Tuntiessani ennestään Tiina Raevaaran tietotekstejä tartuin ahnaasti hänen uuteen kirjaansa Minä, koira ja ihmiskunta: Lajien välisen yhteiselon historia. Tekijä on pettynyt siihen, että ihmiskunnan historiaa kerrotaan yleensä vain ihmislajin historiana, jossa ei huomioida muiden eläinlajien olemassaoloa. Sen vuoksi hän haluaa kertoa toisenlaisen totuuden ihmisestä, joka on eläin muiden eläinten joukossa ja joka on elänyt tiiviisti yhdessä muiden lajien kanssa. Hänen tarinassaan ihmiskunnalle on ominaista sosiaalisuus, muiden huomioonottaminen ja lauhkeus. Hän myös pyrkii todistamaan, ettei ihmiskunta ole levittäytynyt ympäri maapalloa tai rakentanut yhteiskuntaansa yksin vaan yhdessä toisten eläinlajien kanssa. Varsinkin koiralla on tässä kehityksessä ollut suuri merkitys.

Minä, koira ja ihmiskunta: Lajien välisen yhteiselon historia muistuttaa rakenteeltaan päiväkirjaa. Teos ei kuitenkaan etene päivittäisin merkinnöin, vaan kirjailija tekee huomiotaan ja pohdintojaan kuukausittain, ja kuukausien nimet huhtikuusta syyskuuhun antavat otsikot kuudelle pääluvulle. Kussakin kuussa tekstiä kertyy vaihteleva määrä. Läpi kirjan kulkee tekijän ahdistuksen, uupumuksen ja myös toipumisen juonne. Raevaaran, kuten niin monen muunkin tekevän ja menevän ihmisen romahdus johtui liiasta työnteosta ja uskosta omien voimavarojen loputtomuuteen. Hänen kuormitustaan lisäsi myös superempaattisuus. Kokemuksilleen ja tuntemuksilleen kirjailija löytää yhtymäkohtia tutkimuskirjallisuudesta; vähän yllättäen hän keksii herkkyydelleen ja empaattisuudelleen vastineen jopa Star Trekin Deana Troista.

Kerronnan myötä etenevät kevät ja kesä sekä kalasääksiparien pesäpuuhat aina sydäntäsärkevään loppuun asti ynnä vaihtelevat aiheet, jotka liittyvät koiraan ja ihmiskuntaan. Kirjailijan avatessa lämpimästi moninaisia eläinsuhteitaan ja erityisesti suhdettaan koiriin ja kalasääksiin etenee hänen toipumisensakin. Tekijä pohtii myös tutkimusten valossa seikkoja, jotka ovat muokanneet ihmisen suhtautumista toislajisiin eläimiin ja koko luontoon.

Viitteet, kirjalliset lähteet ja lisälukemiset löytyvät kirjan lopusta luvuittain. Toisin kuin tietokirjoissa yleensä niitä ei ole sullottu mahdollisimman tiukkaan, vaan ne on painettu väljästi ja ikään kuin kutsuen rauhalliseen perehtymiseen. Ehkä juuri siitä syystä vietinkin pitkän tovin niihin perehtyen. Hakemistoa jäin vielä kaipaamaan. Tuomo Parikan suunnittelema, vihreän eri sävyin painettu kansi haastaa tarttumaan kirjaan ja ottamaan selvää, mihin kannessa kuvatut ihminen, koira, linnut ja lehvät viittaavat.

Kovakantinen kirja on tehty Suomessa. Sen painoasu on konstailematon ja sen sidos lukijaystävällinen: kirja avautuu helposti ja pysyy luettaessa auki ilman ruuvipuristimiakin. – Tuntuu aika typerältä mainita – taas kerran – tästä asiasta, mutta olen vuosien mittaan tapellut kyllästymiseen asti kirjojen kanssa, joiden lukemisessa suurin ponnistelu on ollut niiden auki pitäminen. Yleensä noita kirjoja ei ole tehty Suomessa.

IHMISKUNNAN KEHITYS JA ELÄINYHTEYS

Nykyihmisen, Homo sapiensin, kehitystä tarkastellessaan Raevaara nimeää ihmiskunnan kolme suurta edistysaskelta: esine-, symboli- ja kotieläinkulttuurin synty. Työkalujen käyttö ja valmistus merkitsivät valtavaa hyppäystä ihmislajin kehityksessä. Toinen tapahtui, kun ihminen alkoi puhua ja käyttää muitakin symboleja kielen lisäksi. Kolmas loikka liittyi muiden eläinlajien domestikointiin. Kaikki nämä edistysaskeleet tapahtuivat nykyihmisen elinaikaan. Niitä on sanottu myös nykyihmisen diagnostisiksi piirteiksi. Ne ovat opittavissa, mutta niiden perusta on biologisissa ominaisuuksissamme.

