Naiset ovat toimineet vapaaehtoisen maanpuolustuksen parissa koko Suomen itsenäisyyden ajan. Varhaisista naisjärjestöistä suurin, vuonna 1921 perustettu Lotta Svärd, keräsi riveihinsä parhaimmillaan lähes 250 000 naista. Sotilaskotiliitto, joka sai alkunsa 1918, on huomattavasti pienempi (nykyisin noin 5000 jäsentä), mutta se sai jatkaa toimintaansa silloin, kun lottajärjestö lakkautettiin eli syksyllä 1944.

Sodanjälkeisinä vuosikymmeninä eivät naiset juuri osallistuneet maanpuolustustehtäviin, paitsi juuri sotilaskotien ylläpitäjinä ja niiden vapaaehtoisina työntekijöinä. Puolustusvoimien henkilökunnan ja aktiivisten reserviläisten puolisoilla oli ollut omat järjestönsä jo 1950-luvulta saakka, mutta suurelle yleisölle nämä kaiketi olivat jokseenkin tuntemattomia ja näkymättömiä.

Kun sitten Neuvostoliitto 1990-luvun alussa hajosi, Suomen henkinen ilmapiiri muuttui niin, että vapaaehtoisesta maanpuolustustyöstä voitiin jo keskustella ja sitä varten perustettujen työryhmien suunnitelmia toteuttaa. Aluksi naisia ei meinattu hyväksyä mukaan – tämä sukupuolisyrjintä pilasi ainakin yhdet puuhaihmisten joulujuhlat, kun yksi keskeisistä toimijoista suuttui pahemman kerran – mutta pian tilanne korjaantui. Vuosikymmenen loppupuolelle osui myös kaksi huomattavaa naisten asemaa muuttanutta tapahtumaa eli vapaaehtoisen asepalveluksen mahdollistaminen (laki tuli voimaan keväällä 1995) ja Elisabeth Rehnin puolustusministeriys vuosina 1990–1995.

Rehn suhtautui erittäin myönteisesti Naisten Valmiusliittoon, ja hänestä tuli liiton puheenjohtaja, kun perustamisvaiheen primus motor Eva Lindblad luopui tehtävästä. Myöhemmätkin puheenjohtajat ovat olleet tunnettuja ja näkyviä poliitikkoja: Riitta Uosukainen, Anneli Taina, Anne Holmlund. Nykyinen puheenjohtaja on Paula Risikko.

Vapaaehtoisen maanpuolustuksen nousu näkyi siinäkin, että reservin upseerien ja aliupseerien naisten liittojen nimet muuttuivat: syntyivät Suomen Maanpuolustusnaisten Liitto ja Suomen Naisten Maanpuolustusjärjestö.

Vapaaehtoisen maanpuolustustoiminnan kenttä tutuksi

Jollei vapaaehtoisen maanpuolustuksen kenttä – joka vaikuttaa ensikatsomalta hieman monimutkaiselta – ole ennestään tuttu, niin tästä Heli Teittisen kirjoittamasta teoksesta se kyllä selviää. Teittinen tuntee aiheensa paitsi historiantutkijana, myös aktiivisena toimijana: hän on osallistunut NVL:n toimintaan kouluttajana.

Naisten Valmiusliiton historian ja nykypäivän lisäksi tekstissä sivutaan muita alan järjestöjä, jotka toimivat tiiviissä yhteistyössä. Jopa ihan kylki kyljessä, lakkautetulta suojeluskuntajärjestöltä Urlus-säätiön omistukseen siirtyneessä töölöläistalossa. Suuri osa toiminnasta tapahtuu kuitenkin kentällä: erilaisten valmiusharjoitusten yhteistyökumppanina on useimmiten Puolustusvoimat.

