Ranskalaisen historiatieteen saavutuksia suomennetaan harvakseltaan. Mieleen ei tule kuin kaksi Le Roy Ladurie -lyhennelmää (Montaillou ja Karnevaalit) ja Braudelin toimittama Eurooppa-kirja. Tämän vuoksi jokaista uutta käännöstä on tervehdittävä ilahtuneena. "Omassa huoneessa" on osa Histoire de la vie privée -kirjasarjan kolmatta osaa. Sarja on ehkä paras kulttuurihistorian yleisesitys. Alkuteos ilmestyi 1986, joten mistään uusista tutkimustuloksista ei enää ole kyse.

Uusia tuloksia tärkeämpää onkin asenne eli kysymyksenasettelu, joka menee paljossa "sunnuntaihistorioitsija" Philippe Ariés´n piikkiin. Onko yksityiselämän historiaa mahdollista kirjoittaa? Arié´n mukaan keskiajalla maailma ei ollut yksityinen tai julkinen sanojen modernissa mielessä. Sitten uudella ajalla kansallisvaltiot, kirjapainotaito ja "puhdistettu" uskonto synnyttät individualismin nousun ja erilliset yksityisen ja julkisen sfäärit.

Sarjan kolmannesta osasta ovat jääneet suomennoksen ulkopuolelle jaksot "Figures de la modernité" ja "La communauté, l´Etat et la famille". Edellinen käsittelee sitä, miten em. valtio, reformaatio ja lukutaito erottavat yksityisen ja julkisen. Jälkimmäisessä Ariés´n periodisaatiota (nousevan individualismin kausi, pienryhmiin liittymisen kausi ja yksityisen sfäärin samastuminen perheeseen) hyväksi käyttäen tarkastellaan yksityiselämän konflikteja ja jännitteitä. Lisäksi suomennoksen ulkopuolelle jää Ariés´n esipuhe "Pour une histoire de la vie privée", joskin suomentaja Johanna Ilmakunnas esittelee sen näkökohtia omassa esipuheessaan.

Voidaan tietenkin kysyä, onko teoksen perusajatuksen ymmärtäminen mahdollista ilman puuttuvia osia tai kirjasarjan koko kaarta tuntematta. Suomennokseen on jäänyt joitakin kielellisiä ongelmia – ikään kuin kirja olisi pitänyt lukea ja kirjoittaa vielä kerran. Mutta kuten sanottu:jokaista uutta käännöstä on tervehdittävä ilahtuneena – eli kiitos kaikesta.

Kirjan avaa Jacques Revelin artikkeli "Kohteliaisuus ja hyvät käytöstavat". Revel kuvaa kohteliaisuuden historian ainutlaatuista ominaisuutta: sen lähtökohta voidaan paikantaa yhteen teokseen, Erasmus Rotterdamilaisen "Cullaiseen kiriaan" (piispa Gezeliuksen suomennos). Artikkeli on paljossa tuon teoksen leviämisen ja reseption historiaa. Kohteliaisuudesta ja hyvistä käytöstavoista tuli osa kouluopetusta ja uskonpuhdistuksen ohjelmaa. 1600-luvulta lähtien aristokratian piirissä kehittyy tiukka tapojen säännöstö, joka tähtää käytöksen täydelliseen ulkoistamiseen. Tämän mallin Revel liittää keskitetyn valtion – uuden keksinnön – hierarkioiden vahvistamiseen. Malli kuitenkin romahtaa 1700-luvun loppuun mennessä, jolloin yksityisyyden kasvu ja järjestelmän liian laaja sosiaalinen leviäminen lopettavat "muodollisen kohteliaisuuden".

