Wendy Lower on pitkän tutkimusjakson aikana perehtynyt tutkimusteemaansa perusteellisesti. Hän aloitti tutkimukset Ukrainassa Neuvostoliiton romahdettua vuonna 1992. Tuolloin hän löysi arkistojen kätköstä yllätyksekseen dokumentteja, joissa esiintyi nuoria naisia, jotka olivat olleet osallisena natsi-Saksan kauheuksiin. Lower jatkoi tutkimuksiaan penkoen erilaista materiaalia kuten esimerkiksi asiakirjoja, kirjeitä, muistelmia, päiväkirjoja sekä kuulustelu- ja oikeudenkäyntipöytäkirjoja. Lisäksi hän teki haastatteluja Saksassa ja Ukrainassa.  Näiden pohjalta Lowerille syntyi kuva naisista, jotka olivat olleet osa Hitlerin tuhokoneistoa.

Tutkimuksessaan Wendy Lower luokittelee naiset kolmeen rooliin: todistajiksi, rikoskumppaneiksi ja rikoksentekijöiksi. Lower painottaa, että vaikka vain harva nainen osallistui itse julmuuksien täytäntöönpanoon, heillä oli kuitenkin rooli natsi-Saksan tuhokoneistossa. Tämä rooli muodostui usein naisten ammatin kautta. Vaikka perinteisessä käsityksessä saksalaiset naiset on sijoitettu kotiin vaimoiksi ja äideiksi, Lower haluaa muistuttaa, että lukuisia naisia toimi toisenlaisissakin tehtävissä. Itään siirtyneet naiset olivat ammatiltaan muun muassa sihteereitä, sairaanhoitajia, opettajia, sosiaalityöntekijöitä ja keskitysleirien vartijoita. Mukaan mahtui myös vaimoja, naisystäviä, rakastajattaria ja äitejä, jotka seurasivat miehiään tai poikiaan heidän tehtävissään.

Kuva: SS:n Auschwitzin aputyöntekijöitä (Helferinnen), US Holocaust Memorial Museum.

Yksittäistapauksesta yleistykseen?

Lower keskittyy teoksessaan erityisesti kolmentoista naisen tarinaan. Näiden tarinoiden kautta hän tuo konkreettisesti yksilötasolla esiin naisten toimintaa natsi-Saksassa. Lower tekee ilmeisesti tietoisen päätöksen kirjoittamalla naisista heidän omilla nimillään ja täten osoittamalla lukijoille, että kyseessä on todellisia ihmisiä raakuuksien takana. Tutkimuksen ongelmaksi kuitenkin muodostuu yksittäisten tapausten yleistettävyys. Kaikesta päätellen tutkija on perehtynyt aineistoonsa laajasti ja tehnyt tämän perusteella yleistyksiä. Kirjasta jää kuitenkin vaikutelma, että Lower tekee turhankin rohkeita yleistyksiä tutkimiensa tapauksien pohjalta.

Tutkimuksen lopussa Wendy Lower tarkastelee julmuuksiin syyllistyneiden naisten kohtaloita sodan jälkeen. Vain harva nainen joutui syytteeseen teoistaan – vielä harvempi tuomittiin. Saksalaisten naisten kuvauksissa pinnalle nousi tapa esittää naiset sodan uhreina, ei aktiivisina toimijoina. Lisäksi naisten selitykset heidän toimintansa epäpoliittisuudesta uskottiin. Näin naiset sodan jälkeen ikään kuin pystyivät suojautumaan sukupuolensa taakse. Lowerin tutkimuksen selkeänä tavoitteena onkin tuoda esiin naisten syyllisyys ja asettaa heidät vastuuseen teoistaan.

Kautta koko tutkimuksensa Lower korostaa pääteemaansa naisten laajasta osallisuudesta natsi-Saksan julmuuksiin. Hän ilmaisee jo kirjan johdannossa tämän koko tutkimusprojektinsa päätuloksen. Näin lukijalla on jo kirjan alussa tiedossa se päätelmä, johon Lower koko tutkimuksensa ajan pyrkii. Ehkä juuri tämän vuoksi paikka paikoin tutkimusta lukiessa tuntuu, että Lower liiaksi toistaa ja jopa ylitulkitsee tätä tutkimustulostaan.

Kirjan saama runsas julkisuus asetti korkeat odotukset lukukokemukselle. Ehkä juuri tämän vuoksi se ei aivan täyttänyt niitä odotuksia, joita sille asetin esimerkiksi täysin uudenlaisten tutkimustulosten esiin tuomisessa. Kaiken kaikkiaan teos kuitenkin syventää ja laajentaa tietämystä naisten roolista Hitlerin Saksassa. Se tuo rohkeasti esille naisten moninaista roolia sota-aikana sekä romuttaa osaltaan myyttiä naisten epäpoliittisuudesta. Tutkimus jättää hyvän tutkimuksen tavoin kysymyksiä avoimiksi ja saa lukijan pohtimaan kirjassa esiin tulleita asioita. Lisäksi tutkimus Hitlerin raivottarista on kirjoitettu yleistajuisesti ja näin se tavoittaa lukijoita myös tiedemaailman ulkopuolelta.

Kuva: Keskitysleirin vartioita epäiltynä sotarikoksista: Vasemmalta Charlotte Fliguet, Ruth Aserosene, Juana Borman, Gertrud Fiest, Gertrud Sauer, Ida Forster. Yad Vashem Photo Archive.