Raevaara viittaa useita kertoja paleoantropologi Pat Shipmanin (s. 1949) ajatuksiin. Tämä toteaa, että diagnostiset piirteet ovat totta, mutta väittää myös, että ihmislajin historiassa tärkeintä on ollut eläinyhteys (animal connection) eli tarve ja kyky ymmärtää toisia eläinlajeja. Shipmanin mukaan lajimme on kehittynyt nykyisen kaltaiseksi juuri sen vuoksi, että evoluutiohistoriansa aikana ihminen on pyrkinyt luomaan yhteyden muihin eläinlajeihin ja laajemminkin luontoon. Tämä ”eläinyhteys” liittää diagnostiset piirteet loogiseksi kokonaisuudeksi.

Homo sapiens syntyi Afrikassa 300 000 vuotta sitten. Jo eräät sitä vanhemmat ihmislajit osasivat käyttää ja tehdä työkaluja. Arkeologisen aineiston – iskuytimien, liuskojen ja sirpaleiden – perusteella on päätelty, että taipumus tehdä ja käyttää työkaluja syntyi jo 2,8 miljoonaa vuotta sitten, ennen nykyihmistä. Ilmeisesti jo etelänapina Australopithecus garhi sekä ihmissuvun ensimmäiset jäsenet, Homo ergaster ja Homo erectus osasivat käyttää työstämiään kiven kappaleita kaapimina, veitsinä ja sahoina eläinten ruhojen paloittelemiseen ja luuytimen esiin kaivamiseen. Lihansyöjäksi ryhtyminen vaati ihmiseltä toisten eläinten käyttäytymisen ennakoimista, tarkkailua ja ymmärtämistä.

Noin 100 000 vuotta sitten nykyihmisiä alkoi vaeltaa parissa muuttoaallossa kohti pohjoista. Samaan aikaan kun Homo sapiens asettui uusille seuduille Aasiaan ja Eurooppaan, sen käyttäytyminen moninaistui. Puhutaan myös kognitiivisesta vallankumouksesta, jonka katsotaan tapahtuneen  80 000–30 000 vuotta sitten. Ihmisen ajattelukyky tehostui ja ihminen alkoi tehdä työkaluja toisten työkalujen valmistamiseen. Myös metsästystekniikat kehittyivät tehokkaammiksi. Ihmislaji oppi suunnittelemaan ja kuvittelemaan entistä paremmin. Tapahtui ns. symbolinen vallankumous eli symbolista ajattelua alettiin käyttää käyttäytymisen organisoimiseen.

Noin 50 000 vuotta sitten ihminen myös domestikoitui eli sen temperamentti muuttui lauhkeammaksi ja sosiaalinen toleranssi kasvoi ihmismäärän kasvaessa. Tuohon aikaan ihmisen elimistössä testosteronin ja adrenaliinin määrä väheni, ja nämä hormonaaliset muutokset näkyivät luustossa. Alkionkehityksessä hermostopienan solujen väheneminen on domestikaation takana. Brian Hare ja Vanessa Woods kirjoittavat teoksessaan The Survival of the Friendliest; Understanding Our Origin and Rediscovering Our Common Humanity (2020), että parhaiten vallitseviin olosuhteisiin sopeutuivat ne, jotka kykenivät ymmärtämään muita ja estämään konfliktien syntymisen yhteisössä.

Symbolisen vallankumouksen seurauksena ihmiskunta alkoi tehdä kalliomaalauksia, veistoksia ja kaiverruksia. Se alkoi koristella ihoaan väriaineilla ja haudata kuolleitaan rituaalisin tavoin. Luultavasti myös kielelliset taidot kehittyivät tuolloin ripeästi. Vaikka puhutaan vallankumouksesta, muutokset tapahtuivat pitkän ajan kuluessa.

