Viime vuosien aikana on julkaistu runsaasti elämäkertoja eri alojen ihmisistä. Osa näistä jopa ammattikirjoittajien kokoamista julkaisuista on ollut tavattoman kehnoja.  Melko tuntemattomaksi jääneen taiteilijan Jorma Ikävalkon elämäkerta on kuitenkin varsin hyvin ja mielenkiintoisesti kirjoitettu teos.. Ikävalkon elämästä on jäänyt hyvin vähän aineistoa hänen omien tallenteidensa ja häntä koskevien haastattelujen lisäksi. Kirjan merkittävänä lähdeaineistona ovatkin monet haastattelut, joilla on myös elävöitetty tekstiä. Paikoitellen lainaukset ovat kuitenkin liian sanatarkkoja ja siksi osittain vaikeaselkoisia. Vaikka suurin osa Ikävalkon aikalaisista on jo edesmenneitä, ovat monet heistä kirjoittaneet muistelmiaan tai antaneet haastatteluja aiemmin. Myös Ikävalkon lasten näkökulma tulee esiin kirjassa, sillä monet faktat perustuvat heidän haastatteluihinsa. Ikävalkon elämänvaiheet on kartoitettu varsin kattavasti, vaikka osittain kirjoittaja liikkuu vain arveluiden varassa.  Se ei onneksi vaikuta kirjan tasoon mitenkään.  Ainahan elämästä jää joitakin puolia salaisuudeksi.

Jorma Ikävalko kuului sodan kokeneeseen ikäpolveen. Talvisodan aikana hän joutui asevelvolliseksi eikä päässyt siviiliin ennen jatkosotaa, joten hän oli yhtämittaisesti armeijassa syksyyn 1944 asti. Jo sota-aikana Ikävalko osallistui viihdytystoimintaan osittain vapaaehtoisena esiintyjänä ja osittain viihdytysjoukoissa. Viipurissa Ikävalko oli opiskellut musiikkiopistossa usein muiden tunnettujen muusikoiden tavoin. Vaikka hän ei ilmeisesti suorittanut opiston tutkintoa, hänellä oli vankka musiikin ammattitaito. Hän osasi lukea ja kirjoittaa nuotteja ja pystyi säveltämään myös ilman mitään instrumenttia. Kevyen musiikin ammattilaiselle nämä olivat tarpeellisia, vaikka harvinaisia taitoja. Hän oli lahjakas kitaransoittaja ja toimi myös soitonopettajana. Ikävalko teki jopa kitaransoiton oppikirjan itseopiskelijoille, mutta se jäi julkaisematta, kun Ivan Putilinin vastaava teos ilmestyi.

Sodan jälkeen Jorma Ikävalko muutti Tampereelle. Hän toimi muusikkona ja jonkin aikaa myös muissa töissä, kunnes ryhtyi päätoimiseksi musiikin ammattilaiseksi. Hän pääsi levyttämään jo 1940-luvun lopulla, mikä oli harvinaista tamperelaismuusikolle. Kun Tapio Rautavaaran, Reino Helismaan ja Esa Pakarisen yhteistyö päättyi ja Rautavaara lähti ryhmästä, tuli Ikävalko tilalle. Rovaniemen markkinoilla -elokuva merkitsi heille tietä tähtiin. Ikävalko oli tosin jo ennen tätä filmiä yrittänyt saada Suomen Filmiteollisuuden tekemään elokuvan hänen laulamastaan Joensuun Ellistä. Hankkeesta ei kuitenkaan tullut mitään. Rovaniemen markkinoiden lisäksi Ikävalko oli hyvin pienissä rooleissa vain kahdessa elokuvassa. Säännöllinen yhteistyö Helismaan ja Pakarisen kanssa päättyi heti Rovaniemen markkinoilla -elokuvan valmistumisen jälkeen.

Ikävalko toimi ammattimuusikkona ja kiersi aktiivisesti Suomea. Kirjassa kerrotaan mielenkiintoisesti sodan jälkeisen ajan keikkamuusikoiden työstä, jota tosin monet muutkin tätä aikaa muistelleet ovat jo aikaisemmin kuvanneet. Ikävalkon elämänvaiheet olivat varsin tyypillisiä sodan jälkeisen ajan keikkamuusikolle. Ikävalkon muusikon uran päättyi 1960-luvun alussa, kun musiikki ja yhteiskunta olivat suuresti muuttuneet. Nuorisomusiikki astui tilalle ja Ikävalko monien muiden muusikoiden tavoin jätti alan. Hän meni teollisuustyöhön ja vain harrasti musiikkia. Nyt hän palasi myös klassisen musiikin pariin. Levylle hän oli ehtinyt laulaa lähes sata kappaletta. Viimeiset levytykset ovat vuodelta 1980. Häntä arvostettiin kuplettien tulkitsijana ja monet levytyksetkin olivat kupletteja.

Timo Kokon kirja antaa varsin hyvän kuvan vaatimattoman ja itseään korostamattoman, mutta puheliaan karjalaisen keikkamuusikon elämästä. Kirjassa on tosin jonkin verran tarpeetonta toistoa, mutta ei häiriöksi asti. Jorma Ikävalko oli merkittävässä sivuosassa siinä suomalaisen rillumarei-viihteen ajanjaksossa, jota myöhemmin on varsin kaihoisasti ja kunnioittavasti arvostettu.