Täältä tullaan! liittyy Tampereen taidemuseon samannimiseen näyttelyyn, joka tuo esille tunnettuja ja arvostettuja, mutta myös unohdettuja ja löydettyjä naistaiteilijoita modernismin ajalta. Oletko kuullut unohdetuista Sylvi Kunnaksesta, Meri Genetzistä tai Inni Siegbergistä aiemmin?

Näyttelyn ohessa julkaistu teos antaa laajemman kuvan naisista ammatinharjoittajina ja taiteellisten tavoitteidensa toteuttajina yhteiskunnallisessa ja taiteen murrosvaiheessa, jolloin naisia siirtyi paljon kotoa työelämään. Taiteessa pohdittiin heijastuksena samoja asioita, suuria muutoksia tavassa katsoa ja kuvata ympäröivää maailmaa. Vaikka teoksessa on mukana useita taiteilijoita, heidän elämäkertatietojaan on niukalti, koska niitä on ollut löydettävissä huonosti. Tässä tapauksessa meidän pitää lukea näiden naisten puheenvuoroja heidän jälkeensä jättämistä taideteoksista.

Kuva: Inni Inni Siegberg 1920.

Riitta Konttinen on tutkinut vuosien ajan ansiokkaasti niin naistaiteilijoitamme, taiteilijapariskuntia kuin naisten ammatillisia haasteitakin. Erilaisten näyttelyprojektien yhteydessä julkaistut näyttelykirjat ovat tuoneet esiin monia unohdettuja kuin ansioituneitakin taiteilijoita, usein eri näkökulmista kuin olemme tottuneet. Näin olemme lukijoina saaneet niin tietoa kuin ajattelemisen aihettakin taiteemme kehityslinjoista ja naistaiteilijoiden asemasta miesten varjossa. Kokonaiskuva on täydentynyt jokaisen tutkimuksen myötä ja aihe on elänyt ja kasvanut. Myös tietoisuutemme taidehistorian kirjoituksesta on tarkentunut, kun Konttinen on korostetusti tuonut esiin käyttämiään lähteitä ja tunnetun taidehistorian kirjoituksen asenteita.

Jos kulttuuriin ja museoihin satsatusta niukkuudesta pitää etsiä jotain hyvää, se voisi olla vaikka tämäntapaisten projektien toteutuminen. Kun museoilla ei ole varaa suurella rahalla toteutettuihin näyttelyihin, on pakko etsiä kokoelmien pohjilta jotain, mikä olisi yleisöä kiinnostavaa ja mikä toisi jotain uutta yleisön ja taidemaailman tietoisuuteen. Mitä ei ole vielä tutkittu tai mitä ei ole vielä laitettu esille. Tällä kertaa saivat puheenvuoron myös nämä hiljaisiksi vaietut naistaiteilijat, jotka nyt toivat käsitykseemme taiteen modernismista esiin jotain uutta.

Kuva: Sylvi Kunnaksen kuvittama Valtatiet ilmestyi 1928.

Modernismi kuvataiteessa käsitettiin lähinnä miestaiteilijoiden teoksissa ilmenevinä muotokokeiluina. Kuitenkin naiset saattoivat olla jopa innokkaampia kokeiluihin, sillä heidän ei katsottu kuitenkaan yltävän samoihin suorituksiin kuin miesten. Pelkästään heidän sukupuolensa rajoitti heidän mahdollisuuksiaan ja arvostustaan. Naiset kun eivät mitenkään voineet olla neroja taiteilijoina, he vain puuhastelivat ja harrastelivat odotellessaan sopivaa miestä puolisokseen. Jälkikäteen ajateltuna heillä oli näin vapaammat kädet kokeilla oman kiinnostuksensa aiheita ja tapoja, kun julkiset odotukset eivät kahlinneet heitä. Sen vuoksi juuri heidän kokeilunsa ja näkemyksensä ovatkin kiinnostavia.

Naisten vähättely näkyi niin näyttelyarvosteluissa kuin apurahojen ja palkintojen myöntämisissä, naiset ”olivat tuomittuja häviämään”. Koska taidehistorian kirjoitus perustui pitkälti päivälehtien näyttelykritiikkeihin, joissa naiset sivuutettiin, on helppo vetää yhtäläisyysmerkki myös naisten näkymättömyyteen ja merkitykseen virallisessa taidehistoriassa. Harva naistaiteilija pystyi ylittämään kynnyksen ja saamaan arvostusta työlleen.

Kuva: Greta Hällfors-Sipilän teos Keittiössä 1910-luvulta on mahdollisesti ensimmäinen kollaasitekniikkaa käyttänyt suomalainen taideteos.

Kuitenkin monet naiset kouluttivat itseään, matkustivat ulkomaille hakemaan virikkeitä ja opetusta, vaikka eivät tukea pyrkimyksilleen saaneetkaan. Useat naistaiteilijat olivat lähtöisin varakkaammista perheistä, jotka uskoivat tyttäriinsä; kannustivat heitä ja rahoittivat heidän elämäänsä. Essi Renvall http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=4002  oli ensimmäinen naistaiteilija, joka pystyi elättämään itsensä ammatissaan.

Modernismi pohti paljon taiteilijuutta, omaa taiteilijakuvaa ja muuttuvaa maailmaa. Samalla se pyrki tuomaan uusia tapoja katsoa maailmaa. Tähän liittyy taiteessa myös omakuvien traditio. Omakuvien kautta taiteilija pohtii kysymystä kuka minä olen ihmisenä ja ammatinharjoittajana? Mitä haluan taiteellani saavuttaa ja mitkä ovat keinoni? Mihin uskon? Identiteetin muovautuminen on pitkä prosessi, jonka seuraamisessa erilaiset omakuvakokeilut kertovat mielenkiintoista tarinaa. Nykyäänkin omakuvaa käytetään niin terapiassa kuin muussakin ihmisenä olemisen kasvussa keinona jäsentää kunkin omia pyrkimyksiä ja olemisen tapaa.

Kuva: Eva Cederström, Omakuva, 1937, Lappeenrannan taidemuseo.

Riitta Konttisen teksti on helposti luettavaa ja ymmärrettävää. Hänellä on taito tuoda tutkimuksensa mielenkiintoiseksi seikkailuksi ja matkaksi kulloisenkin aiheen ympärille. Itse pohdin naisen asemaa ja muuttuneita arvoja kirjan luettuani pitkään ja surukseni joudun huomaamaan, että monetkaan asiat eivät ole edistyneet kovin paljoa, vaikka tasa-arvo onkin virallisesti edennyt ja edistänyt sukupuolten mahdollisuuksia. Tänäänkin työelämässä valitaan mieluummin nuori mies kuin lahjakas nainen. Valitettavasti.