Lapsena Katarina Baer ihmetteli, miksi jouluisin muisteltiin vain suomalaista Eino-vaaria, ei koskaan saksalaista Großpapa Gerhardia, vaikka kummatkin olivat saaneet surmansa sodassa. Nuoruusvuosinaan hän yritti haastatella isoäitiä, mutta Ortrud Baer ei suostunut puhumaan 1930-luvusta mitään. Myöhemmin kävi ilmi, että toimelias, politiikassakin mukana ollut vanharouva oli pyyhkinyt nuo vuodet yli omasta ansioluettelostaankin. Isoäidin yöpöydällä olleesta kuvasta katsoi mies, jonka univormusta näkyivät vain vääpelin kauluslaatat, ei kotkankuvia tai hakaristejä.

Ihmettelystä ja hämmennyksestä syntyi halu saada tietää ja kunnon toimittajan tavoin myös kertoa. Kirjassaan Baer yrittää ymmärtää isovanhempiaan ja heidän kaltaisiaan 1930-luvun saksalaisia; heidän tekojensa hyväksyntää saati puolustelua siitä ei löydy. Toisaalta kirjoittaja ei myöskään kauhistele tai syyttele; hän kertoo mitä tapahtui ja koettaa selvittää, miksi.

Kuva: Baerin kotialbumista. Teoksen kuvitusta.

Luokkayhteiskunnasta kansallissosialismiin

Vaikka Katarina Baer ei ole opiskellut historiaa – ainakaan siitä ei missään mainita – hänen kirjansa edustaa mallikasta mikrohistoriaa. Se, mitä hän kertoo isovanhemmistaan, on varmaan sovellettavissa myös lukemattomiin muihin saman ajan saksalaisperheisiin. Yksilöiden, perheiden ja sukujen kautta avautuu laajempi näkymä viime vuosisadan alkupuolen Euroopan historiaan, ja runsaat yksityiskirjeiden siteeraukset tuovat tarinan henkilöt lähelle lukijaa.

Kirjan makrotason muodostaa 1920- ja 1930-lukujen Saksa sekä ensimmäisen maailmansodan aikana tapahtunut baltiansaksalaisten paluu Virosta ja Latviasta seuduille, joista heidän sukunsa olivat aikanaan lähteneet. Kerronnan keskiössä ovat luonnollisesti Gerhard (1902–1945) ja Ortrud (1906–1989) Baer sekä heitä ympäröinyt sukupiiri. Kolmannen ”punaisen langan” muodostaa Katarina Baerin oma kertomus siitä, miten hän kulkee Baltian maissa, Saksassa ja Italiassa, istuu arkistoissa, keskustelee nykysukulaisten – lähinnä oman isänsä – kanssa ja pohtii, miten oli mahdollista, että tuiki tavalliset keskiluokkaiset saksalaisperheet haksahtivat natsismiin eivätkä edes oivaltaneet mistä oli kysymys ennen kuin oli liian myöhäistä. Vaikuttaa siltä, että kaikki eivät tajunneet tapahtumia jälkeenpäinkään – Ortrud Baer meni sodan jälkeen mukaan politiikkaan vaatimaan entisten natsien oikeuksien palautusta.

Kirjan molemmat päähenkilöt syntyivät Liivinmaalla, joka tuolloin oli osa tsaarin Venäjää. Kirkkoherran poika Gerhard vietti lapsuutensa nykyisessä Latviassa, opettajaperheen tytär Ortrud (o.s. Schnee) nykyisessä Virossa. Perheet eivät olleet varsinaista yläluokkaa, mutta toimeentulo oli turvattu. Ensimmäisen maailmansodan aikana elämästä tuli ankeaa ja sekasortoista: kirkkoherra Baer karkotettiin Siperiaan, Ortrudin isä sai surmansa bolševikkien luodeista ja perhe hajosi.

Suvun kirjeiden kautta syntyy tuntuma siihen, kuinka huikea muutos Saksaan siirtyminen oli sekä Gerhardin että Ortrudin elämässä. Elintaso romahti, koko maailma tuntui luhistuvan ympärillä. Nuoret onnistuivat kuitenkin opiskelemaan itselleen ammatit: Gerhardista tuli insinööri. Ortrudista sairaanhoitaja.

