Irinja Nikkanen (1920-2008) eli rikkaan ja monivaiheisen elämän nähden maailman muutokset sodasta rauhaan aina viime vuosien teknologisempaan aikaan saakka. Uskontotieteen dosentti, toimittaja ja kirjailija Eira Hernbergin teos on hienovaraisesti ja kunnioittavasti kirjoitettu yhdessä ”kohteen” kanssa. Kirja laajenee käsittelemään ortodoksisuuden keskeisistä sisällöistä rukousta ja erityisesti Jeesuksen rukousta. Tähän askeettiperinteestä kumpuavaan sydämen rukoukseen nivoutuu Nikkasen intohimo ja ”maailman mieluisin työ” Filokalian parissa. (Filokalia on ortodoksisen hartauskirjallisuuden viisiosainen kirjakokoelma ortodoksisten munkkien kirjoituksia 300-luvulta 1400-luvulle.) Kirjan loppuosa käsitteleekin kahden naisen, Nikkasen ja sisar Kristodulin monivuotisen kulttuurihistoriallisen suurprojektin, Filokalian suomentamisen vaiheita ideoinnista toteutukseen.

”Ilomantsi – iso itäinen kylä”

Elämäkerran alkuosa käsittelee Irinjan lapsuus- ja nuoruusvuosia ”isossa itäisessä kylässä” Ilomantsissa aina aikuistumiseen ja pysyvästi Helsinkiin asettumiseen saakka. Sukujuuret äidin ja isän puolelta tulevat taustaksi Irinjan myöhemmille vaiheille. Etenkin ennestään Nikkasen elämää tuntemattomalle kirjan alku on hankala laajan suvun yhteyksien ymmärtämisessä ja tiettyjen persoonallisuuksien merkityksen oivaltamisessa Irinjan elämään. Esimerkiksi tärkeä esikuva Irinjalle oli hänen ristiäitinsä, kummitäti Maikki Tarasheimo. Hänen kerrotaan muun muassa pukeutuneen vain valkoisiin vaatteisiin, soittaneen erinomaisesti pianoa, puhuneen useita kieliä, asuneen yksin ja rukoilleen paljon vuorokaudenajasta riippumatta. Lukemisen avuksi kaipaakin jonkinlaista sukupuuta, josta näkisi kummalta puolelta sukua ja kenen puoliso, täti ja lapsi kukin on, ja kuinka syntymä- ja kuolinvuodet ajallisesti leikkaavat Irinjan elinkaarta. Sukupuun lisäksi liitteeksi olisi voinut lisätä myös kartan Irinjalle tärkeistä paikoista eripuolilla Ilomantsia.

Selväksi kuitenkin nousee vahva itäinen identiteetti, karjalaiset sukujuuret ja ortodoksisuuden siemen perintönä isän puolelta. Lapsena Irinja seurasi uskonnon merkitystä toisille sivusta nähtynä esimerkiksi isän, Maikki-tädin ja Maria-tädin elämässä. Myöhemmin Irinjalle muodostui oma kosketus ja kokemus uskonnosta. Suvun tarinan kautta esiin nousee myös Ilomantsin historiaa ja ajan kuvaa, erityisesti ortodoksien ja luterilaisten suhteiden valossa. Irinjan omassa perheessä uskontojen välinen ekumenia toimi jokseenkin mutkattomasti, vaikka isän ortodoksisuus toikin mukanaan ulkopuolisten epäilyjä sodan alla.