Varhaisin esimerkki ihmisen tekemästä eläintä esittävästä taiteesta on Indonesiasta noin 45 500 vuoden ikäinen luonnollisenkokoinen maalaus sulawesinsiasta. Kalliotaidetta on löytynyt Afrikasta, Euroopasta, Aasiasta ja Australiasta eli kaikilta mantereilta, joille nykyihminen oli ennättänyt levitä noin 40 000 vuotta sitten. Se kuvaa nimenomaan eläimiä, lähinnä nisäkkäitä ja lintuja. Maalaukset voivat hyvinkin todistaa ihmisen eläinsuhteesta, siitä, että eläimiä on tarkkailtu, haluttu ymmärtää ja kuvata. Raevaaran mukaan geeneihin pohjautuvat ominaisuudet mahdollistavat eläinyhteyden ja luovat tarpeen siihen.

Raevaara löytää Shipmanilta myös ajatuksen, että juuri eläinyhteyden vuoksi Homo sapiensiksesta tuli menestyksekkäämpi kuin Eurooppaan jo aikaisemmin levittäytynyt Homo neanderthalis. Neandertalilainen sulautui jossain määrin nykyihmiseen, mutta ehkä myös taudit, sopeutumattomuus ilmastonmuutokseen ja kilpailu nykyihmisen kanssa hävittivät sen lopulta kokonaan noin 40 000 vuotta sitten. Homo sapiensista tuli sukupolvi sukupolvelta enemmän muunlajisten seurassa viihtyvä ja niitä paremmin ymmärtävä. – Neandertalilaisten kohtalosta Shipman kirjoittaa teoksessaan The Invaders How Humans and Their Dogs Drove Neanderthals to Extinction (2015).

MUUNLAJISTEN ELÄINTEN DOMESTIKOIMINEN JA PATRIARKAATTI

Ihminen on osa biosfääriä, ja kaikkialla ihmiset elävät kiinteästi yhdessä toisten eläinlajien kanssa. Ihmisen suhdetta muunlajisiin eläimiin ja kotieläinten historiaa on silti tutkittu melko vähän. Viimeisten 10–15 vuoden aikana tutkimus on kuitenkin lisääntynyt huomattavasti ja ymmärryksemme muista lajeista on kasvanut. Olemme alkaneet ymmärtää, että muillakin eläimillä on mieli, tietoisuus, tunteet, halut ja toiveet.

Me yhteiskuntana olemme kuitenkin pitkään vähätelleet muunlajisten oikeutta mieleen ja olemme jopa kiistäneet niiden tietoisuuden ja tunteet. Raevaara viittaa eläinetiikkaan erikoistuneeseen filosofi Elisa Aaltolaan, joka toteaa teoksessaan Häpeä ja rakkaus: Ihmisluonto (2019), että länsimainen filosofia on väheksynyt tunteita. Tunteet on marginalisoitu, koska niiden ajatellaan johtavan kaaokseen. Kuitenkin tunteet ovat luontainen tapamme suhtautua niin lajikumppaneihimme kuin muunlajisiinkin, mutta modernissa yhteiskunnassa olemme joutuneet poistamaan tunteet niistä hetkistä, jolloin olemme tekemisissä muiden eläinten kanssa.

Eri puolilla maapalloa ihmiset ovat ”kesyttäneet” ja ottaneet kumppaneikseen useita eläinlajeja, joista kukin on tuottanut jotakin hyötyä. Useimpien lajien domestikoiminen on liittynyt neoliittiseen vallankumoukseen, joka alkoi noin 10 000 vuotta sitten, kun ihminen ryhtyi viljelemään maata ja hoitamaan eläimiä. Aasi, hevonen, kana, koira, laama, lammas, lehmä, sika, vuohi ja useat muut eläimet ovat antaneet ihmiselle mm. ravintoa, raaka-aineita, lannoitetta, kuljetusapua, voimaa, jätteiden poistoa, tuholaisten torjuntaa, vartiointia ja jäljittämistä. Koira on osoittautunut domestikanteista merkityksellisimmäksi, vaikkakaan ei taloudellisesti tuottoisimmaksi.

Maanviljelys ja eläinten hoito mahdollistivat aloilleen asettumisen ja yhä suurempien kaupunkien muodostumisen. Samalla syntyi patriarkaalinen yhteiskunta: ihmisten eriarvoisuus ja yhteiskunnan hierarkkisuus kasvoi ja naisista tuli kotieläimiin verrattavaa miesten omaisuutta. Vaikka ravintoa saatiin viljelyn myötä ajoittain runsaastikin, se yksipuolistui. Sitä paitsi tiheä asuminen suosi tuholaisten, loisten ja tautien leviämistä.