Kaksikymmenluvun Saksa pyristeli irti maailmansodasta ja sitä edeltäneestä pölyttyneestä, huonosti toimineesta luokkayhteiskunnasta. Aikalaisille kansallissosialismi edusti modernia ajattelua, uusia yhteiskunnallisia ihanteita, rohkeaa ennakkoluulottomuutta. Kolmikymmenluvun alkupuolella Hitleriä ei pidetty hirmuhallitsijana ja ihmishirviönä, vaan kansakunnan yhdistäjänä. Useimpien ihmisten mielestä elämä oli hyvää. Berliinissä asunut Baerin pieni perhekin onnistui hankkimaan jääkaapin ja sähkölieden, uusia huonekaluja ja vaatteita, vuosikymmenen lopulla myös hienoja leluja kauan odotetulle esikoiselleen, joka sai saman nimen kuin isänsä: Gerhard.

Kuva: Baerin kotialbumista. Kirjan kuvitusta.

Elämän keskipisteenä tavallinen arki

Katarina Baer on tehnyt paljon työtä kaivaessaan arkistoista esiin pienetkin tiedonmuruset isovanhemmistaan. Itse asiassa hän löysi informaatiota vain vaaristaan; mummia ei missään NSADP:n papereissa mainita. Ortrudilla ei ollut asemaa puolueessa, mutta ideologian hän ilmeisesti omaksui.

Gerhard kuului ison koneiston pienimpiin rattaisiin: hänestä tuli 1934 Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen lohkojohtaja, myöhemmin astetta isompi tappi eli solujohtaja. Komeista titteleistä huolimatta kyseessä olivat koiranvirat: nämä alatasojen miehet levittivät propagandaa, värväsivät uusia jäseniä ja keräsivät jäsenmaksuja. Naapurit eivät ”pikkuhitlereitä” arvostaneet, vaan pitivät heitä naapurikyttinä ja tyrannisoivina univormupelleinä. Kolmikymmenluvun Saksa oli vastaavanlaisia miehiä pullollaan – joka kolmas puolueen jäsen toimi jollakin tasolla puoluehierarkiassa, ja selvää oli, ettei varsinaisia johtajanpaikkoja riittänyt kuin harvoille.

Kuva: Itävallan ja Saksan yhdistämistä kannattavia osoittamassa suosiotaan Adolf Hitlerille 1938 Time/LifeHugo Jaeger.

Maan muuttunut ilmapiiri jäi monilta huomaamatta. Vuonna 1935 tulivat rotulait, silti suurin osa kansalaisista eli edelleen tavallista arkeaan. Baerien kirjeissä perheen elämä näyttäytyy suorastaan hellyttävänä esimerkiksi silloin, kun Gerhard raahaa joulukuusenraaskua korttelitolkulla lähdettyään ostoksille vasta aaton hämärtyessä tai Ortrud kertoo pyykkipäivistään ja ruoanlaitostaan.

Kolme vuotta myöhemmin juutalaisia työnnettiin kaikin voimin ulos Saksan talouselämästä eivätkä ”arjalaiset” ja ”ei-arjalaiset” lapset saaneet enää leikkiä keskenään. Silloin Ortrud kirjoitti sukulaisille Baijerista maisemia ihastellen ja kesän lomasäitä kehuen – lomapaikka oli saatu Gerhardin puolueosallistumisen ansiosta. Edes perheen uusi asunto Kurfürstenstrassella ei herättänyt rouvassa suurempaa ihmetystä, olihan Gerhard palvellut työnantajaansa sähkölaitosta (ja ennen kaikkea puoluetta!) kiitoksen ansaitsevalla tavalla.