Naisten Valmiusliittoon ei yksittäinen ihminen voi liittyä, vaan siihen kuulutaan muiden naisjärjestöjen kautta. Perustajajärjestöt olivat selkeästi maanpuolustuksen parissa toimivia; nyt mukana on myös sellaisia ”jokanaisen” järjestöjä kuin Martat ja sen ruotsinkielinen sisarjärjestö, Maa- ja kotitalousnaiset sekä Pelastakaa Lapset ry. Kaiken kaikkiaan jäsenjärjestöihin, joita on kymmenen, kuuluu noin 110 000 naista. Kirjan liitteissä on kustakin jäsenjärjestöstä ja sen toiminnasta lyhyt esittely.

Naisten Valmiusliiton toiminnassa oleellisia ovat alueelliset neuvottelukunnat. Jokainen alueneuvottelukunta sille ominaisine toimintamuotoineen – joista toki osa on samoja tai samankaltaisia – esitellään omassa alaluvussaan, ja liitteisiin on listattu muun muassa alueneuvottelukuntien perustamisajankohdat, kaikki niiden tähänastiset puheenjohtajat ja nykyiset jäsenyhdistykset sekä eri vuosina pidettyjen valmiusharjoitusten ajat ja paikat, osanottajamäärät sekä harjoitusten johtajat ja varajohtajat. Nimiä ja vuosilukuja siis kirjassa riittää, mutta tällaisessa osin omalle jäsenistölle suunnatussa teoksessa se on ymmärrettävää.

Kirjalla on toki annettavaa ulkopuolisellekin lukijalle. Vaikka kuulun NVL:n joukkoihin marttajärjestön kautta ja olen osallistunut valmiusharjoituksiin sekä fyysisesti että verkon välityksellä, toiminnan laaja-alaisuus ei ole oikein kunnolla hahmottunut. Nyt se selvisi – liittohan on ollut vuosien varrella mukana vaikka missä. On ollut seminaareja ja keskustelufoorumeita, on marssittu Puolustusvoimien valtakunnallisissa paraateissa, puhuttu turvallisuudesta messuilla ja muissa yleisötapahtumissa, tehty lukuisia asiantuntijalausuntoja aiheesta nainen ja maanpuolustus.

Valmiusharjoituksia varuskunnissa ja verkossa

Vuosittain liitto järjestää pari suurta, NASTA-nimellä kulkevaa, kolme päivää kestävää valmiusharjoitusta, joihin osallistuu tyypillisesti 250–350 eri-ikäistä ja erilaisista taustoista tulevaa naista. Ennätys taitaa olla 550 osallistujaa. Näiden väliin mahtuu PikkuNASTOJA. Molempia harjoituksia pidetään eri puolilla Suomea, jotta kaikkien halukkaiden olisi helppo osallistua. Eri asia sitten on, mahtuvatko kaikki mukaan – kirja kertoo kursseista, jotka ovat tulleet täyteen muutamassa minuutissa.

Harjoitukset pidetään varuskunnissa, ja komento on sotilaallinen. Naisilla on yllään puolustusvoimien maastopuvut eli ns. kurkkusalaatit, tarjolla on tupamajoitus ja varushenkilöiden muona. Harjoituksen aluksi nostetaan lippu, niiden aikana marssitaan muodossa ja tarjolla on sekä reipasta liikuntaa luonnossa että tiukkoja kalvosulkeisia.

Tyypillisiä koulutuksen teemoja ovat erilaiset ensiapukurssit, joukkomuonitus, liikkuminen maastossa ja vesillä sekä luonnonmuonan hyödyntäminen. Väestönsuojelu on osa varautumista ”kaiken varalle”, samoin kotitalouksien kyky selvitä kriisin iskiessä 72 tuntia omin avuin. (On huomattava, että kriisin ei tarvitse olla sen kummempi kuin vaikkapa myrskyn aiheuttama sähkö- tai vesikatko.) Osa porukasta perehtyy viestintään ja informaatiovaikuttamiseen tai harjoittelee medialukutaitoa. Suosittuja ovat olleet myös henkisen kriisinsietokyvyn kehittäminen ja kyberturvallisuuteen liittyvät teemat.

