"Varhaisia rasistisia liikkeitä yhdistää fasismiin ja
moderniin oikeistoradikalismiin se, että ne ovat kaikki
omalla tavallaan reaktioita valistukseen ja Ranskan
vallankumouksesta alkaneeseen
tasa-arvokehitykseen", painottaa oululainen
historioitsija Jouko Jokisalo – Raisa Simolan ja Kaija
Heikkisen toimittaman Monenkirjava
rasismi-artikkelikokoelman avaustekstissä.

Suunnilleen saman asian Ranskan vallankumouksen
"merkityksestä" rasismin ja fasismin syntyyn on
todennut myös totalitarismia paljon tutkinut filosofi
Hannah Arendt, johon kirjoittaja viittaakin. Jokisalon
artikkeli Klassisesta rasismista kulttuuri- ja
ekorasismiin on hyvin perusteellinen ja nykyhetkeen
ulottuva johdattelu aiheeseen. Jatkossa saamme tietää
myös sen, miksi ns. tieteellinen rasismi ei menestynyt
meillä. Tähän perehdyttää toinen oululainen
rasismi-tutkija, Pekka Isaksson, jonka teksti – Yks ain´
olis ylinnä ansio. Tieteellinen rasismi juurtui huonosti
Suomeen – valottaa rotukeskustelua nimenomaan
Suomen uudemman historian valossa.

Monenkirjavan rasismin toimittajat ja tekijäjoukko ovat
suurimmaksi osaksi Joensuun yliopiston kasvatteja.
Juuri Joensuuhan on ollutkin viime vuosina tunnettu ns.
suomalaisena skinicitynä. Onko kaupunki sitten
maineensa veroinen? Joku vääräleukahan ehdotti
taannoin koko Pohjois-Karjalan nimenkin muuttamista
"Arjalaksi".

Rasistisia rikoksia Joensuussa tutkinut Tarja
Hilden-Paajanen esittää artikkelissaan Tekoja, tapoja
ja tunteita – rasistinen rikollisuus Joensuussa
paljonpuhuvaa tilastotietoutta: vuosina 1995-1998
poliisin esitutkintapöytäkirjojen perusteella
joensuulaisskineihin kohdistui 424 yksittäistä
rikosepäilyä (ja rikosilmoituksia tehtiin vieläkin
enemmän!). Erilaisiin rikollisiin tekoihin syyllistyi
yhteensä 48 skinitaustaista henkilöä, jotka kaikki olivat
15-20-vuotiaita nuoria miehiä. 75 % rikollisesta
toiminnasta oli väkivalta- ja omaisuusrikoksia – siis
esim. tappeluja, pahoinpitelyjä, varkauksia ja muuta
ilkivaltaa ulkomaalaisten omistamien liikkeiden ja
autojen tuhoamiseksi.

Joensuun päättäjät havahtuivat rasismiin tosissaan
vasta 1990-luvun jälkipuoliskolla kun kaupungin maine
maailmalla alkoi kärsiä. Amerikkalaisen koripalloilijan
pahoinpitely-yritys, lähtö kaupungista ja
ulkomaalaisten lehtien kirjoittelu asiasta oli
Joensuullekin liian paha imagohaitta. Aikaisemmin
ulkomaalaisvastaiseen "elintasopakolaiskirjoitteluun"
tai kauppaliikkeiden outoihin varoituskylttei-hin ("vain
yksi venäläinen kerrallaan") ei ollut puuttunut juuri
kukaan. Ja jos joku puuttui, paikallislehdet saattoivat
olla julkaisematta rasismista huolestuneiden
kansalaisten kannanottoja, koska asia oli niin
"vähäpätöinen". Niinpä esim. pakolaiskiintiönä
Joensuuhun asutetuilla somaleilla oli 1990-luvun
alussa hyvin vähän puolestapuhujia. Myös Joensuun
yliopistomaailmassa herättiin myöhässä – väkivalta
noteerattiin laajemmin vasta kun tummaihoisia
tutkijakollegojakin oli uhkailtu. Mutta kun toimeen sitten
tartuttiin, niin esim. yliopiston kampukselta alkanut
rasismin vastainen mielenosoituskulkue olikin
vuosikausiin laajin mielenilmaus Pohjois-Karjalassa.

Professori M´hammed Sabour oli yksi niistä
joensuulaistutkijoista, joka tiedosti kaupungissa
leviävän rasismin jo sen ensi asteella – sekä
kantapään kautta että tuttavapiirinsä raportoimana.
Sabourin artikkeli Toiseuden kohtaaminen. Afrikasta
tulleiden maahanmuuttajien integroituminen
suomalaiseen yhteiskuntaan on teoreettisesti pätevää
tekstiä ja samalla 16 haastatteluun (1997-98)
perustuva empiirinen läpileikkaus Joensuun
1990-luvun loppupuolen ilmapiiristä, afrikkalaisin
silmin. Sabourin johtopäätökset sosiaalisen ja
kulttuurisen syrjäytymisen – tai syrjäyttämisen! –
akselilla ovat perin pessimistiset.

