Ovatko siviilit vihollisia?

Kun lukija yrittää eläytyä isovanhempiemme aikaan, hänen on syytä muistaa, kuinka paljon Suomi ja maailma ovat muuttuneet varsin lyhyessä ajassa. Talouskriisistä ja skandaalinkäryisistä päivittäisuutisista huolimatta Eurooppaa elää rauhan aikaa, jossa yksilön vapaus ja ihmisoikeuksien kunnioitus hallitsevat poliittista keskustelua ja laintulkintaa. Jatkosodasta toipuvassa Suomessa ei entisiä aseveljiä haluttu nähdä uusina vihollisina, eikä etenkään siviileille kostaa Neuvostoliiton puolesta. Toisaalta heidän vuokseen ei haluttu uhrata voitettua rauhaa. Kaikin puolin oli alistuttu siihen, että yksilöt, perheet ja pienet ryhmät voivat joutua sijaiskärsijöiksi voittajien sanelemassa maailmanjärjestyksessä. Saksan ja Unkarin siviilien ohella kymmeniä Suomen kansalaisia internoitiin 1,5 vuodeksi, eivätkä heidän murheensa olleet päättäjien asialistalla päällimmäisinä.

Määttälä, Mikko: Vihollisina vangitut - Internointileirit neuvostosuhteiden välikappaleina 1944-1947. Atena Kustannus Oy, 2011. 346 sivua. ISBN 978-951-796-759-4.

Kun 1800-luvulla alettiin sopia kansainvälisistä sodan säännöistä, siviilit haluttiin säästää sotilaiden kovalta kohtalolta. Siviiliväestöä ei saanut rinnastaa sotavankeihin. Puolueettomassa maassa voitiin riisua aseista ja keskittää internointileireille rajan yli tulleita sotilaita, mutta siviilit olivat pakolaisen asemassa. Siviilien keskittäminen internointi- tai keskitysleireille tuli kuitenkin käyttöön 1890-luvun lopulla Kuuban sodassa Espanjan toimesta. Pian sen jälkeen buurisodassa britit internoivat Etelä-Afrikan vihamielistä siviiliväestöä ja kummassakin maailmansodassa brittihallinto internoi vihollismaiden kansalaisia, vaikka näiden joukossa oli runsaasti kotimaansa oloja paenneita ja ystävällismielisiä ihmisiä. Jo ensimmäisessä maailmansodassa myös Venäjä ja Yhdysvallat kielsivät saksankielen käytön ”viholliskielenä”, tekemättä eroa puolueettomana pysyneen Sveitsin saksankielisten kansalaisten suhteen. Toisessa maailmansodassa Yhdysvallat internoi japanilaissyntyisiä kansalaisiaan ja Neuvostoliitto pakkosiirsi kokonaisia kansallisuuksia (saksalaiset, korealaiset, kalmukit, Krimin ja Kaukasian muslimit…) valtakunnan syrjäseuduille lähes elinkelvottomiin oloihin.

Suomessa siviiliväestön ahdistelua paheksuttiin yleisesti. Ensimmäisen maailmansodan lopulla Terijoelle perustettiin karanteenileiri pakolaisille, mutta vain pieni osa Suomeen tulleista ulkomaalaisista joutui viettämään pidemmän aikaa pakolaishuoltoloissa. Talvi- ja jatkosodan aikaan turvasäilöön suljettiin yksilöitä, ei kokonaisia ihmisryhmiä pelkän kansallisuuden tai kansalaisuuden perusteella. Jatkosodan aikaan pidettiin leireillä Keski-Euroopan kansalaisuudettomia juutalaispakolaisia, mutta heidänkin sallittiin asua ja työskennellä yksityisesti, jos oleskelu- ja työluvat olivat kunnossa. Itä-Karjalassa oli siirtoleirinsä ja talvisodassa menetetyn alueen uudisasukkaita kerättiin koteihinsa palaavien evakkojen tieltä Miehikkälän internointileirille, mutta Suomessa oleskeluluvilla asuneet Neuvostoliiton, Britannian ja muiden Suomelle sodan julistaneiden maiden kansalaiset saivat elää entiseen tapaan.

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävä, että välirauhansopimuksen vaatimus Saksan ja Unkarin kansalaisten internoimiseksi tuntui Suomen viranomaisista vieraalta, vastenmieliseltä ja vaikealta käytännössä toteuttaa. Aihetta ovat viime vuosina tutkineet Niklas Jensen-Eriksen (”Saksan ja Unkarin kansalaisten sekä heidän suomalaisten puolisoidensa internointi 1944-1947”, Helsinki 2009) ja Lars Westerlund (mm. ”Itsetehostuksesta nöyryyteen – Suomensaksalaiset 1936-1946”, Helsinki 2011), joten se ei enää ole millään muotoa vaiettu asia. Jussi Pekkarinen ja Juha Pohjonen huomauttivat aivan oikein Helsingin Sanomissa 24.9.2011, että ”Historiasyksy toistaa taas itseään. Vanha ja tutkittu tieto lanseerataan vaivatta uutena useissa tiedotusvälineissä, ja paljastukset ovat järisyttäviä. … Kai kirjoja ostavalla lukijakunnalla on oikeus tietää, milloin uusi on todellakin uutta?”

Westerlund (s. 36) on erheellisesti rinnastanut Saksan ja Unkarin kansalaisten internoinnin Miehikkälän ja Itä-Karjalan leireihin. Esimerkiksi Miehikkälään internoidut tataarit päästettiin Järvenpäähän ja muille paikkakunnille heti kun heille järjestyi asunto ja työpaikka. Saksan ja Unkarin kansalaisilla oli oleskeluluvat voimassa ja pysyvät kodit, monilla jopa Suomen kansalaisuus ja suomalaisia perheenjäseniä.