Kun Katarina Baer tutki kyseisen talon asukasluetteloa, kävi ilmi, että talosta oli juuri vähän aiemmin muuttanut pois perheitä, joilla oli juutalaiset sukunimet. Kaikkien heidän vaiheidensa selvittäminen ei onnistunut, mutta ainakin muutamat saivat surmansa keskitysleireillä – joiden olemassaolosta Baerit eivät hiiskahdakaan kirjeissään, vaikka voisi olettaa ainakin Gerhardin olleen niistä tietoinen.

Sekä Gerhardin että Ortrudin suku asui hajallaan Saksassa ja Baltiassa. Kirjeitä kirjoitettiin paljon ja etenkin suvun naiset näyttävät selostaneen perheiden elämää pieniä yksityiskohtia myöten. Tämä tekee omalta osaltaan kirjasta niin riipaisevan ja koskettavan – vielä sota-ajan kirjeissäkin korostuu tavallinen arki vaikka maailma ympärillä hajoaa.

Toki pelko ja puute hiipivät myös Baerin perheen elämään: Ortrud muutti lapsineen Berliinin pommituksia pakoon Hansfeldeen (nykyisin Puolan Tychovo), josta pakeni vasta kun rintama oli muutaman kilometrin päässä. Gerhard oli tuolloin Italiassa; hänen kirjeidensä sävy muuttuu vuoden 1945 alussa. Silloin jokapäiväisten tapahtumien kuvailun ja lasten kuulumisten kyselyn rinnalle ilmaantuu vahva natsipropaganda. Mies suitsuttaa ihailuaan natsijohtoa kohtaan, valaa vaimoonsa uskoa lopulliseen voittoon, lohduttaa ja rohkaisee. Sitten kajahtaa italialaispartisaanin laukaus, ja saksalaisen yliluutnantin ja viestiupseerin sota on ohi. Hänen hautapaikkansa sijainti varmistuu vasta, kun Katarina Baer alkaa tutkia isovanhempiensa elämää ja sukunsa vaiheita.

Koukuttavaa, vaikuttavaa

Kirjan alussa on kolme piirroskarttaa: yhdessä esitellään ne Baltian paikkakunnat, joilla Baerin ja Schneen suvut asuivat, toisessa vastaavasti Keski-Eurooppa eli Saksa, Puola ja Tšekki, kolmannessa Pohjois-Italia jossa Gerhard soti. Niin ikään kirjan alkupuolelle sijoitettu sukupuu auttaa ymmärtämään, kuka kukin kenelle oli, ja kuvitus on pääosin peräisin vanhoista sukualbumeista.

Katarina Baer kirjoittaa koukuttavasti kuten journalistin tietysti tuleekin tehdä. Päähenkilöiden tarinan ohella tekijä tulee kertoneeksi myös muun sukunsa vaiheista viime vuosisadan Euroopassa. Hän on myös tutustunut varsin laajasti kansallissosialismia käsittelevään kirjallisuuteen – valtaosa lähdeluettelossa mainituista teoksista on saksankielisiä. Nootitusta ei ole, mutta Baer viittaa tekstissään suhteellisen usein lähteisiinsä. Niitä hän käsittelee kelpo historioitsijan tavoin: kysyy kysymästä päästyäänkin, yhdistelee palasia, kirjoittaa mietteensä näkyviin.

Kaikkiin kysymyksiin ei löydy yksiselitteistä vastausta, ei edes siihen, miten pojantyttären pitäisi natsivaariin ja -mummoon kaiken tämän tiedonkeruun ja pohdiskelun jälkeen suhtautua. ”Ei taida olla muuta vastausta kuin se, että he olivat niin kuin me.” Ihmiset kokivat olevansa oikeassa; oli täysin mahdollista että sama ihminen oli hellä isä tai kiltti perheenäiti ja antaumuksellinen kansallissosialisti – eivät kaikki natsit karjuneet kuola suupielistä valuen eivätkä ladanneet pistooliaan aina aamiaisella. Olisiko nykyihmisen mahdollista mennä samanlaiseen ansaan?

Tekee mieli nostaa tämä teos viime aikojen vaikuttavimpien historiankirjojen joukkoon. Tekee myös mieli ennustaa sille paikkaa vuoden Tieto-Finlandia -ehdokkaiden listalla.