Maailma muuttuu ja tieteen on muututtava sen mukana. Siksi ei ole ihme, että tieteen asemaa nyky-yhteiskunnassa on pohdittu viime aikoina paljon. Tällä kertaa asialla on Helsingin yliopiston viestinnän professori Esa Väliverronen. Väliverronen pohtii kirjassaan Julkinen tiede muun muassa tieteen kuvastoa populaarikulttuurissa, tiedeviestintää sekä tieteentekijöiden roolia yhteiskunnallisina vaikuttajina.

Repäiseviä otsikoita metsästämässä

Kirjan aloitusluvut pohtivat tieteen kuvaa populaarikulttuurissa ja mediassa. Frankenstein, hullu nero, CSI-sankari, sympaattinen nörtti, nämä kaikki ovat viime vuosikymmenien tiedehahmoja tv-sarjoissa ja elokuvissa, jotka luovat mielikuvia tieteen maailmasta. Nämä mielikuvat eivät ole läheskään totuudenmukaisia, mutta Väliverrosen mukaan ovat kuitenkin luoneet positiivisempaa ja mediaseksikkäämpää kuvaa tieteentekijöistä. Naistutkijan näkökulmasta voisi vielä lisätä, että edelleen tiedemaailma näyttäytyy hyvin maskuliinisena. Harvassa ovat vielä tiedenaishahmot.

Kuva: Elokuvasta James Whale: Bride of Frankenstein1935.

Tiedeuutisointi on toinen merkittävä mielikuvia luova elementti. Esimerkiksi rokotuskohut kertovat siitä, miten asiantuntijuus on tasa-arvoistunut. Tutkijoiden auktoriteettia ja yksinoikeutta tietoon kyseenalaistetaan entistä enemmän. Väliverronenkin ottaa esille sen ikuisen ristiriidan, joka tuntuu vallitsevan toimittajien ja tutkijoiden välillä. Toimittaja haluaa otsikoita ja juttuja, jotka koskettavat lukijaa. Tutkija haluaa esiintyä asiantuntijana, tieteenalansa edustajana. Väliverronen vihjaa, että mediassa esiintyviä tutkijoita saatetaan katsoa kollegoiden silmissä karsaasti, mikäli heillä ei ole ilmeistä asiantuntijaroolia eli syytä olla esillä. Pelkkä tieteen popularisointi ei ole riittävä peruste. Näkisin, että varsinkin nuoren tutkijan kynnys esiintyä mediassa voi olla hyvinkin korkea juuri sen takia, että epäillään oman asiantuntijuuden riittävyyttä.

Tulosvastuuta ja somepäivityksiä

Seuraavat luvut käsittelevät yliopistojen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden vaatimusta. Tieteen kuuluu olla julkista. Tutkimus tulee asettaa  kollegoiden eli muun tiedemaailman arvioitavaksi sekä kertoa tutkimustuloksista ns. suurelle yleisölle. Vain yleisöä kiinnostavat aiheet pääsevät esille mediassa. Tässä tullaankin nykytutkijoiden suurimpaan päänvaivaan eli kuinka perustella oman tutkimuksen merkitys ja hyödyllisyys yhteiskunnalle.

Väliverrosen tekstistä on luettavissa hienovarainen moite siitä, että nykyiset yliopisto-rankingit, tuottavuusvaatimukset yms. tekevät hallaa yliopistojen ensisijaiselle tehtävälle eli uuden tiedon tuottamiselle. Voi siis kysyä, ohjautuuko tutkimus vain niihin aiheisiin, joilla on käytännön (kaupallisia) sovellutusmahdollisuuksia eli mahdollisuutta ylipäänsä saada rahoitusta? Häviääkö perustutkimus ja samalla ihmisten itseymmärrystä lisäävä tutkimus?

Kirjan päättävät luvut käsittelevät muun muassa tiedeviestinnän eri motiiveja: onko kyse valistuksesta vai pr-työstä? Internet ja sosiaaliset mediat ovat luoneet foorumeita tiedeviestinnälle, mutta samalla myös uusia haasteita. Lisäksi käsitellään yleisön käsityksiä tieteestä ja pohditaan tiedeviestinnän dialogisuutta. (Lisää tiedeviestinnästä ks. esim. Karvonen, Erkki; Kortelainen, Terttu; Saarti, Jarmo: Julkaise tai tuhoudu! Johdatus tieteelliseen viestintään.)

Kirja on hyvä johdatus tieteen nykyrooleihin ja vaatimuksiin, mutta kovin syvällisesti niitä ei päästä käsittelemään. Monet seikat jäävät hyvin pintapuoliselle tarkastelulle. Kuten kirjoittaja itsekin johdannossa toteaa, painopiste on pitkälti luonnontieteisessä ja humanistiset tieteenalat jäävät vähemmälle huomiolle. Tämä on sääli, sillä tieteenalat kohtaavat hyvin erilaisia haasteita vastatessaan nykypäivän vaatimuksiin tehokkuudesta, hyödyllisyydestä ja tieteen julkisuudesta.  Suosittelen kuitenkin kirjaa kaikille tutkijoille, etenkin uusille jatko-opiskelijoille.