Kotien salainen armeija on FT Seija Aunilan ja hänen työkaverinsa TM Jukka-Pekka Heiskasen toinen yhteinen kirjoitustyö. Edellinen, Äkkilähtöjä menneisyyteen, koostui vanhoista lehtileikkeistä ja valokuvista. Se johdatti lukijansa reilun sadan vuoden takaiseen Suomeen.

Nyt liikutaan talvi- ja jatkosotien ajassa; Kotien salaisen armeijan päälähteenä on Aunilan pari vuotta sitten valmistunut väitöskirja Kuinka naistenlehdestä tuli osa sotapropagandaa. Naisihanteen muodostuminen ja muokkautuminen Kotiliesi-lehdessä toisen maailmansodan aikana. Lähdeluettelossa on mainittu nelisenkymmentä muuta teosta ja niiden lisäksi päätoimittaja Alli Wiherheimon laaja arkisto sekä osia hänen ystävänsä, lehteen ahkerasti kirjoittaneen kirjailija Tyyni Tuulion arkistosta. Aineistoon sisältyy myös kolme kotimaista ja yksi saksalainen naistenlehti.

Kustannustoimittajasta kutsumustyöhön

Suomen ensimmäinen kaupallinen naistenlehti, ”perheenemäntien ammattilehdeksi” itsensä määritellyt Kotiliesi tuli markkinoille joulun 1922 alla. Se saavutti nopeasti laajan levikin: parissa vuodessa tilaajamäärä nousi 50 000:een, ja 1930-luvun loppuun mennessä lehti oli jo vakiinnuttanut asemansa ja nostanut levikkiään. Toimituskunnassa istui kansanedustajia ja muita vaikuttajanaisia, juttuja kirjoittivat piispat ja papit, maatalojen emännät ja tunnetut kirjailijat, useimmiten nimimerkeillä kuten ajan tapa oli.

”Paremman kodinhoidon, järkiperäisemmän kotitalouden ja korkeamman kotikulttuurin” puolesta puhunut lehti koostui käytännön neuvoista sekä naisten elämänpiiriä ja koko yhteiskuntaakin käsittelevistä artikkeleista. Mukana oli myös jonkin verran henkilöhaastatteluja sekä kaunokirjallista aineistoa.

Lehteä luotsannut Alli Wiherheimo oli aiemmin toiminut WSOY:ssä kustannustoimittajana. Hänen valttikorttejaan olivat kieli- ja konekirjoitustaito. Yliopistossa hän oli valinnut estetiikan ja kirjallisuuden sivulaudaturtyönsä aiheeksi naistenlehdet – ulkomaiset, koska kotimaisia ei vielä juuri ollut. Lisäksi neiti Wiherheimo oli oikeustoimikelpoinen toisin kuin naimisissa olevat naiset, jotka olivat puolisonsa edusmiehyyden alaisia vuoden 1929 avioliittolakiuudistukseen asti.

Alli Wiherheimon ura hakee vertaistaan: se oli todellista kutsumustyötä, sillä hän työskenteli Kotiliedessä 41 vuotta siirtyen eläkkeelle 68-vuotiaana, vuonna 1963. Kirjassa Wiherheimosta, kuten muutamista muistakin keskeisistä henkilöistä, käytetään useimmiten pelkkää etunimeä, koska heidän halutaan näin tulevan lukijalle tutummiksi. Ratkaisu notkeuttaa tekstiä, ja Allin päiväkirjasta otetut sitaatit valaisevat hänen ajatteluaan ja sodan ajan tunnelmia.

Alli Wiherheimo määritti itsensä ”enemmän aatteen ihmiseksi kuin sanomalehtinaiseksi”, ja aatteet näkyivät myös Kotiliedessä. Lehti oli puolueisiin sitoutumaton, mutta jutuissa oli selkeä porvarillinen pohjavire, eivätkä uskonnolliset aiheet olleet vieraita. Kaksi- ja kolmekymmenluvuilla naisia kannustettiin paitsi oman perheen hoitamiseen, myös yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Ainakin äänestää piti, ja tyttöjen koulutus nähtiin satsauksena koko kansakunnan parempaan huomiseen.

