Suomalaisen ruoan laatukirja on pamflettimuotoon laadittu tietokirja, joka koostuu johdannon ohella useasta esseestä. Esseiden taustalla ovat ravintoloitsija Henri Alén, ympäristövaikuttaja Saara Kankaanranta, freelance -toimittaja Jari Hanska ja yrittäjä Jarkko Lehtopelto.

Kirjoittajajoukon monipuolisuus näkyy kirjassa erilaisten näkökulmien ja painotusten runsautena. Hyvän toimitustyön ansiosta kirja on kuitenkin yhtenäinen kokonaisuus. Punaisena lankana teoksessa kulkee näkemys laadun tärkeydestä. Juuri laatu – niin moniselitteinen käsite kuin se onkin – on suomalaisen ruoan potentiaalinen vahvuus, johon panostamalla suomalainen ruoka voi pärjätä kansainvälisillä ruokamarkkinoilla, missä kilpailu on kovaa.

Torjunta-aineiden ongelma

Lähtötilanne laadun suhteen on periaatteessa hyvä. Kiitos Suomen melko tiukan lainsäädännön, suomalaisen ruoan laatuun voi lähtökohtaisesti luottaa ja monessa asiassa Suomessa ollaan muuta maailmaa edellä. Esimerkiksi antibiootteja käytetään Suomessa moneen muuhun maahan verrattuna vähän ja ruoka on lähtökohtaisesti myös puhdasta ja turvallista.

Mutta parannettavaakin riittää. Esimerkiksi monia torjunta-aineita käytetään rutiininomaisesti, vaikka niitä tulisi käyttää vain tarpeeseen. Tämän suhteen ei ole tapahtunut edistystä: viime vuosina torjunta-aineiden käyttö on Suomessa kasvanut Euroopan toiseksi eniten. Kirjassa vaaditaankin muutosta tämän ja monen muun asian suhteen. Jos laatu oikeasti halutaan suomalaisen ruoan kilpailuvaltiksi, ei niin sanotuilla pistesijoilla oleminen riitä. On pyrittävä huipulle, oltava maailman paras ja otettava mielellään vähän vielä etumatkaakin.

Elvyttävä maatalous

Elvyttävä eli regeneratiivinen maatalous on suuntaus, joka on hiljattain saanut maailmalla entistä suurempaa jalansijaa. Siinä viljelyä harjoitetaan sopusoinnussa luonnon kanssa niin, että luonto ei viljelyn vuoksi tuhoudu vaan säilyy ja jopa elpyy. Elvyttävässä maataloudessa ei ole Suomessa kyse standardoidusta menetelmästä, joten se, miten luonnon kantokyvyn elvyttämiseen konkreettisesti pyritään, voi olla hyvinkin vaihtelevaa. Kyse voi olla esimerkiksi toimista, jotka tähtäävät kasvien yhteyttämisen ja maan pieneliötoiminnan maksimointiin, maan mekaanisen ja kemiallisen häiriön minimointiin, viljelyn monimuotoisuuden edistämiseen tai energiankäytön ja päästöjen vähentämiseen.

Elvyttävä maatalous on suuntauksena hyvin lupaava erityisesti lähestymistavan kokonaisvaltaisuuden ansiosta. Muutosta ei pyritä luomaan vain ruokaketjun yhteen osaan, vaan huomion kohteena on koko ekosysteemi. Suomalaisen ruoan laatukirjassa juuri elvyttävä maatalous nostetaankin esiin suuntana, johon Suomessakin tulisi pyrkiä esimerkiksi maatalouden tukijärjestelmää parantamalla. Toistaiseksi elvyttävässä maataloudessa on kuitenkin kyse hyvin marginaalisesta ilmiöstä, mutta esimerkkejä tiloista, joissa on tavalla tai toisella menty elvyttävän maatalouden suuntaan, löytyy kuitenkin jo Suomesta paljon. Näitä esimerkkejä esitellään melko kattavasti, mikä tuo kirjaan konkretiaa.

Kriisit tulevat ja menevät, mutta ruokaa on saatava

Suomalaisen ruoan laatukirja ilmestyi maaliskuussa 2020. Kirja on siis viimeistelty ja mennyt painoon vain hetkeä ennen koronapandemian maailmanlaajuista leviämistä.

Ilmestymisajankohta tekee kirjasta samaan aikaan sekä erittäin ajankohtaisen että hieman vanhentuneen. Ajankohtaisen siksi, että koronan myötä monet kirjassa käsiteltävät teemat tuntuvat nyt erityisen tuoreilta. Yksi tällainen teema on ruokaturva. Aikana ennen koronaa keskustelu ruokaturvasta olisi saattanut tuntua sanahelinältä ja varautumiselta melko epärealistisiin uhkiin, jotka eivät ole globaalissa maailmassa enää ajankohtaisia. Koronapandemian myötä on kuitenkin käynyt erittäin selväksi, että maiden rajat voivat sulkeutua milloin tahansa ja siksi ruokaturva on asia, josta kannattaa edelleen pitää kiinni.

Kuitenkin samaan aikaan kirjan sanoma tuntuu nykyhetkestä luettuna myös hieman vanhahtavalta. Tämänkin suhteen esimerkkinä voisi käyttää ruokaturvaa. Kirjassa puhutaan elvyttävän maatalouden puolesta myös ruokaturvaan vedoten, missä viljelyä harjoitetaan mahdollisimman vähäisten ulkopuolisten tuotantopanosten varassa. Tämä on ruokaturvan kannalta tietenkin hyvä asia: kotimaisesta maataloudesta ei ole juuri iloa, jos sitä harjoitetaan pitkälti ulkomaisiin tuotantopanoksiin tai  työvoimaan tukeutuen. Teos on kuitenkin kirjoitettu ennen koronaa, joten tätä kysymystä käsitellään vain yleisellä tasolla ilman koronan tuomaa konkretiaa.