Lapsuuteen kuuluu tässä myös nuoruus ja näiden elämänvaiheiden väistämätön loppu. Irinjalle aikuisuuteen siirtyminen tapahtui monen luopumisen, surun ja murheen kautta. Viisihenkinen lapsuudenperhe kutistui vuoteen 1944 mennessä kahteen; vain Irinja ja hänen äitinsä olivat sodan jälkeen elossa, oltuaan itsekin monta kertaa vaaratilanteessa. Kuolema kuitenkin johdattaa Irinjaa syvemmälle hengellisten asioiden äärelle ja poistaa epävarmuudet vapauttaen elämään tässä ja nyt. Kirjan johdannossa Hernberg kirjoittaakin Nikkasen puhuneen erityisesti kuolematietoisuudesta, joka antaa syvempää elämän ymmärrystä. Yhteisesti koetut menetykset lähensivät Irinjaa ja hänen äitiään Siiri Mekriä toisiinsa ja he säilyttävät läheisen ja merkityksellisen suhteen äidin pitkän elämän päättymiseen saakka. Äidin ja tyttären yhteisiksi kokemuksiksi tiivistyvät kaksi matkaa Vanhaan Valamoon. Ensimmäinen Irinjan ollessa lapsi yhdessä koko perheen kanssa, toinen kahdestaan äidin kanssa perheen kuopuksen, Marjatan menetyksen jälkeen kesällä 1939 (kirjassa 1938, s. 91). Etenkin jälkimmäinen matka on jättänyt Irinjaan pysyvän jäljen. Hän näkee ja kokee luostarielämän syvällisellä tavalla tuntien kunnioitusta luostarielämän valinneita kohtaan.

Kaksi vahvinta teemaa Nikkasen elämässä, uskonto ja luonto tulevat kirjassa esiin eri ikävaiheissa eri tavoin uusia merkityksiä saaden. Irinja sai elää taloudellisen hyvinvoinnin mahdollistamana poikkeuksellisen yltäkylläisen lapsuuden, jossa raha ei kuitenkaan ollut itseisarvo, vaan etusijalle asetettiin luonnon ja ihmisten hyvinvointi. Tuota taustaa vasten luopumisten suma oli sitä suurempi pudotus. Muutokset konkretisoituvat sukunimessä isän kuoltua 1934. Perheen nimi Makaroff tuli isän suvusta (munkki sukulinjassa), kun taas Siiri-äiti oli omaa sukuaan Mekri (Mononen). Maaherran päätöksellä Makaroffista tuli luopua ja Irinjasta tuli Mekri, ennen avioitumistaan Armas Nikkasen kanssa

”Pyhiinvaeltaja”

Nuori aikuisuus ja siihen liittyvät ilon ja onnen aiheet värittävät kirjan keskiosaa. Sodan päättyminen, niin koko maan kuin yksittäisten ihmisten elämän jälleenrakentaminen, uuden luominen ja elämän raiteiden löytäminen antavat Irinjalle mahdollisuuden eheyttää mennyt perustaessaan omaa perhettä. Muutto Ilomantsista pysyvästi Helsinkiin, ammatteihin opiskelu (Irinja kielten ja fonetiikan opiskelu, oikeustieteen alempi tutkinto), työelämä ja perhe lujittavat vahvasti kiinni arkeen. Kansakoulun opettajan työstä eläkkeelle jäätyään Siiri Mekri muutti tyttärensä lähelle Helsinkiin. Samalla tuli tarve hankkia perheen yhteinen kesäpaikka Ilomantsista ja se löytyikin Koitereen rannalta Huhuksesta.

Lasten kasvaessa Irinja tutkiskelee sisintään ja ortodoksista uskoa entistä kiinnostuneemmin. Hän on aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa ja lähtee ensimmäisille pyhiinvaelluksille Venäläisiin luostareihin rajojen avautumisen jälkeen 60-luvulla. Nuoruudessa herännyt sisäinen kaipaus ei ole kadonnut, vaan päinvastoin nousee vahvistuneena kuin tuhkasta runojen muodossa. Näistä omakohtaisista hengellisistä runoista lähtee liikkeelle Irinjan varsinainen ”ura” askeesikirjallisuuden parissa. Tässä kirjan keskimmäisessä osassa on eniten luettavissa Hernbergin ääntä hänen tulkitessaan Nikkasen julkaistuja ja julkaisemattomia kaunokirjallisia tekstejä. Kirjallinen ilmaiseminen on yhteistä Irinjalle ja Siirille; myös äidin tekstejä on käytetty kirjan aineistona.

