 537) Kirjan kolmessa ensimmäisessä osassa kommunismin läsnäolo Lapissa nousee selkeästi esille. Viimeisen osan saksalaispainotteisuus ei tunnu kuuluvan joukkoon. Vaikka Uola nostaakin esiin Moskovan taustatyön saksalaisten ja suomalaisten välisen sodan syttymiseksi (s. 499), aiheen laajuus ja merkityksellisyys nykypäivänä vaatisivat mielestäni oman estradin.

Jussi Kämäräinen kritisoi Lapin Kansassa syyskuussa 2010 julkaistussa arviossa Uolaa tämän aatemaailman vaikutuksesta johtopäätöksiin ja täten kirjan uskottavuuteen: hän väittää Uolan teoksissa kommunismin olevan paha ja kommunistien harhaanjohdettuja ja että kirjoittajan oma aatemaailma vaikuttaa hänen johtopäätöksiinsä. Mielestäni Uola esittelee hyvin aineistonsa ja nostaa esille aiempia tutkimuksia ja tulkintoja tapauksista, tehden sitten omat tulkintansa. Uola kirjoittaa johdannossa historiantutkijan arvomaailmoista: ”Historiantutkijalla on aina oma arvomaailmansa, jonka varassa hän arvioi menneisyyttä. Joku asia on hyvä tai myönteinen, joku taas paha tai kielteinen sen mukaan, miten tutkija asiat arvottaa.” (s. 4) Lähteitä avataan kuitenkin niin paljon ja selkeästi, että lukijalle jätetään tilaa tehdä myös omia päätelmiään tapahtumista.

Erityistä huomiota on syytä kiinnittää teoksen kuvitukseen. Isokokoisessa teoksessa mustavalkokuvat pääsevät hyvin esille eikä lukijan tarvitse tihrustaa niitä. Pitkälti ennen julkaisemattomasta materiaalista muodostunut kuvakavalkadi näyttää esimerkiksi Rovaniemen murhapolton hetket useasta suunnasta ja kertoo visuaalisesti, mihin sodan jäljet iskivät pahiten. Tapahtumien keskeiset henkilöt ole vain sanoja paperilla vaan saavat kasvot.

Rovaniemen murhapolton monet vaiheet

Heinäkuun seitsemäntenä 1930 sytytetty tulipalo Rovaniemen kauppalassa levisi nopealla tahdilla puutalosta toiseen. Sammutustyöhön osallistui useita tahoja ja palon leviäminen koko keskustan alueelle estettiin. Poliisi aloitti tutkimukset saman tien ja kommunistien osallisuutta epäiltiin hyvin pian. Syylliset saatiin nopeasti kiinni: he olivat nuoria miehiä ja naisia, vanhin 31 vuotta vanha mies, nuorin 14-vuotias tyttö. Murhapoltto oli toteutettu kostona rovaniemeläisen kommunistin Alex Hyvösen muilutuksesta. Uolan mukaan taustalla oli lisäksi paitsi nuoruuden ajattelemattomuus, myös ideologinen koulutus äärivasemmistolaisissa nuorisojärjestöissä. (s. 186–204)

Uolan käsittelemät murhapolttoon liittyvät myytit vihjaavat poliisin käyttäneen väkivaltaa tunnustusten saamiseksi. Tarinan etenemistä voi verrata nykypäivän suurien uutistapahtumien käsittelyyn tiedotusvälineissä: kaikki käänteet selostetaan, eri osapuolille annetaan tilaa sanoa sanansa, tulkintoja esitetään lukuisista näkökulmista. Kirjan teksti etenee sujuvasti ja jännittävästi, ja syytettyjen kohtaloa saa jännittää koko ajan. Jos murhapolton vaiheet ja taustat eivät ole tuttuja, Uolan teoksesta ne ovat helppo selvittää. Haluaisin kuitenkin nostaa tässä pääkohdat esille, koska näkökulmien ja tutkijoiden muutokset saavat aikaan tulkintojen kirjon, jotka ovat myös historiantutkimuksessa arkipäivää.

Jo ensimmäisissä kihlakunnanoikeudenistunnoissa elokuussa 1930 yksi yhdeksästä syytetystä väitti poliisin lyöneen häntä saadakseen tunnustuksen, muiden kieltäessä pahoinpitelyt. Tuohon aikaan poliisien voimankäyttö kuulusteluissa ei ollut tavatonta, mutta syyttäminen moisesta toiminnasta oli vakava asian. Syytettyjen valitettua oikeuden langettamista tuomioista juttu päätyi hovioikeuden päätöksellä takaisin kihlakunnanoikeuteen, jolloin syytettyjen oikeusavustajana toiminut Kullervo Tuominen kirjoitti kirjelmän, jossa väitti kaikkien syytettyjen puolesta poliisin kuulustelleen heitä ”epätavallisin keinoin” (s. 206). Jutun käsittelyä lykättiin ja jatkettiin joulukuussa, jolloin puolustusasianajajaksi tuli kohuttu Ernesti Hentunen. Hän nosti pahoinpitelysyytteet voimakkaasti esille ja väitti myös itse joutuneensa pahoinpitelyn kohteeksi työmatkoillaan. Hentunen väitti oikeudenistuntoja ilveilyksi ja omalla koomisen mahtipontisella käytöksellään aiheutti enemmän hupia kuin kykeni vakuuttamaan yleisöä ja tuomaria. Hentusen painostuksesta pahoinpitelysyytteitä kuitenkin tutkittiin, mutta kidutuksesta tai voimakeinojen käytöstä ei saatu päteviä todisteita.