Jean-Louis Flandrinin "Maku erottautumisen keinona" edustaa monella tapaa kirjan huippua. Flandrinkin viittaa tapoihin sosiaalisen erottautumisen keinoina; sosiaalinen eriarvoisuus näyttää kasvavan uuden ajan ruokapöydässä. "Hyvän maun" käsite syntyy 1600-luvulla, ja Flandrin spekuloi aika hurjalla väitteellä, jonka mukaan kirjallisuuden ja kuvataiteen klassismi syntyisi gastronomian suuntausten parissa. Keskeiseksi erottautumisen keinokseen suurporvaristosta aristokratia valitsee pyrkimyksen yksinkertaiseen tyylikkyyteen. Tästä syntyy mielenkiintoinen kulttuurihistoriallinen perinne. Luin taannoin kaupunkitutkijoiden analyysia helsinkiläisestä Ekbergin kahvilasta, jonka asiakaskunta tutkijoiden mielestä on pukeutunut todellisen yläluokan kalliisiin, kuluneisiin ja yksinkertaisiin vaatteisiin. Kysymys lienee samasta perinteestä. Tärkein Flandrinin esittämistä asioista on kuitenkin kuluttajan syntyminen: ylhäisaatelin "hyvä maku" oli ensimmäinen käsite, joka viittasi yksilöön kuluttajana.

Tämä riittäköön esimerkiksi kirjan kysymyksenasetteluista ja lähestymistavoista. Jean Marie Goulemont kirjoittaa kirjallisista käytännöistä, Madelaine Foisil intiimiin porautuvan kirjallisuuden synnystä, Orest Ranum yksityiselämän turvapaikoista. Jacques Gélis´n lyhyt essee lapsen yksilöllistymisestä on erittäin mielenkiintoinen. Hyvin monen kekseisen asian synty näyttää ajoittuvan renessanssin ja valistuksen väliseen aikaan: moderni käsitys ruumiillisesta puhtaudesta, hyvä maku, kuluttaja, yksilöllinen ruumis, moderni perhe, nykyisentyyppinen koululaitos, intiimi kaunokirjallisuus, päiväkirja, "kohteliaisuus", omaelämäkerta ja tietty huonejärjestys. Tässä mielessä kirja on kuvaus nykyajan synnystä.

Histoire de la vie priveé on Ranskan annalismin kolmannen sukupolven voimannäyttö. Perustajat Lucien Febvre ja Marc Bloch kumosivat historioitsijoiden epäjumalat politiikan, suurmiehen ja kronologisuuden. Sitten Braudel teki massiivisen työnsä – hahmotti ajan ja inhimillisen toiminnan rakenteet. Kolmas sukupolvi, johon Duby ja löyhemmin Ariés liittyivät, nousi Peter Burken kielikuvaa lainaten "kellarista ullakolle". Historia ulotettiin uusille alueille, syntyi mentaliteettien historia. "Omassa huoneessa" altistuu samalle kritiikille kuin annalismi yleensäkin – teos on kovin Ranska-keskeinen. Tällä kertaa painotus yhteiskunnan ylempiin kerroksiin johtuu kysymyksenasettelusta ja aineiston luonteesta. Mutta miten kulttuurihistorian suuret linjat hahmottuvat esimerkiksi Pohjois-Euroopassa? Miten Suomessa?

Luulen, että tällaiset kysymyksenasettelut ovat Suomen kohdalta paljolti esittämättä. Meidän on esimerkiksi vaikea hahmottaa suomalaista renessanssia ja ajatella, että muun muassa Jaakko Finnon ja Maskun Hemmingin virsikirjat sekä Turun linnan hovi ja sen introdusoima haarukka ovat saman asian eri puolia: suomalaisia renessanssi-ilmiöitä. Meillä on paljon loistavaa ja hyvin järjestettyä aineistoa kansatieteestä, kirkkohistoriasta, oikeusjärjestelmän historiasta tai maatalouden kehityksestä. Tieteiden rajat pitäisi ylittää ja kysyä suureen ääneen suomalaisen yksityisen ja julkisen perään.

Voiko yksityiselämän historiaa kirjoittaa? Yksityisimpään asti ei ehkä päästä, mutta se ei saa estää yrittämästä. "Omassa huoneessa" tarjoaa kaikille asiasta kiinnostuneille mietittävää ja kunnianhimoisille tutkijoille kannustavan esimerkin. Siitä, mistä ei voinut puhua, on edes jälkikäteen kirjoitettava.