Ortodoksinen kirjallisuus oli sodan jälkeisessä Suomessa ”lapsenkengissä”. Nyt moni itsestään selvältä tuntuva asia on tuolloin laitettu alulle. Irinja on ollut yksi keskeisistä ideoijista ja toimeenpanijoista. Oman hengellisen elämän ja myös kirjoitustaustan kautta Irinjalla oli halu kääntää ja syventää hesykastista tietoa. Sitä kautta tuli ensimmäinen suomennostyö Sisäinen kauneus. Rukousta koskevia poimintoja Filokaliasta (1965). Tämän jälkeen Nikkanen toimi muun muassa Helsingin ortodoksisen seurakunnan lehden Uskon Viestin päätoimittajana vuodet 1969-1972, muuttaen paljonkin lehden asua. Irinja oli myös vuonna 1974 perustetun Valamon ystävät ry:n puheenjohtaja lähes kaksi vuosikymmentä. Yhdistyksen tehtävänä oli osallistua Heinäveden luostarikirkon rakennus- ja hoitokustannuksiin, sekä tehdä tunnetuksi luostariperinnettä ja vahvistaa pyhiinvaellustietoisuutta. (s. 215) Luottamustoimen myötä Irinja pääsi toteuttamaan ortodoksisen kirjallisuuden toimittamista ja edistämään etenkin Filokalia hanketta.

”Jalat maassa”

Irinjan siihenastisen elämän vaiheet näyttäytyvät välttämättöminä ja tulevat ymmärretyiksi yhä vahvempana sisäisenä syventymisenä, sisäisen kutsumuksen kuulemisena ja toteuttamisena. Kirjan nimi Kauneuden Voimaa Etsimässä. Irinja Nikkasen elämä ja työ., kuvaa hyvin Irinjan luonnetta, hänellä oli monta rautaa tulessa yhtä aikaa. Elämä ja työ kietoutuivat yhteen usealla elämänalueella kuten ihmissuhteissa, hengellisessä toiminnassa ja kotiympyröissä. Nämä ovat näyttämöitä, joiden painotukset vaihtelevat kulloisenkin elämäntilanteen ja työtehtävän osalta. Irinja teki lujasti töitä, se oli hänen tapansa elää, ”elämäntehtävä”. Alaotsikkoa voi lukea niin, että ”elämä” kuvastaa enemmän alkua ja ”työ” kirjan loppua, kuitenkin niin, että puolessa välissä nämä kaksi limittyvät yhteen. Kirjan kolmannessa osassa luostarinystävän, filomonakhoksen rohkeus palkitaan.

”Kristillisen askeettisen kirjallisuuden pääteoksiin kuuluva Filokalia on kokoelma pyhien kilvoittelijaisien hengellisiä opetuksia. Ne on kirjoitettu vuosina 300-1400 itäisen Välimeren seuduilla. Suurin osa teksteistä on laadittu ennen kristikunnan hajoamista vuonna 1054. Antologian kokosi ja toimitti kaksi munkkia.” (s. 198) Teoksen alkuperäiskieli on kreikka, joten oli palapelin palojen asettumista yhteen, että Anna-Leena Lampi, sisar Kristodulina paremmin tunnettu nunna, oli kreikankielentaitoinen ja pystyi kääntämään vanhaa kieltä nykysuomelle. Kirjassa nouseekin mielenkiintoisella tavalla esiin myös Anna-Leena Lammen alkutaival kreikkalaisessa luostarissa ja samoin arkkipiispa Paavalin merkitys kummallekin kilvoittelijalle. Tiiviissä kirjeenvaihdosta saa kuvan kahden naisen lujasta ystävyydestä, joka kestää vastoinkäymisetkin.

Filokalian nimi suomennettuna kuuluu: Raitishenkisten pyhien rakkaus kauneuteen. Kokoelma pyhien jumalankantaja-isien kirjoituksia, joiden käytännöllisen ja kontemplatiivisen eettisen filosofian kautta mieli puhdistuu, kirkastuu ja täydellistyy. (s. 201) Kauneus avautuu vähä kerrassaan kirjan edetessä. Sen merkitys kumpuaa materian sijaan hengellisestä perinteestä, Irinjalle rakkaasta askeesiperinteestä. Jumalalle ja sisäiselle ohjaukselle antautuminen, kauneuden voima, elämänvoima on kuin paradoksaalinen tasapaino, missä mysteeri on läsnä ja säilyy silti saavuttamattomissa.