Kihlakunnanoikeudesta tulleiden kovennettujen tuomioiden vuoksi juttu vietiin huhtikuussa 1931 hovioikeuteen, jonka langettamaan tuomioon haettiin muutosta taas korkeimmasta oikeudesta, jossa syytettyjen tuomioita alennettiin. Kuusi murhapolttosyytettyä olivat syytettyinä myös valtiopetoksen valmistelusta, josta heille langetettiin lisätuomiot. Tämäkään ei laittanut pistettä jutulle, vaan 1936 nousi aloite jutun uudelleenkäsittelyyn ottamisesta. Sotien jälkeen muutamat syytetyistä alkoivat vaatia maineensa palautusta – osa oli kuollut sotavuosien aikana. Vuonna 1945 ns. punainen Valpo aloitti tutkinnat paljastaakseen murhapolttojutun tutkijoiden väärinkäytökset. Einar Mäkisen kirjoittaman raportin tarkoituksena oli osoittaa tuomitut syyttömiksi, joskin Uola sanoo konkreettisen näytön siitä puuttuvan. Uudelleen kuulustelluista tuomituista vain yksi myönsi häneen käydyn käsiksi; toisaalta ensimmäisenä pahoinpitelysyytteitä esittänyttä Väinö Paasoa ei Mäkinen kuullut ollenkaan.

Vuonna 1948 neljä elossa olevista tuomituista vaati tuomioidensa kumoamista; näissä tutkimuksissa he pysyivät pahoinpitelysyytöksissään. Tuomioita ei purettu, mutta julkinen kohkaaminen asiasta jatkui, tällä kertaa fiktion avulla. Kirjailija Jorma Etto julkaisi 1961 romaanin Merkkitulia, jossa fiktiivisin keinoin kerrotaan tuomittujen syyttömyydestä. Sittemmin asiaa käsiteltiin tieteellisissä julkaisuissakin, mutta asiasta tuomitut eivät enää vuosikymmeniä tapauksen jälkeen halunneet muistella mennyttä. Aihetta käsiteltiin myös vuonna 1997 ilmestyneessä Rovaniemen historiassa sekä 2000-luvulla Ilkka Levän tieteellisissä julkaisuissa – jotka Uola tyrmää sekaviksi ja yksiulotteisiksi (s. 232).

Pahoinpitelysyytteitä ei kyetä Uolan mukaan todistamaan tai täysin kumoamaan käytettävissä olevien lähteiden avulla. Siitä elämään jäänyt myytti on vahvasti läsnä nykyisessä tutkimuksessakin. Lukija pysyy helposti kärryillä Uolan vyöryttäessä tapahtumien kulkua oikeudenkäynnistä ja tutkimuksesta toiseen. Selkeästi esitellyn alkuperäisaineiston kautta lukijalla on mahdollisuus tehdä myös omia päätelmiä ja tulkintoja tapahtumien kulusta ja muodostaa oma mielipiteensä syytettyjen syyllisyydestä.

Maaherra Hillilän lukuisat roolit

Yksi merkittävimmistä Lapin historian henkilöistä on kirjan toinen ”päähenkilö” Kaarlo Hillilä. Urho Kekkosen läheinen ystävä ja entinen maaherra oli mukana tutkimassa erinäisiä tapauksia ja päättämässä lappilaisten tulevaisuudesta. Oulussa vuonna 1902 syntynyt Hillilä oli 15-vuotiaana liittynyt suojeluskuntaan ja vuonna 1919 otti vuotta nuoremman veljensä kanssa osaa Viron vapaussotaan. Veli kaatui rintamalla ja tästä jäi Hillilälle Uolan mukaan elinikäinen muisto, joka nousi esiin eri elämäntilanteissa (s. 144) – se, millaisissa tilanteissa, jää epäselväksi eikä asiaan myöhemmin enää viitata. Vuonna 1919 Hillilä kirjoitti ylioppilaaksi ja aloitti lakiopinnot Helsingin yliopistossa.

1924 Hillilästä tuli Akateemisen Karjala- Seuran eli AKS:n jäsen. Seurassa toiminut Yrjö Ruutu oli perustanut Vasama-nimisen valtiososialistisen yhdistyksen, johon Hillilän lisäksi kuului myös Urho Kekkonen. Vuonna 1928 he erosivat Vasamasta ja liittyivät Maalaisliittoon, jonka toiminnassa olivat mukana loppuelämänsä. Kekkosen ja Hillilän ystävyys nousee monissa teoksen tapahtumissa esille: esimerkiksi Kekkosen sisäministerikaudesta 1937–1939 muistetaan kaksi operaatiota – Esko Riekin erottaminen Valtiollisen poliisin johdosta sekä Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) lakkauttamisyritys – joissa molemmissa Hillilä toimi Kekkosen apurina.