Neoliittisen vallankumouksen edetessä syntyivät abrahamilaiset uskonnot: juutalaisuus, kristinusko ja islam. Niissä Jumala antoi ihmiselle luonnon ylipaimenen ja ylipuutarhurin valtuudet. Toisin sanoen luonnon ja eläinten hyväksikäytöstä tuli yhteiskunnallisesti hyväksyttävää. Raevaara toteaa, että luonnon mahdollisimman suuri hyödyntäminen on kristinuskon selkärangassa, ja alkuperänsä takia kristinusko on aktiivisesti ollut mukana kehittämässä yhteiskuntaa, jossa ihminen raivaa peltoja sekä polttaa metsiä niiden tieltä ja jalostaa eläimiä yhä lauhkeammiksi, sulkee muunlajiset ahtaisiin karsinoihin ja pakottaa ne synnyttämään, jotta maitoa ja lihaa riittäisi nälkäisten ihmisten ruokintaan.

Eläimet ovat saaneet kärsiä paljon domestikoimisesta ja ajatuksesta, että vain ihminen on ainoa tietoinen laji. Tällainen ajattelu salli kärsimyksen tuottamisen muunlajisille eläimille, eikä valistusaika 1700- ja 1800-luvun vaihteessa parantanut niiden osaa, ei varsinkaan kun teollinen vallankumous sekä teknologinen ja tieteellinen kehitys tuottivat entistä tehokkaampaa julmuutta. 1800-luvulla edistys ja julmuus vuorottelivat. Nykyisin eläimiä käytetään hyväksi ja niiden kärsimystä lisätään ilman, että ihminen kokee olevansa vastuussa siitä. Eläinten kärsimys piilotetaan pois ihmisten silmistä eläintiloille, teurastamoihin, turkistarhoille ja laboratorioihin. – Empaattisena lajina ihminen ei halua nähdä kärsimystä.

Vasta 1990-luvun lopulta lähtien on ihmisen omistava suhde luontoon pyritty laajalti kyseenalaistamaan. Ekoteologia ja sen jälkeen eläinteologia ovat osoittaneet, että kristinuskosta löytyy toki aineksia nykyistä kestävämmänkin yhteiskunnan tarpeisiin, mikä ilahduttaa uskonnotonta Raevaaraa. Hän uskoo vankasti, että muillakin eläimillä on mieli, tietoisuus ja tunteet, kuten on osoitettu esim. funktionaalisella magneettikuvauksella, silmänliikekameroilla ja lämpökuvauksella.

IHMISEN PARAS YSTÄVÄ

Raevaara rakastaa pitkiä analyyttisia keskusteluja ihmisten kanssa, mutta lajikumppaneita enemmän häntä kiinnostavat muut eläimet. Hän pitää koirista, kissoista, hevosista, linnuista, sammakoista – kaikista eläimistä, joiden läheisyyteen on päässyt. Lemmikkeinä hänellä on ollut mm. gerbiili, hamsteri, kotisirkka, rotta, rupikonna, sauvasirkka, vesikasveja, vesikotiloita ja vesisiiroja, mutta kaikkein rakkain on koira.

Koira on kirjassa läsnä sekä Raevaaran omina että ihmiskunnan seuraeläiminä ja kumppaneina. Tekijä myöntää tarpeensa hakeutua koirien seuraan ja luonnehtii itseään ”eläinten seuraa janoavaksi koiraihmiseksi”. Hän toteaa voivansa kommunikoida koiran kanssa ja koira itsekin haluaa selvästi vuorovaikutukseen ihmisen kanssa. Ensimmäisen tietokirjansakin hän on kirjoittanut koirasta ja sen evoluutiosta: Koiraksi ihmiselle (2011).

Ihmisen domestikoimista eläimistä koira on ensimmäinen ja osa ihmiskunnan tarinaa. Se kehittyi harmaasudesta (Canis lupus). Eläinmaailmassa ihminen ja koira ovat varsin läheisiä sukulaisia. Niillä on jopa samanlaisia sairauksia: sydänvikoja, epilepsioita, syöpiä, autoimmuunisairauksia, etc. Ihmiseen verrattuna koiran sukupuut ovat pidemmältä ajalta ja niissä on enemmän jäseniä. Sitä paitsi koirien geeniperimässä on tapahtunut vähemmän muutoksia. Koiralta onkin helpompi löytää sairauteen liittyvä geeni kuin ihmiseltä.