Vesa Puurosen johtama akatemiaprojekti – Joensuun
skinit – yhteisön tuote? – yhdisti vuosina 1998-2001
joukon skini-ilmiön tutkijoita äärimmäisen
ajankohtaisen teeman ympärille. Monenkirjava
rasismi-kirjassa Puuronen erittelee ilmiön mikrotasoa.
Arkipäivän rasismihan ei ole ainoastaan
epätasa-arvoa, etnistä syrjintää ja avointa väkivaltaakin
julistava ideologia, vaan se voi näkyä peitetysti ihmisten
asenteissa, kanssakäymisessä, vitseissä ja vaikkapa
"neeke-ri"-"ryssä"-puhetasolla. Puuronen palauttaa
tekstissään, kuten Sabourkin, "toisen" poissulkemisen
teoreettiset teesit ja käytännön ilmiöt katutasolle
puuttuen myös mm. kouluissa ilmenneeseen "ryssät
haisee"-nimittelyyn, josta Joensuun 700
venäjänkielisellä asukkaallakin on kosolti kokemuksia

Olga Davydova (Syrjivä ja sisäänsulkeva suomalaisuus
paluumuuttajien puheessa – ks. myös Davydova,
Idäntutkimus 3 / 2003) ja Kaija Heikkinen
(Nationalistinen karelianismi paluumuuttajien kiusana)
valottavat rasistisia ilmiöitä suhteessa
inkerinsuomalaisiin paluumuuttajiin ja Suomessa
asuviin venäjänkielisiin. Molemmat analysoivat sekä
paluumuuttokeskustelua että kirjallisuutta paljastaen
paljon piilotettua asenteellisuutta niin päivälehdissä
kuin virkamiestasolla. Inkerinsuo-malaisuus
osoittautuu välillä kliseeksi ja paluumuutto osin
etniseksi paradoksiksi, jossa vastakkain asetetaan
"puhtaat" ja "venäläistyneet" paluumuuttajat. Davydovan
haastattelututkimus Petroskoissa paljastaa myös sen,
kuinka paluumuuttojonossa seisovat itsekin täyttävät
suomalaisvi-ranomaisten odotukset "muuttuen"
haastattelutilanteessa suomalaisimmiksi kuin
ovatkaan.

Professori Jukka Korpelan artikkeli Maakuntahenki –
eräs rasismin muoto on Monenkirjavan rasismin
suurimpia lukunautintoja. Se ei jätä
karelianismi-karjalaisuudesta kiveä kiven päälle.
Korpela rinnastaa Pohjois-Karjalan itsekehuisen,
nostalgisen ja sisäänlämpiävän ilmapiirin
keskiaikaisen pakotettuun yhteisöllisyyteen, missä
kylänvanhin julistaa mitä mieltä "me" olemme tuomiten
yksinvaltaisesti poikkeavat. Maakuntahenkinen
yltiökarjalaisuus saa Korpelalta huutia mm.
savolaisvastaisuudessaan, mutta ajatukset lentävät
helposti myös rajan toiselle puolen, pohjoiskarjalaisten
Venäjä-suhteeseen. Jää helposti miettimään olisiko
Joensuun skini-ilmiön syitä etsittävä paitsi pitemmästä
historiasta, rajaseudun problematiikasta,
yhteiskunnallisesta murroksesta – myös siitä
alkeellisesta maakuntauhosta ja naivin asenteellisesta
kirjoittelusta, mitä paikallislehdet ovat 1990-luvulla
harjoittaneet – ja harjoittavat yhä ( ks. esim.
sanomalehti Karjalaisen pääkirjoitus 28.9.2003 –
"Karjalan elämä ei voi roikkua vuodesta toiseen
Suomen varassa").

Paitsi "neekerit", "ryssät" ja "savolaiset", myös muualta
Joensuuhun muuttaneet "junantuomat" ovat usein
saaneet kuulla kunniansa paikallismediassa
arvostellessaan pohjoiskarjalaista elämänme-noa,
poliittista päätöksentekoa, sisäpiireissä sovittuja
kunnallispoliittisia ratkaisuja tai talouselämän ylivaltaa.
Juuri tällaisessa yksiulotteisessa
sensuuri-ilmapiirissähän muhivat ennakkoluulot,
kytevät arkipäivän rasismin monet muodot.

Monenkirjava rasismi on nimensä mukaisesti
moniulotteinen kirja. Se puuttuu myös muodikkaaseen
monikulttuurisuuden problematiikkaan, josta Jari
Kupiaisella on kirjan loppupuolella painavinta
sanottavaa. Kupiaisen Mikä monikulttuurisuus? –
artikkeli kyseenalaistaa mm.
suvaitsevai-suus-vaatimukset, joiden takaa nousee
esiin eurooppalaisen "suvaitsijan" herra-asenne
muualta tullutta "suvaittavaa" kohtaan. Aito
yhteisymmärrys on jotakin muuta, tasavertaisempaa.
Toiselta oppiminen – kykyä muuttaa omaa ajattelua.
Mielenkiintoinen on myös Kupiaisen (Ulf Hannerzin
mukaan) esittämä kulttuurisen kreolisoitumisen
käsite, jossa uusi kulttuurinen ilmiö syntyy
globalisoituvassa maailmassa lokaalitasolla, aitona
sekoituksena omaa ja vierasta. Se ei enää palaudu
kumpaankaan, sitä ei voi enää jäljittää herra ja
orja-akselilla. Sille rasistinen tulkinta muuttuu
äärimmäisen vieraaksi ja vastenmieliseksi.

Artikkeli on ilmestynyt myös Idäntutkimus 4/2003
lehdessä.