Poikkeustilan propagandaa

Talvisodan sytyttyä Kotilieden sisältö muuttui suorastaan radikaalisti. Jo ennen sotaa lehti antoi ohjeita ilma- ja kaasuhyökkäysten varalle, ja seuraavina vuosina aiheet vaihtelivat pula-ajan ruokaresepteistä ja käsityöohjeista erilaisiin moraalikoodistoihin – niitä riitti. Kirjan ”Kotiliesi neuvoo” -infolaatikoihin on koottu lyhennelmiä alkuperäisistä pitkistä artikkeleista. Juttuotsikoista heijastuu sotavuosien suomalaisten elämän koko kirjo. Neuvoja löytyy niin vauvan turvepehkuvuoteen valmistukseen kuin oikeanlaisten sankarihautajaisten järjestämiseen – ja jokseenkin kaikkeen siltä väliltä.Valtion Tiedotuslaitoksen johtaja, majuri Heikki Reenpää kahvipöydässä ruotsalaistoimittajien kanssa

Sotavuosina Kotiliesi ei ollut varsinainen propagandaväline – siis sellainen, jota viranomaiset olisivat tavalla tai toisella hallinnoineet tai kontrolloineet. Sensuuri toki koski sitä kuten maan muitakin sanoma- ja aikakauslehtiä, mutta kun taistelukuvauksia ei julkaistu ja lottienkin toiminnasta rintamilla ja rintamien tuntumassa kerrottiin hyvin vähän, viranomaisilla ei ollut kiinnostusta puuttua lehdentekoon. Näyttää siltä, että sikäli kuin Valtion Tiedotuslaitoksen (jota kirjassa nimitetään Suomen tiedotuslaitokseksi) valistusartikkeleita toimitukseen tuli, ne muokattiin tai niiden innoittamana kirjoitettiin oma juttu.

Lehti oli vahva mielipidevaikuttaja. Se otti kantaa sodan ajan ilmiöihin laajemmin ja vahvemmin kuin kilpailijansa, Eeva ja Hopeapeili. Toki poikkeusajat vaikuttivat niidenkin sisältöön, mutta Kotilieden levikki oli isompi ja sota-aika näkyi lehdessä selvemmin. Jopa niin, että kirjantekijät määrittävät lehden kiinteäksi osaksi sotapropagandaa ja ankaraksi naisten ohjeistajaksi. Linjaus lähti toimituksen sisältä, pitkälti juuri päätoimittajan pöydältä. Hänen luottokirjoittajansa olivat samanmielisiä; moniäänisyyttä ei lehdestä juuri löydä.

Sankariäitejä ja suuria perheitä

Siinä missä kaupunkilaisille ja moderneille virkanaisille suunnatut Eeva ja Hopeapeili tarjoilivat sodan keskelläkin juttuja kuninkaallisista ja filmitähdistä, Kotiliesi oli huomattavasti vakavampi. Tähän vaikutti varmasti osaltaan Alli Wiherheimon kristillinen elämänkatsomus, mutta myös se, että lehden lukijoissa oli paljon maalaisnaisia. Maaseudulla uskonto ja isänmaa olivat keskeisiä arvoja. Ne myös kietoutuivat yhteen, sillä Kotilieden naisille asettamia vaatimuksia olivat uhrivalmius, pitkästä koulutuksesta pidättäytyminen ja kuuden lapsen synnyttäminen.

Heti talvisodan sytyttyä lehteen ilmestyi ”Kodeista isänmaalle” -palsta. Siinä julkaistiin kuvia naisista, joiden pojat olivat kaatuneet rintamalla. Aluksi mukana oli myös sodassa surmansa saaneiden lottien kuvia, mutta syystä, joka ei kirjasta selviä, näiden julkaiseminen lopetettiin. Jäljelle jäivät sankariäidit, joita kuvateksteissä arvostettiin sitä enemmän, mitä useamman pojan he olivat isänmaalle antaneet. Sankarivainajat ja erityisesti heidän äitiensä murhe, ”pyhä suru”, olivat lehdessä jatkuvasti paljon esillä, joskaan toimituksen omia uhrauksia ei korostettu. Pakinoitsija Impi Aronaho menetti ainoan poikansa talvisodan loppuviikkoina,  Tyyni Tuulio lapsistaan vanhimman jatkosodan alussa.

Sotaleskiä ei kuvakavalkadissa nähty, mutta heistä kirjoitettiin sekä henkilöhaastatteluissa että naisten moraalia arvioivissa jutuissa. Uudelleen avioitumista ei pidetty hyvänä, vaan lesken tuli omistautua miehensä muistolle ja ”sankarilapsilleen”. Yleensäkin naisten käyttäytymistä koskevaa säännöstöä löytyy lehdestä runsaasti; kirjan alaotsikon määritelmä ”tiukka ohjaus” on siis aivan paikallaan. Kirjeitä piti rintamalle kirjoittaa, mutta tuntemattomiin sotilaisiin ei saanut ihastua eikä rakastua. Ylimpänä moraalinvartijana toimi nimimerkki Isoäiti (Katri Bergholm), joka vastasi palstallaan lukijoiden kirjeisiin neuvoen heitä erilaisissa elämänkysymyksissä ja muisti varoitella miehiin liittyvistä seikoista, sillä ”Suomen naisen kunnia vaatii puhdasta ja rehtiä käytöstä”.