Toistaiseksi vanhimmat merkit koirasta ovat noin 33 000 vuotta vanhoja. Nykykäsityksen mukaan koira sai alkunsa ihmisen vaikutuspiiristä, mutta kehityksen etenemisestä on kaksi käsitystä. Yhden teorian mukaan ihminen otti elätikseen sudenpentuja, jotka sitten elivät elämänsä kesyinä susina ja jatkoivat sukuaan, jolloin syntyi vähitellen koira. Toisen teorian mukaan sudet ja ihmiset elivät lomittain samassa ympäristössä ja syöden osin samaa riistaa. Sudet hyötyivät ihmisen jättämistä raadoista ja ruoantähteistä. Ne varottivat ihmisiä vaaroista ja pitivät muut pedot loitolla. Osa susista rohkaistui vähitellen ja alkoi suhtautua ihmisiin rauhallisesti. Evoluutio alkoi suosia näitä susia, jotka uskalsivat syödä ihmisen läheisyydessä ja joita ihminen ei ajanut pois ruoan ääreltä. Niistä syntyi alkukoira. Raevaara ei ole varma, kumpi kehityshypoteesi on todennäköisempi.

Myös metsästys voi olla tekijä, joka johti ihmisen ja suden yhteen. Ehkä samaa riistaa metsästävät lajit tajusivat hyötyvänsä toisistaan. Susi paikansi ensin saaliin, ja ihminen aseittensa vuoksi tehokkaampana tappajana kaatoi sen, ja kummallekin riitti syötävää.

Charles Darwin (1809–1882) luettelee teoksessaan The Variation of Animals and Plants Under Domestication (1868) domestikoiduille lajeille ominaisia piirteitä. Näitä ovat mm. vähentynyt aggressiivisuus, lisääntynyt seurallisuus, lyhentynyt kuono, pienentyneet hampaat ja sarvet, pienempi aivojen tilavuus, kippurahäntä, luppakorvat sekä lisääntymissyklin tihentyminen. Raevaaran mukaan lauhkeus – ihmisen sietokyky – on ollut koirien evoluutiossa ratkaiseva seikka.

Koiralla on ilmeisesti kaksi syntykotia, toinen Euroopassa ja toinen Itä-Aasiassa. Vanhimmat, 33 000 vuoden ikäiset tunnetut koiran jänteet on löydetty Altai-vuoristosta. Belgiasta, Gayet’n luolasta löydetyt koiran jäänteet ovat 31 700 vuotta vanhat. Myös Baikalin lähistöltä on löydetty yli 30 000 vuotta vanhoja koiran jäänteitä. Aivan varmasti koiriksi on määritelty ne jäänteet, joita on löydetty Etelä-Venäjältä (17 000 v.), Italiasta (20 000–14 000 v.) ja Saksasta (14 000 v.). Euroopassa koira oli jo Madeleine-kulttuurin aikana eli 20 000–10 000 vuotta sitten laajalle levinnyt, mutta todennäköisesti aasialaiset koirat levisivät länteen 6 400 vuotta sitten länteen korvaten täkäläiset koirat.

Koiran merkityksestä ihmisille kertovat arkeologisissa kaivauksissa löytyneet haudat, joihin on pantu koiria ihmisten mukaan, mutta koiria on haudattu yksinäänkin. Dnjeprin mutkasta on löydetty 17 000 vuotta vanhoja ja Äänisen rannalta 10 900 vuotta vanhoja koiran jäänteitä. Pohjois-Amerikasta on löydetty 14 000 vuotta tai jopa vanhempia koiran jäänteitä. Nykyisen Pohjois-Israelin alueelta on löydetty noin 12 000 vuotta vanha hauta, jossa pieni koiranpentu on vanhan naisen sylissä. Levantista ja Mesopotamiasta on löydetty 8 000–10 000 vuotta vanhoja koiran luita ja pieniin patsaisiin kuvattuja kippurahäntäisiä koiria. Muinaisessa Egyptissä koiria on myös palsamoitu kuten ihmisiäkin. Myös kansanperinteessä ja mytologiassa koiralla on keskeinen osa; eläin voi enteillä kuolemaa, olla tulisilmäinen helvetinkoira tai luotettava sielujen johdattaja.

Katse on koiralle luontainen ja erityinen tapa kommunikoida ihmisen kanssa. Ihmisen läheisyydessä vietetty aika on muokannut koiran silmiä ja katsetta. Koiran katse vetoaa erityisesti ihmisen tunteisiin. Domestikaatiolla on tässä kehityksessä ollut suuri merkitys, ja luultavasti ihminen on suosinut koiria, joilla on korostetusti kasvot. Ihmisen ja koiran taipumus tarkkailla toisiaan ja lukea toistensa eleitä on evoluution tuottama voimavara. Koirat ovat viestimishaluisia; ne pyrkivät lukemaan ihmistä ja tekemään yhteistyötä.