Koronapandemian iskiessä pari vuotta sitten mitattiin myös liiton oma kriisinsietokyky ja toimintavalmius: osa koulutuksista siirrettiin suhteellisen sujuvasti verkkoon. Erityisesti kyberturvallisuuteen ja informaatiovaikuttamiseen verkkokoulutus soveltui hyvin, vaikka tällöin menetettiinkin aimo annos siitä yhdessä tekemisen ja oppimisen riemusta, mikä on vetänyt naisia viettämään viikonloppujaan valmiusharjoituksissa.

Harjoitukset ovat aina kiinnostaneet myös mediaa – hiukan harmittaa, että tämä ulottuvuus jää kirjassa mainintojen ja muutaman pikkukuvan varaan. Olisi ollut mielenkiintoista tietää, millaisena toimintaa seuranneet tai siihen mukaan tulleet toimittajat ovat valmiusharjoitukset nähneet. Mutta ehkä kyse oli tekijänoikeuksista eli lehtijuttuja ei uskallettu kovin laajasti siteerata?

Koulutuksen kysyntä kasvussa – entä taitojen hyötykäyttö?

Naisten Valmiusliiton toiminnan esittelyn ohella kirjassa näkyy myös vapaaehtoisen maanpuolustuksen toimintaympäristön muuttuminen. Liittoa perustettaessa keskeistä oli puolustusvoimien tukeminen ja molemminpuolisen yhteistyön käynnistys, 2000-luvun ensimmäisillä kymmenillä alettiin puhua arjen turvallisuudesta ja kokonaisturvallisuudesta. Nyt on havaittu, miten Euroopan muuttunut turvallisuustilanne ja erityisesti Ukrainan sota ovat vaikuttaneet suomalaistenkin turvallisuudentunteeseen ja kasvattaneet kiinnostusta turvallisuuskoulutukseen.

Ongelmana vain on se, että vaikka koulutusta kyettäisiin tarjoamaan kysyntää vastaavasti, turvallisuus- ja varautumiskoulutettujen naisten kykyjä ja osaamista ei varmaankaan pystyttäisi tarpeen tullen hyödyntämään täysimääräisesti. Asevelvollisuuden suorittamisesta jää tieto puolustusvoimien rekistereihin, mutta vapaaehtoiseen turvallisuuskoulutukseen osallistuneista ei ole olemassa kattavaa tietokantaa.

Kirjaa varten Heli Teittinen on haastatellut kaikkia entisiä puheenjohtajia ja liiton pääsihteereitä sekä alueiden aktiivitoimijoita. Useissa heidän puheenvuoroissaan ja muissakin yhteyksissä toistuu ajatus varaamisrekisteristä, jota on puuhattu jo parikymmentä vuotta eikä se näytä vieläkään olevan edes lähellä valmistumistaan. Tavoitteena se toki on jatkuvasti.

Yhtenä esteenä on henkilörekisteriä koskeva monimutkainen lainsäädäntö, toisena raha. Liitto kun saa valtaosan tuloistaan erilaisilta maanpuolustusta lähellä olevilta ja sitä kannattavilta säätiöiltä tai vastaavilta toimijoilta; jäsenjärjestöjen maksut ovat minimaalisia, samoin koulutusten osallistumismaksut.

Kirjan nimi, Kaiken varalta, on mielestäni varsin onnistunut. Suomeen ja suomalaiseen yhteiskuntaan kohdistuvat uhkat, joiden torjunnassa naisilla on oma roolinsa, kun eivät ole pelkästään sotilaallisia. Silti niihin on varauduttava ja niiden toteutuessa on toimittava. Hyvänä esimerkkinä on vaikkapa se, että kun koronapandemian alkuaikoina ei kasvomaskeja meinannut saada mistään, Naisten Valmiusliitto jakoi valistusta ja maskien teko-ohjeita yhdessä Marttojen ja Tekstiiliopettajaliiton kanssa.