Yllättävää kyllä, lotiksi ei nuoria naisia kannustettu. Heidän piti kasvaa perheenemänniksi ja äideiksi, mieluiten mahdollisimman nopeasti. Tyttöjen koulutuksen kohdalla Kotiliesi siis käänsi sotavuosina takkinsa: siinä missä aiemmin oli suositeltu opiskelua ja oman ammatin hankintaa, nyt kyseeseen tuli korkeintaan jokin lyhyt talous- tai emäntäkoulun kurssi. Naisten tuli myös tarttua niihin tehtäviin, jotka aiemmin olivat olleet korostetun miehisiä. Kellosepän, sähköasentajan ja traktorinajajan hommia suositeltiin yritteliäille nuorille naisille.

Korkein kutsumus oli kuitenkin äitiys. Lehti, ja erityisesti siihen ahkerasti kirjoittanut Elsa Enäjärvi-Haavio, kannustivat hankkimaan vähintään kuusi lasta. Suurperheitä suosittiin äidin jaksamisen uhallakin. Elsalla ja muilla virkanaisilla ei ongelmia ollut, sillä perheissä oli apulainen, joskus jopa kaksi, mutta maaseudun pientilojen emännät olivat kovilla. Heidänhän piti hoitaa perheen lisäksi sekä naisten että miesten työt, kun valtaosa alle viisikymppisistä miehistä oli rintamalla. Tästä huolimatta pienviljelijäperheen äidin rooli oli lehden mielestä tavoittelemisen arvoinen ja siihen nuorten naisten tuli tähdätä. Myös sotainvalidin kanssa avioituminen oli lehden mielestä suositeltavaa; siihen kannustettiin sekä asia-artikkeleissa että fiktiivisissä jatkokertomuksissa.

Sodan jälkeen uusi käänne

Kotien salainen armeija on narratiivinen tietokirja, joka kuljettaa lukijansa halki sotavuosien ja kotirintamaa koskettaneiden sodan ilmiöiden. Keskiössä pysyy koko ajan Alli, joka tekijöiden käsityksen mukaan halusi vilpittömästi toimia Suomen parhaaksi ja innostaa naiset mukaan kamppailuun kansakunnan selviytymisestä sekä länsimaisen sivistyksen säilymisestä. ”Taistelu bolsevismia vastaan” oli iskulause, joka toistui myös Kotilieden sivuilla – tosin useimmiten eri sanoilla ilmaistuna.

Lehteä ympäröineestä yhteiskunnasta ja sodan tapahtumista kirjassa kerrotaan niin, että vähemmänkin perehtynyt lukija pysynee kärryillä. Lehtijuttujen, kirjeiden ja päiväkirjojen siteerauksia on runsaasti, mikä tietysti valaisee mukavasti aikakautta. Viitteitä on käytetty lähinnä päiväkirja- ja kirjelainauksissa. Enemmänkin viitteitä olisi ehkä voinut olla, mutta hyvä näin, kun teos on kuitenkin yleistajuinen tietokirja. Kuvitus, joka on koottu eri museoiden ja SA-kuvan kokoelmista, avaa omalta osaltaan sodan ajan elämänpiiriä, mutta jäin miettimään, olisiko lehden omaa kuva-aineistoa, esimerkiksi käsityöohjeita ja muotikuvia, voinut olla mukana enemmän. Martta Wendelinin upeita kansikuviakin olisi katsellut mielellään, mutta tällaisenaankin kirja on kiintoisa retki nelikymmenluvun naisten ja kotirintaman arkeen.

Sodan jälkeen Kotiliesi muutti taas linjaansa ja palasi pitkälti niihin arvoihin ja asenteisiin, jotka sen palstoilla olivat vallinneet 1930-luvullakin. Naisten omat tulevaisuudentoiveet ja elämänodotukset nousivat nyt esiin, samoin yhteiskunnallinen osallistuminen, joskin perhe säilyi keskeisenä tukipilarina. Näiden muutosten, jälleenrakennusten vuosien, elintason paranemisen ja naisen aseman muuttumisen ilmeneminen naistenlehdissä voisi olla mielenkiintoinen tutkimuskohde.