Eräässä japanilaisessa tutkimuksessa todettaan, että aivolisäke vapauttaa oksitosiinia verenkiertoon, kun ihminen katselee koiraansa silmiin; syntyy mielihyvän tunne. Koiran elimistössä reaktio on sama; sekin kokee mielihyvää katsekontaktissa. Myös kosketus vaikuttaa sekä ihmisen että koiran mielentilaan vähentämällä stressihormoneja ja lisäämällä mielihyvähormoneja. Naiset näyttävät erittävän oksitosiinia helpommin kuin miehet. Muutenkin miesten ja naisten suhtautuminen muunlajisiin eläimiin on erilainen; naiset mm. ovat empaattisempia ja tukevat useammin eläinten oikeuksia.

Vuosituhansien kuluessa ihminen on syönyt, uhrannut, jalostanut luonnottoman muotoisiksi, käyttänyt tutkimuksissa ja ampunut avaruuteen koiria. Monia muita eläimiä ihminen on teollisesti kasvattanut ja teurastanut ruoaksi tai turkkinsa takia. Vaikka ihmisen eläinsuhde on täynnä ristiriitoja ja kaksinaismoralismia, siinä on Raevaaran mukaan ennen kaikkea vilpitöntä halua auttaa hätään joutunutta yksilöä lajista riippumatta.

IHMISYYDEN MALLI

Yksi tärkeimmistä aiheista, joista Raevaara kirjoittaa teoksensa loppupuolella, on nykyinen länsimainen ihmisyyden malli. Se ei paljoa arvosta muita eläimiä. Tämä näkyy myös kapitalismissa, joka tuntuu olevan kaikkein vaikutusvaltaisin opinkappale länsimaissa ja josta kirjailija ei erityisesti arvosta. Monet pitävät kuitenkin sitä luonnonlain kaltaisena, muuttumattomana. Kapitalismi ammentaa valistuksen maailmankuvasta, jossa kaikella on arvo. Ihmisarvokaan ei sen mukaan ole ”jakamaton”. Raevaara toteaa, että ihmisen elämä ja kuolema ovat kapitalistisessa yhteiskunnassa samalla tavalla arvotettavissa kuin vaikkapa ravintoloiden liikevaihto. Hän lisää:

Kapitalismissa luonto ja muunlajiset eläimet ovat käytännössä pelkkiä esineitä, tavaraa, jolla on hinta. Luonnon puolesta puhutaan juhlapuheissa, mutta tosielämässä luonto saa aina väistyä työllisyyden, bruttokansantuotteen tai ihmisten turvallisuuden tieltä.

Raevaara haluaisi, että ihmisyyden malli muuttuisi ja että vallan saisi uusi ihmiskuva, uusi ihanne siitä, millainen on hyvä ihminen ja mitä on normaali ihmisyys. Silloin ihminen olisi  eläinrakas, eläimiin tunteellisesti suhtautuva ja eläimiä jopa jossain määrin inhimillistävä.

Järkeä korostava suhtautumistapaa luontoon ja muunlajisiin eläimiin on vahingollinen. Ihmiskunnan luontosuhde ei siis toimi; luonnon monimuotoisuus hiipuu niin kovaa vauhtia, että menossa on maapallon historian kuudes sukupuuttoaalto, jota vielä höystää samanaikainen ilmastokriisi. Mutta halutessaan ihminen pystyy ottamaan luonnon ja toislajiset eläimet huomioon paljon paremmin kuin nyt teemme.

Nykyistä arvostavampi eläinyhteys tarkoittaisi myös sitä, että ihmiskunta alkaisi ymmärtää paremmin ihmisten suhdetta toisiinsa. Lajimme ytimessä on yhteistyö, sosiaalinen riippuvuutemme muista sekä rauhallisuus toisiamme kohtaan.

Jos näin kävisi, olisimme ehkä onnellisempiakin ja voisimme hyvin. Silloin ihminen pystyisi tyydyttämään kaikkia psykologisia perustarpeitaan – kokisi autonomiaa, kyvykkyyttä ja yhteenkuuluvuutta, elämänsä olisi merkityksellistä ja hänen itsetuntonsa oli kunnossa. Raevaaran kirja antaa eväitä muutokseen.