Ruotsalaiset olivat Atlantin ylittäneessä orjakaupassa verrattain marginaalisia toimijoita, vaikka yksittäistapauksia toki löytyy useita. Anne Agardhin teos Brink – Den svenske slavkaptenen kertoo yhden orjalaivan tarinan. Agardh ei ole ammattihistorioitsija, vaan sukututkimusta harrastava opettaja. Sukututkijan tausta näkyy varsinkin kirjan alkuosassa, jossa selvitetään perusteellisesti Åmålissa syntyneen Abraham Brinkin perhetaustaa. Brink syntyi vuoden 1763 loppupuolella ja sai käydä koulua jonkin aikaa, mutta päätyi merimieheksi 17-vuotiaana isänsä kuoleman ja perheen vararikon vuoksi. Joitakin vuosia matruusina ja perämiehenä palveltuaan hän haki porvarinoikeuksia Uddevallan raadilta kesällä 1788. Oikeudet mahdollistivat Abrahamin hakeutumaan kapteeniksi ulkomailla purjehtiviin laivoihin.

Kerrottuaan Brinkin nuoruudesta ja merille päätymisestä Agardh ryhtyy käsittelemään orjalaiva Sweriges Wapenin matkaa Hollannista Länsi-Afrikkaan ja sieltä edelleen kohti Surinamea vuonna 1796. Sweriges Wapenin omisti Amsterdamissa pitkään asunut Johan Joachim Laurin, joka oli muuttanut Göteborgiin 1795. Göteborgissa Laurin teki yhteistyötä kauppias Johan Sahlsteenin kanssa, jonka puoliso oli Abraham Brinkin serkun sisar. Agardh spekuloi tämän Sahlsteenin ja Brinkin etäisen sukulaisuussuhteen vaikuttaneen siihen, että Laurin palkkasi Brinkin aluksensa kapteeniksi. Tärkein tekijä lienee kuitenkin ollut se, että Brink oli aikaisemmin toiminut ainakin kahdella orjalaivalla ensimmäisenä perämiehenä ja tunsi täten Afrikan rannikon sekä sen, miten kaupankäynti käytännössä toimi. Tosin Agardh paljastaa tämän vasta varsin myöhäisessä vaiheessa (sivuilla 107, 155 ja 164-166), joka on kirjan suurin kerronnallinen ongelma.

Kertoessaan orjien ostamisesta Länsi-Afrikan rannikolla maalis-marraskuussa 1796 Agardh käsittelee yksityiskohtaisesti ja kenties liiankin tunnontarkasti Sweriges Wapenin kuljettamaa kauppatavaraa, joka vaihdettiin orjiin. Sen sijaan kirja ei vastaa oleellisempaan kysymykseen siitä, poikkesiko Brinkin kaupankäynti jollain tavalla rannikolla vallinneista normeista. Vastaus on yksinkertaisesti kieltävä. Ainoa Sweriges Wapenin erityispiirre tuohon aikaan lieneekin ollut sen ruotsalaisomistus ja ruotsalainen kapteeni.

Kultarannikolta laivan matka jatkui kohti Surinamea, mutta päästyään Etelä-Amerikan rannikolle kaksi englantilaisalusta kaappasi laivan ja se kuljetettiin miehistöineen ja lasteineen Grenadaan. Oikeudenkäynnin jälkeen laiva määriteltiin hollantilaiseksi, koska se ei ollut koskaan tiettävästi käynytkään Ruotsissa. Vaikka Brinkin asiakirjat osoittivat laivan olevan ruotsalaisomistuksessa, tuomarin mukaan ne olivat väärennöksiä. Näin ollen Sweriges Wapen takavarikoitiin ja myytiin hätäisesti – orjalasti oli kaupattu jo aiemmin. Menetettyään komentamansa laivan Brink matkusti Lontooseen, jossa hän valitti epäoikeudenmukaisesta kohtelusta ja pyrki hankkimaan korvauksen menettämästään lastista. Tämä selittää myös sen, miksi tapauksesta on säilynyt niin paljon aineistoa Englannin kansallisarkistossa.

