Kysymys naisista historiallisen tiedon tuottajina on viime aikojen humanistisessa tutkimuksessa ollut yhä suuremman kiinnostuksen kohteena. Naisten osuutta tällä perinteisesti miehisenä pidetyllä alueelle on lähestytty muun muassa historiantutkimuksen ja kirjallisuudentutkimuksen välinein. Kulttuurihistorioitsija Maarit Leskelä-Kärki on pohtinut elämäkertaa naisten väylänä kirjoittaa omaa historiaansa ja kirjallisuudentutkijat Mari Hatavara ja Kukku Melkas ovat käsitelleet historiallista romaania lajina, joka mahdollistaa naisten osallistumisen historian tuottamiseen.

Neljän toimittajan ja yhdentoista kirjoittajan voimin toteutettu laaja antologia ”Oma pöytä. Naiset historiankirjoittajina Suomessa” onkin mitä odotetuin puheenvuoro tähän ajankohtaiseen keskusteluun. Teoksessa pohditaan sitä, millaista historiaa naiset ovat Suomessa tuottaneet ja missä he ovat näkemyksiään esittäneet. Tällaisina naisten historian tuottamisen paikkoina näyttäytyvät matkakertomukset, esseet, muistelmat, näyttelyt ja akateemiset opinnäytteet.

Teoksen nimen merkitys selvenee johdantoluvussa. Tieteen tekemisen materiaaliset resurssit – joihin Virginia Woolfin sanoin kuuluvat oma huone, raha ja aika – ovat yksi niistä ehdoista, joihin teoksen artikkeleissa kiinnitetään huomiota.

Ajallisesti artikkeleissa liikutaan pitkällä aikavälillä 1800-luvun alusta 2000-luvun lopulle. Laajan johdanto-osion jälkeen teoksen avaa Eva Packalénin artikkeli Sara Wacklinista ja Fredrika Runebergista. Teoksen päättää Saara Tuomaalan artikkeli naishistorian suuntaviivoista 1970-luvulta 2000-luvulle. Siinä keskeisimmän roolin nykyisistä naishistorioitsijoista saa Irma Sulkunen, mutta myös monet muut nykytutkijat tulevat esitellyiksi. Sukupuolen merkitys akateemisessa historiantutkimuksessa nousee konkreettisesti esiin siinä, että ensimmäinen naispuolinen Suomen historian professori Kirsi Vainio-Korhonen astui virkaansa Turun yliopistossa vuonna 2003.

Teoksen rakenne

”Oma pöytä” rakentuu laajan johdannon, artikkelien ja muutamien sivujen mittaisten tietoiskunomaisten henkilökuvien varaan. Artikkeleista monet ovat henkilöhistoriallisia. Näihin kuuluvat perusteelliset elämäkerralliset katsaukset Åbo Akademin yleisen historian professorista Alma Söderhjelmistä, kansainvälisessä tiedemaailmassa toimineesta Liisi Karttusesta, ”kirjalliseksi sekatyöläiseksi” itseään kutsuneesta Tyyni Tuuliosta ja naissivistyksestä väitelleestä Sisko Wilkamasta sekä useista muista historian alalla vaikuttaneista naisista.

Kokoelmassa toteutetaan eräänlaista nimeämisen politiikkaa, joka tekee tehtävänsä. Historian alalla toimineita naisia marssitetaan esiin niin hengästyttävä määrä, että naisten moninainen osallisuus historian tekemiseen käy lukijalle selväksi. ”Oman pöydän” lukemisen jälkeen kysymys siitä, ovatko naiset todella osallistuneet historian tuottamiseen, tuntuu viimeistäänkin epäajanmukaiselta.

Aineiston laajuus ja kirjan runsaus tuo mukanaan jonkin verran toistoa ja herättää kysymyksiä. Johdantolukuun, erityisesti kun on kyseessä näin kattava teos, olisin kaivannut lyhyttä (ja perinteistä) tyyliä, jossa kunkin artikkelin keskeinen ydin tuodaan muutamalla lauseella esiin. Toisaalta taas osan johdannossa esitetyistä tiedoista – esimerkkinä vaikkapa naisten kouluttautumisen virstanpylväät ensimmäisestä naismaisterista Emma Irene Åströmista ensimmäiseen naistohtoriin Lydia Sesemanniin – olisi voinut sulauttaa artikkeleihin, jolloin tiedot olisivat asettuneet luontevammin konteksteihinsa. Myös lyhyet tietoiskut ja niiden hyöty jäi askarruttamaan. Olisivatko esimerkiksi Theodolinda Hahnssonia ja Tekla Hultinia käsittelevät muutaman sivun katsaukset sopineet sijoitettaviksi muihin artikkeleihin?

Metodi ja aineisto

Artikkeleita yhdistää metodinen lähestymistapa, jossa erilaisten aineistojen valossa tarkastellaan sukupuolen merkitystä historian kirjoittamisessa. Mitä merkitystä on sillä, etä akateemista historiantutkimusta ovat pitkään tehneet lähes yksinomaan miehet? Millaisia mahdollisuuksia naisilla on ollut päästä historiallisen tiedon lähteille? Toinen näkökulma on naisten tapa jäsentää historiaa: mihin aiheisiin naiset ovat tarttuneet ja millä keinoin? Kolmas on historiapoliittinen: mihin tarkoituksiin naiset ovat käyttäneet historiaan?

Nämä esitetyt lähtökohdat ja aineisto kohtaavat parhaimmillaan erinomaisesti, toisinaan haparoivammin. Jälkimmäisessä tapauksessa tuloksena on perinteinen elämäkerrallinen katsaus, jossa detaljien paljous ei välttämättä palvele lukuprosessia. Erinomaisesti metodi ja aineisto keskustelevat Riitta Oittisen artikkelissa Tyyni Tuuliosta ja Marjaliisa Hentilän artikkelissa työläisnaisliikkeessä toimineista Martta Salmela-Järvisestä ja Sylvi-Kyllikki Kilvestä. Kumpikin kirjoittaja todella paneutuu sukupuolen merkitykseen kirjoittamisprosessissa ja sen mukanaan tuomiin materiaalisiin ehtoihin, kuten perhevelvollisuuksiin. Kummassakin tutkimuskohteita lähestytään lämmöllä ja kunnioittavasti ja laajan lähdeaineiston kautta. Kumpikin artikkeli jätti minulle lukijana jälkeensä syvän arvostuksen näitä historian naisia kohtaan, joista ainoastaan Tuulio oli itselleni aiemmin tuttu.

Kirjoitan arvostelua kirjallisuudentutkijan positiosta, ja kirjallisuus olikin se, mikä sai minut alunperin kiinnostumaan ”Omasta pöydästä”. Teoksessa ovat edustettuina Sara Wacklin, Fredrika Runeberg ja, joskin vähäisemmässä määrin, Theodolinda Hahnsson, jotka tuottivat historiaa kaunokirjallisuuden keinoin 1800-luvun puolivälin Suomessa. Teosta lukiessa kiinnostukseni muihin historian tuottamisen väyliin kasvoi kuitenkin tasaisesti. Monet merkittävät naiset tulivat lukiessa tutuiksi ja eläviksi muutenkin kuin oudosti tutunkuuloisina niminä. ”Oma pöytä” tekee ansiokkaasti kunniaa merkittäville naisille, joiden ansiosta meillä nykyihmisillä on luettavissamme paljon monipuolisempi historian kirjo kuin olisi ilman heidän työtään.