Heikki Vuorimies on tehnyt kiinnostavan oppaan ruotujakoisten rykmenttien arkisto-aineistojen tutkijoille. Suomen sukututkimusseuran kustantama kirjan auttaa niitä tutkijoita, jotka ovat kiinnostuneita löytämään oman ruotuväkisotilaansa ruotujakolaitoksen syövereistä. Sukututkimuskursseilla opettaneen Vuorimiehen opas sisältää perustietoa erilaisten katselmusrullien, palkkaluetteloiden, ansio- ja virkaikäluetteloiden sekä eläkeasiakirjojen sisällöistä sekä niistä löytyvien yksityiskohtaisten tietojen luonteesta. Näiden lisäksi esitellään muutamia asiakirjasarjoja, joista voisi olla hyötyä sotilashenkilöiden henkilöhistoriallisten katsausten tai pienoiselämänkertojen laatimisessa. Yksi kiinnostava aineistokokonaisuus muodostuu sotilasvirkatalojen ja -torppien katselmuspöytäkirjoista ja niiden asumusolosuhteita kuvaavista yksityiskohtaisista havainnoista.

Opas on käyttökelpoinen sukututkijoiden lisäksi myös historian alan korkeakouluopintojen arkistokursseilla, joista tahtoo puuttua juuri tämänkaltaista informatiivista ja havainnollista taustamateriaalia. Erityistä arvoa oppaalla on niille, joilla ei ole aikaisempaa kokemusta tämän aikakauden sotilasasiakirjoista ja myös niille, joilla ei ole aikaisempaa tietoa esimerkiksi maakuntarykmenttien rekrytointialueista. Kaikki apu on tarpeen, jotta ne vähätkin olemassa olevat tiedonsirpaleet tulisivat tukijoiden saataville. Joissain tapauksissa tietoa on hyvin vähän. Esimerkiksi Norjan surullisenkuuluisan operaation jäljiltä (vuonna 1719), jolloin karoliiniarmeijasta jäi vain rippeet jäljelle. Sinänsä on kiinnostavaa tarkastella, mitä yksittäinen sotilas piti tärkeänä säilyttää ankarissa luonnonolosuhteissa ja, mitkä esineet lopulta kulkeutuivat perille asti.

”Oman ruotusotilaan” löytäminen voi olla tuskaisen hankalaa vanhemmista rullista, joissa sotilaat esiintyivät sotilasnimellä. Kyseiset rullat siis kertovat jälkipolville sen, että virkataloon on tiettynä ajankohtana muuttanut henkilö, joka on ottanut edelliseltä talon hallinnoijalta myös hänen paikkansa rykmentin ruodussa. Yleistettävien ohjeiden antaminen tutkijoille on vaikeaa, koska ruotujakoisten rykmenttien aikakausi sijoittuu 1690- ja 1810-lukujen välille. Tämän ajan kuluessa moni käytäntö muuttui heijastuen myös kirjanpitokäytäntöihin. Perusperiaate tiedon keräämisestä on kuitenkin selkeä: mies täytti paikan ruodussa ja sai tästä hyvästä itselleen erilaisia korvauksia, esimerkiksi taloedun. Rullien kokoelmasta löytyy tosin muutakin kiinnostavaa, kuten viitteitä henkilöiden osallistumisesta taisteluihin, ulkomaan- ja kotimaanpalvelukseen sekä terveyteen liittyviä havaintoja. Myös aviosääty, henkilön pituus ja käsityötaito on nähty tärkeiksi yksityiskohdiksi, ainakin jossain vaiheissa.

Vuorimiehen kirjassa etsitään totuutta menneisyydestä ja sen henkilöistä. Totuudellisuutta tarvitaan, jotta olisi mahdollisuus löytää juuri se oikea henkilö rullien tulkintaristiriitaisuuksien keskeltä. Rullat oli toisaalta laadittu sotilasbyrokratian tarkoitusperien täyttämiseksi, jonkinlaisen kontrollin ja hallinnan mahdollistamiseksi. Ihmisen ja materiaalin kirjaaminen oli osoitus valtiollisen vallan halusta varmistaa elollisen ja elottoman resurssin saatavuus tulevissa sotaponnisteluissa. Yksittäisen ihmisen nimen oikeinkirjoitus ja sen kopioiminen ehdotonta tarkkuutta noudattaen ei siis ollut niin tärkeää, kuin yhden rivin kirjoittaminen osoittamaan jotain henkilöä, ominaisuutta tai tiettyä materiaalinimikettä. Esimerkiksi pituus oli tiettynä ajankohtana tärkeä vain koska ruotusotilaille oli asetettu pituusraja, tiettynä aikana. Voi vain arvailla miten senttejä pyöristeltiin rajojen saavuttamiseksi tai jotta mittaustulos olisi osoittanut kandidaatin liian lyhyeksi.

Totuudellisuuden vaade ja sen pakonomainen etsiminen tarkasteltavasta aikakaudesta tuottaa nopeasti ajatuksen, että kaikki se mitä aikakaudella kirjattiin ylös, olisi oltava vähintäänkin luotettavaa ja etenkin totta. Tässä ajatusrakennelmassa unohtuu helposti erilaisiin rulliin merkatun informaation laajempi merkitys. Esimerkiksi upseeriston henkilöansiokertomukset saattoivat olla liioiteltuja ja jopa valheellisia, kuten Vuorimies kirjassaan opastaa. Osaamisen liioittelu ja vääristäminen on toisaalta tuttu ilmiö nykypäivässämmekin: juuri nyt kohutaan ”valelääkäreistä”, jotka ovat kertoneet ja erillisellä todistuksella osoittaneet omaavansa vaadittavan osaamisen lääkärintoimen harjoittamiseen. Ehkä upseerin ammatillisen osaamisen syvyyttä oli vastaavalla tavalla vaikea määrittää, koska upseerin ammatillinen osaaminen oli luultavasti myös sitä miten hän kykeni esiintymään vuorovaikutustilanteissa ja miten hän pystyi kuvaamaan kokemuksiaan armeijan organisaatiossa. 

Vuorimiehen kirja ei ole suunnattu tutkijoille, joita kiinnostaa ruotoväkilaitos laajempana kokonaisuutena, osana aikakautensa yhteiskunnallista elämää ja sotataidollista kontekstia. Toisaalta kappaleiden jälkeen löytyy tekijän kokoamia kirjallisuusluetteloita sekä verkkoaineistoja, joiden avulla on mahdollisuus päästä käsiksi ruotuväkilaitoksen syvempiin saloihin. Eri aineistoja yhdistämällä on mahdollisuus saada käsitys tämän ammattimaisesti järjestäytyneen rakennelman todellisesta luonteesta suomalaisen talonpoikaisarjen keskellä. Ruotusotilaiden ja koko laitoksen tutkimisella olisi myös selkeä tilaus aikakaudellamme, jolloin sotarasituksen uusjako herättää kiivasta keskustelua. Ruotuväkilaitoksen aikana Suomi ei ollut sotilasliitossa Ruotsin kanssa, koska suomalainen sotilas oli osa ruotsalaista asevoimaa. Sotarasitukseen liittyvät velvoitteet olivat sen mukaisesti ankarat, kuten odottaa saattoi. Teema on kiinnostava, koska turvallisuuden tuottaminen on maailmanlaajuisessa kontekstissa siirtymässä entistä selkeämmin kansakunnilta liittoumille ja jopa yksityisille toimijoille. Ruotuväkilaitos on joka tapauksessa lähempänä ammattiarmeijan konseptia, jos sitä verrataan nykyiseen suomalaiseen asevelvollisuusjärjestelmään.