Etuoikeus voi olla myös taakka, kuten Filokalian kanssa kävi. Erilaiset toimitustyöhön liittyvät vaikeudet olivat kaataa hankkeen monta kertaa. Pienet onnistumiset antoivat kuitenkin ystävyksille myös suurta tyytyväisyyden ja onnen tunnetta sydämen toiveen toteuttamisesta. Etenkin Filokalian suhteen Irinja toteutti voimakasta sisäistä tahtoa, ei häikäilemättömästi, mutta määrätietoisesti, vaikka kärsikin välillä alemmuuden tunteesta laajemman tuen puuttuessa. Lieneekö ortodoksisen kirkon parissa ollut myös ennakkoluuloisuutta kahden naisen alkuun paneman ja pienen työryhmän toteuttaman itsenäisen projektin toteutumisen mahdollisuudesta?

”Irinja Nikkanen valittiin Suomessa ensimmäisenä naisena ortodoksisen seurakunnan neuvostoon. Hän oli Helsingin ortodoksisen seurakunnan neuvoston jäsen 1971-73 ja saman seurakunnan valtuuston jäsen 1977-79, 1986-88 ja 1988-91.” (s. 195) ”Epäilemättä merkittävää työtä ja uutta käytäntöä luovaa, kun ajatellaan naisen vaikuttamisen mahdollisuuksia ortodoksisessa kirkossa. Irinja Nikkanen valittiin ensimmäisenä naisena ortodoksisen seurakunnan neuvostoon vuonna 1973; ortodoksisessa kirkolliskokouksessa hän taas oli ensimmäisiä naispuolisia edustajia [1986-89].” (s. 296) Luottamustoimet osoittautuivat myös pettymykseksi ja jopa vaikuttivat heikentävästi Irinjan halukkuuteen osallistua samojen ihmisten kanssa jumalanpalveluselämään. Muut naisen roolit puolisona, äitinä, tyttärenä, isoäitinä, ystävänä toivat nekin oman lisänsä ”naisen roolitaakkaan”.

Päällimmäisenä kirjasta jää mieleen kaipaus. Irinjan kaipaus hengellistä kauneutta ja pyhyyttä kohtaan, joka konkretisoitui etenkin luonnossa ja Ilomantsin soilla. Myös lukijalle jää kaipaus Nikkasen rohkeata ja myönteistä elämänasennetta kohtaan. Tuo voima kulki suvussa, Irinjan lapsuuden vahvojen esikuvien kantamana, vaikeuksissa eteenpäin pyrkivissä selviytyjänaisissa. Jotakin kertoo myös luostarikysymys, joka nousee esiin kirjassa toistuvasti. Useista kutsuista huolimatta Irinja ei koskaan lähde vierailulle Kreikkaan Bytouman luostariin sisar Kristodulin luokse. Hän aavisti luostarin vaikutuksen olevan niin suuri, että takaisin ”maailmaan” palaaminen nostaisi liikaa tunteita ja kysymyksiä luostarielämästä. Valinnat elämän suunnasta oli jo tehty.  

Kirjassa näkyy elämänkerran kokoajan Eira Hernbergin huolellinen ja perinpohjainen tutustuminen Nikkasen elämään erilaisten aineistojen ja Irinjan läheisten kanssa tehtyjen henkilöhaastattelujen pohjalta. Esimerkiksi Nikkasen ja sisar Kristodulin kirjeenvaihdon läpikäyminen ja esiin tuominen on kulttuuriteko sinänsä. Kaiken kaikkiaan teos läpikäy lähivuosikymmenien kulttuurihistoriaa hengellisten toimijoiden ja vaikuttajien silmin nähtynä.

Kirjassa mukana oleva kuva-aineisto tuo ihmiset todeksi. Niistä voi lukea myös karjalaisuuden merkitystä: Irinja Koitereen rannalla feresi yllään. Suhde Ilomantsiin säilyy läpi elämän, ei pelkästään kotiseuturakkautena, vaan myös ikään kuin ”ensimmäiseen elämään”, lapsuuteen palaamisena ja edesmenneiden muisteluna. Samalla kuitenkin nykyhetkessä eläen kirjallisten töiden ja luonnonantimien parissa; Irinja Nikkanen oli mitä suurimmissa määrin maan- ja hengenviljelijä.