Etsivän keskuspoliisin, (EK) Rovaniemen alaosaston johtajaksi 20-vuotias Hillillä nimitettiin vuonna 1922. Etsivän keskuspoliisin päätehtävänä 1920-luvulla oli kommunistisen toiminnan seuraaminen. EK:n palveluksessa Hillilä tutki muun muassa Kuolajärven (nyk. vanha Salla) asekätkentäjuttua vuonna 1923. Vuoden 1919 punakapina ja 1922 läskikapina olivat vielä kirkkaassa muistissa ja kommunisteja pidettiin tarkasti silmällä. Vuonna 1924 Hillilä sai siirron Helsinkiin EK:n toimiin, mutta piti edelleen silmällä Lapin toimintaa. Lopullisesti Hillilä erosi EK:n palveluksesta vuonna 1928. Tämän jälkeen Hillilä palasi asianajajaksi Rovaniemelle.

Kun Lapista tuli lääni 1938, Hillilä valittiin sen maaherraksi. Tässä työssä hän pysyi aina vuoteen 1944 asti, jolloin hän siirtyi Helsinkiin sisäministeriksi. Maaherran ominaisuudessa Hillilä otti osaa muun muassa Petsamon vakoilujutun tutkimuksiin ja oli tärkeässä roolissa suomalais-saksalaisessa yhteistyössä sota-aikana. Uola kirjoittaa, että Hillilä oli täysin ajan tasalla vuonna 1941 sodan syttyessä toimissaan ja käskyissään (s. 330). Maaherra onnistui pitämään hyvät välit saksalaisten upseerien kanssa, ja Uolan mukaan kiinteimmät suhteet Hillilällä oli Saksan kotirintamajoukkojen upseerien kanssa, jotka vastasivat osittain järjestyksenpidosta ja olivat eniten tekemisissä suomalaisen väestön kanssa (s. 422).

Kirjan kuvituksessa Hillilä nähdään 17-vuotiaasta nuorukaisesta aina päälle 40-vuotiaaksi asti, presidenttien ja saksalaisupseerien seurassa, pukeutuneena niin lappilaisasuun kuin tummaan pukuun sekä susiturkkiin, joka päällä hän poseerasi Time-lehden kannessa. Kuvituksen ansiosta niin Hillilä kuin myös paljon kirjan sivuilla esiintyvä Oiva Willamo eivät jää vain tekstimassaksi vaan henkilöityvät lukijan mieleen värikkäällä tavalla. Hillilästä muodostuu kuva vaikutusvaltaisesta, mutta sympaattisesta ja ihmisläheisestä miehestä, joka välitti loppuun asti lappilaisten kohtalosta sodan vaikeiden aikojen keskellä.

Lopuksi

Uolan teos on sujuvasti etenevä ja mielenkiintoinen katsaus Lapin historian tapahtumiin. Lapissa kasvaneena ja jonkin verran sen historiasta tietoisena olin silti yllättynyt siitä, kuinka paljon vehkeilyn ja salaliittojen vyyhtejä punottiin syrjäisissä metsissä ja kylillä. Kommunistien vahva näkyminen ympäri Lappia nousee teoksesta esille tavalla, jota en olisi osannut odottaa. Sukupolville, jotka eivät sota-aikaa tai niitä edeltäneitä vuosia ole kokeneet, teos antaa paljon ajateltavaa ja kummasteltavaa. Historiantutkijalle teos on muistutus lähdeaineiston ymmärtämisen ja tietynasteisen kriittisyyden merkityksestä.

Rovaniemen murhapoltosta kertoessaan Uola nostaa esiin useita tutkimuksia, joissa vahvistetaan myyttejä kommunistinuorten syyttömyydestä ja siitä, että heitä pahoinpideltiin tunnustusten saamiseksi. Ottamatta kantaa siihen ovatko vasemmistoa sympatisoivat tutkimukset vai Uola oikeassa, olen samaa mieltä siinä, että toistamalla aiempia tutkimuksia niitä kyseenalaistamatta ”historialliset myytit kiertävät kehää julkaisusta toiseen ilman kriittistä analysointia” (s. 232). Kyseisen ohjenuoran voi välittää historiankirjoittajille tutkimusten aiheista ja aikakausista riippumatta.

Lähteet

Jussi Kämäräinen: ”Puolensa valitsevaa historiankirjoitusta”. Kirja-arvio Lapin Kansassa, julkaistu 9.9.2010.

Kansallisbiografia: Kaarlo Hillilä. Kirjoittanut Mikko Uola.

Yle: ”Neuvostoliitto värittää Lapin historiaa”. Julkaistu 24.8.2010.

Runtti, Susanna: Kaarlo Hillilä. Teoksesta Rovaniemen historia vuoteen 1990 : jokivarsien kasvatit ja junantuomat. Toim. Matti Enbuske. Rovaniemi 1997.