Theodor W. Adornon (1903-1969) vuonna 1967 pidetyn luennon julkaisu nykyhetkessä vie helposti ajatukset 2000-luvun oikeistopopulistisiin virtauksiin läntisessä maailmassa. Ja miksi ei veisi, yhtäläisyyksiä löytyy helposti siinä missä eroavaisuuksiakin. Nationalismin haamumainen nousu keskellä globalisaatiokehitystä, nopea tuotanto- ja viestintäteknologinen muutos, pääomien keskittyminen ja affekteihin nojaavan propagandan menestys yhdistävät ilmiöitä.

On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että kyse on yksittäisestä puheenvuorosta tilanteessa, jossa Adorno kiinnitti kriittistä huomiota kansallisdemokraattisen liikkeen nopeaan nousuun Länsi-Saksassa. Ja että jo omissa havainnoissaan hän tähdensi, että kansallisdemokraattisen puolueen noususta ei tullut vetää liian suoria johtolankoja vuosisadan alun kansallissosialistisiin tai fasistisiin liikehdintöihin. Ajat ja olot olivat mittavasti erilaiset ja ilmiöt tuli pitää erillään toisistaan vaikka ne sinällään toisiaan muistuttivatkin.

Vahvan johtajan kaipuu

Adornon puheessa mielenkiintoisinta on sen sosiaalipsykologinen osuus. Perusajatuksena on, että oikeistoradikalismi kaipaa tekijöikseen autoritäärisiä johtajia ja auktoriteettikeskeisiä johdettavia. Todennäköistä on, että perusilmiö toistuu myös muissa radikalisoituneissa poliittisissa ja uskonnollisissa yhteyksissä. Tässä puheessa ajatusta testataan kuitenkin vain 1960-luvun saksalaista oikeistoradikalismia koskien.

Mielenkiintoiseksi kahtiajako menee viimeistään siinä vaiheessa kun Adorno tulkitsee radikalistisen propagandan tärkeäksi merkitykseksi johtajien ja johdettavien välisen vastakkainasettelun häivyttämisen liikehdinnän sisällä. Oikeistoradikalismin tavoitteena on hänen katsannossaan suvereeni yksinvaltius, joka viime kädessä puuttuu aggressiivisesti myös yksilön elämään ja valintoihin poliittisista lojaliteeteista piittaamatta. Siksi toiminnan todelliset motiivit on tarkoin piilotettava kannattajilta affektien vyörytyksessä.

Häivyttämistekniikassa tärkeitä aseita ovat populismille kaikkina aikoina tutut keinot laajan kansansuosion esittämisestä demokratian uhattuna etuvankkurina toimimiseen (sananvapaus). Tunne (viha, katkeruus, pelko) tulee tässä toimintamallissa Adornon mukaan aina ennen ideologiaa. Niinpä vihollisia ovat reaalimaailmasta piittaamatta lähes kaikki mahdolliset uhkia edustavat todelliset tai abstraktit tahot. Malliesimerkkinä kaikkia oikeistoradikalismin aaltoja yhdistävä kommunismin pelko kommunismin lähes täydellisen yhteiskunnista katoamisen jälkeenkin. Nykytilanteessa viha kanavoituu usein kulttuurimarxilaisuuden käsitteen kautta.

Oikeistoradikalismin leviäminen on usein liitetty vähäosaisiin kansanosiin. Adornon katsannossa väite on osin väärä, sillä laajenemispotentiaalia hän näki kaikissa väestöryhmissä luokkaan tai varallisuuteen liittymättä. Erityisen potentiaalisia uusia kannattajia hän löytää subjektiiviselta identifikaatioltaan porvarillistuneista keskiluokkaisista ryhmistä, jotka yhteiskuntien nopeassa muutostahdissa ovat joko faktisesti tai mielikuvien tasolla uhattuina. Suomeen ja nykyhetkeen sovellettuna tämä voisi tarkoittaa esimerkiksi kivijaloissa työskentelevää kauppiasluokkaa taikka globalisaation paineissa taistelevaa rakennusteollisuutta olemassaolostaan jo valmiiksi taistelevan prekariaatin sijaan.

Sosiaalisen statuksen ja kasvojen menettämisen pelko aiheuttaa näissä ryhmissä vastareaktioita, jotka manifestoituvat erilaisina muukalaisvihan ja antiglobalisaation kaltaisina liikehdintöinä. Huomionarvoista on myös se missä määrin keskustaoikeisto alkaa nähdä äärioikeistoa luontevana yhteistyökumppanina poliittisessa toiminnassa. Adornon olettamus näyttäisi yhdistävän kaikkia oikeistoradikalismin vaiheita 1900-luvun alusta tähän päivään. Kuten myös perusajatus median toimimisesta spektaakkelin logiikalla adornolaisesti tulkitun viihdeteollisuuden tavoin. Tätä kautta myös oikeistoradikalismi saa ylilyönteineen ilmaista medianäkyvyyttä yhteiskunnissa ja ilmiön normalisoituminen etenee.

Adorno vastusti puheidensa saattamista kirjalliseen muotoon, joten teokseen kannattaa suhtautua oman aikansa ohimenevänä tuotteena, jota ei ollut tarkoitus opiskella sanasta sanaan. Saati julistaa marmoriin hakattuna totuutena jälkipolville.

Luennon sosiaalipsykologisessa osuudessa on joka tapauksessa ansionsa, jotka näyttäisivät rinnastuvan esimerksi Francis Fukuyaman ajatuksiin jälkimodernista kunnioituksen kulttuurista. Kasvojen menettämisen pelon ja kuvitellun tai todellisen vallan menettämisen pelon analyysi yhdistää eri aikoina toimineita ajattelijoita. Samoin perusajatus siitä, että erilaiset historialliset ilmiöt eivät samankaltaisuuksistaan huolimatta ole suoraan vertailukelpoisia keskenään on banaaliuudestaan huolimatta aina tärkeä huomio.

Volker Weißin jälkisanoilla julkaistussa luennossa analysoitiin vuonna 1967 kannatukseltaan nosteessa ollutta Länsi-Saksan kansallisdemokraattista puoluetta ja ennen kaikkea sen taustalla vaikuttanutta radikalisoitunutta joukkoilmiötä. Jos ajatuksena oli analysoida ja ennaltaehkäistä antidemokraattista liikehdintää yhteiskunnassa, mielenkiintoista on, että levottomuuksia myös saatiin vain muutamaa vuotta myöhemmin, mutta poliittisen kentän vasemmalta äärilaidalta, ei niinkään oikeistosiivestä.

Sikäli Adornon ajatukset eivät olleet aivan maalissa ja luennon mahdollinen tarve osoitella poliittisia vihollisia tulee ottaa jälkikäteisanalyyseissa huomioon. Silti teoksen perusajatukset ovat kestäviä vielä tänä päivänäkin ja olisi mielenkiintoista soveltaa ajattelutapaa myös muihin radikalisoituneisiin ryhmiin, ei pelkästään yhteen niistä, koko yhteiskunnallista kenttää koskien.