Kirja perustuu arkistolähteisiin, joita ei ole kuitenkaan sen tarkemmin yksilöity kirjallisuusluettelossa, vaan tekijä mainitsee ainoastaan arkistot nimeltä. Koska kirja on kirjoitettu populaaristi, viittauksia ei ole käytetty. Tämä lähinnä ärsyttää, sillä se palvelee erittäin huonosti tutkijoita, jotka haluaisivat kaivaa tapauksesta lisää tietoa tai tarkastaa kuinka hyvin Agardhin kertomus pitää paikkansa. Lähdeviitteiden puute on mahdollistanut välillä myös paikoin melko mielikuvitukselliseksi kehkeytyvän kuvailun siitä, millaista Brinkin elämä orjalaivalla on ollut. Dokumentoinnin puutteen lisäksi kirjassa häiritsee kontekstualisoinnin vähyys. Oloja Afrikan länsirannikolla 1790-luvulla olisi voinut kuvailla huomattavasti yksityiskohtaisemmin, samoin oloja Sweriges Wapenilla olisi helposti voinut verrata muihin orjalaivoihin. Aiheesta voikin mieluummin suositella Marcus Redikerin teosta The Slave Ship: A Human History (2007) ja Robert Harmsin kirjaa The Diligent: A Voyage through the Worlds of the Slave Trade (2002) ennemmin kuin tätä kirjaa.

Vaikka Agardh paneutuu yksityiskohtaisesti Brinkin velipuolten ja serkkujen vaiheisiin Ruotsissa, nämä tuntuvat itse tarinan kannalta marginaalisilta hahmoilta. Sen sijaan Sweriges Wapenin omistajasta, Johan Joachim Laurinista, lukisi mieluusti enemmän. Agardh on lisäksi sisällyttänyt kirjaan sinne tänne omia vaikutelmiaan arkistoista ja kaupungeista, joissa hän on vieraillut aihetta tutkiessaan, jotka eivät ainakaan vahvista kerrontaa. Tämäntyyppisessä kirjassa lukijan ei välttämättä tarvitse tietää kirjoittajan yöpyneen amsterdamilaisessa hotellissa, jossa on ”ett mycket knarrande golv med en fin utsikt över en blommande trädgård” (s. 166). Kirjoittajalta tuntuukin välillä olevan punainen lanka pahasti kateissa kirjan rönsyillessä sinne tänne.

Miksi kirja sitten on kirjoitettu? Agardhin mielestä Brinkin tarina ansaitsee tulla kerrotuksi ja olen samaa mieltä, varsinkin ruotsalaisesta näkökulmasta tarina on mielenkiintoinen. Olisin kuitenkin toivonut, että Agardh olisi painottanut enemmän tarinan atlanttista puolta ja jättänyt sukuselvitykset vähemmälle. Tarinan kautta avautuisi mielenkiintoinen näkymä ruotsalaisten kauppiaiden intresseihin kotimaansa ulkopuolella. Amerikan puolella taas olisi voinut keskittyä huomattavasti enemmän piratismin oikeudellisiin puoliin. Afrikan historiasta teos ei paljasta oikeastaan muuta uutta kuin vajaat kaksisataa mantereelta ostettua orjaa. Pidän kunnioitettavana sitä, että Agardh pyrkii tavoittamaan teoksellaan laajemman yleisön, mutta olisin kuitenkin ehkä mieluummin lukenut aiheesta akateemisesti kirjoitetun artikkelin tai kirjan. Toisaalta voi syystäkin kysyä, miksi aineisto tai aihe ylipäätään ei ole juurikaan kiinnostanut ruotsalaisia historiantutkijoita. Potentiaalia Brinkin tarinassa on, mutta yleisvaikutelma teoksesta on valitettavasti sekava ja kerronnallisesti kirja on epäonnistunut.