Toimittaja Mikko Määttälän kirja ei tuo aiheeseen kovinkaan paljon olennaista uutta tietoa, eikä ole varsinaisesti tutkimus, vaan pyrkii lähinnä tekemään saksalaisten ja unkarilaisten siviilien epäreilun kohtelun yleisemmin tunnetuksi. Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, mutta siihen on kerätty yhdeksän internoidun haastattelut ja runsaasti valokuvia, jotka elävöittävät lukukokemusta ja tuovat lukijaa lähelle yksilötason kokemuksia. Suomi ei kohdellut internoituja julmasti, joten sota-ajan muihin leirioloihin ja vapaankin siviiliväestön kärsimyksiin verrattuna muutaman sadan ihmisen tilapäinen vapaudenriisto tuntuu kohtuullisen lievältä harmilta. Yksilötasolla se voitiin kuitenkin kokea ankarana, koska tulevaisuudesta kannettiin huolta ja internointiin liittyneet oikeudelliset ongelmat kyseenalaistivat Suomen kyvyn pysyä oikeusvaltiona. Internointi ei nimittäin kohdistunut vain ulkomaalaisiin, vaan myös syntyperältään tai kansalaisuudeltaan suomalaisiin, joilla epäonnekseen tulkittiin olevan myös toisen maan kansalaisuus.

Olosuhteet eivät suosineet huolellista oikeudellista harkintaa, sillä päätökset piti tehdä kiireessä ja perustella epäluuloiselle valvontakomissiolle. Rauhanajan oloihin siirtymistä varjosti pitkään miehityksen uhka. Kun valvontakomissio kummasteli internoitujen vähäistä määrää, laillisuusnäkökohtien oli taivuttava. Tämä oli suomalaisille tuttua jo sortovuosilta ja puna-armeijan voittokulku Euroopassa teki entistäkin selvemmäksi, ettei Kreml ollut mikä tahansa raastupa. Stalinin alaisuudessa vangittaville ja tuomittaville oli kiintiönsä, jotka piti täyttää tavalla tai toisella, eivätkä valvontakomission neuvostojäsenet halunneet vaarantaa omaa uraansa tai enemmänkin suvaitsemalla suomalaisten lainopillisia saivarteluja.

Westerlund (s. 225-226) on väittänyt, että aloite saksalaisten ja unkarilaisten siviilien internoimiseksi tuli Britanniasta eikä Neuvostoliitosta. Hän viittaa Britannian ulkoministeriön 12.9.1944 luonnostelemiin rauhanehtoihin. Samana päivänä liittoutuneet tekivät aseleposopimuksen Romanian kanssa, joka myös velvoitettiin internoimaan vihollismaiden kansalaiset siviilejä myöten. Eri maita ja asioita koskevat suunnitelmat risteilivät liittoutuneiden päättäjien välillä. Kansainvälinen vertailu saattaisi paljastaa, kuinka eri intressit kohtasivat, tarkoitusperät saattoivat vääristyä ja käytännön seuraukset johtaa kaikelle byrokratialle ominaiseen tragikomiikkaan.

Epäilemättä kukaan ei sinänsä halunnut vainota suomalaismummoja, jotka olivat olleet kenties lyhyen aikaa naimisissa saksalaisen miehen kanssa ja siten tahtomattaan muuttuneet kahden maan kansalaisiksi. Toisaalta neuvostohallinto harrasti mielivaltaa, koska se oli omiaan levittämään kauhua ja pitämään alistetun kansan sietämättömän epävarmuuden tilassa. ”Leinon vankien” kohtalo keväällä 1945 ja inkeriläisten seuranta 1950-luvulle asti olivat nekin kaikissa merkillisyyksissään mielekkäitä sellaiselle hallinnolle, joka halusi muistuttaa rajojensa ulkopuolellakin eläviä omasta kaikkivoipaisuudestaan. Britit yrittivät neliöidä ympyrää puristamalla neuvostovaatimukset jonkinlaiseen kansainvälisoikeudelliseen logiikkaan.

Suorastaan kansalliselta itseruoskinnalta tuntuu joskus, kun suomalaiset tutkijat, oikeudenloukkauksista vahingonkorvauksia vaativat uhrit ja sensaatioita kärttävät toimittajat antavat ymmärtää Neuvostoliiton olleen lähes viaton välirauhansopimuksen tulkintoihin, joilla Suomen viranomaiset olisivat silkkaa ilkeyttään tai typeryyttään aiheuttaneet tarpeetonta vahinkoa. Myös Määttälä moittii ulkoministeri Carl Enckelliä siitä, että alkuperäistä internoitavien listaa täydennettiin 2.10. vanhuksilla ja 17.10. suomalaissyntyisillä vaimoilla lapsineen. Enckell oli päättänyt jälkimmäisestä jo ainakin viisi päivää aikaisemmin. Jensen-Eriksen (s. 33-34) epäilee naisten ja lasten internoinnin kytkeytyneen Neuvostoliiton hyväksi vakoilleen Friedrich Egen tapauksesta, jossa valvontakomissio ei ollut suostunut vapauttamaan internoinnista edes tätä vakoojaansa, joka innokkaasti tarjoutui jatkamaan palvelujaan urkkimalla internoitujen poliittisia mielipiteitä.

Kannattaisi muistaa, että Suomen välirauhansopimus ei ollut ainoa, jossa Neuvostoliitto ja länsiliittoutuneet kävivät kauppaa ihmisryhmien kohtaloilla. Samoihin aikoihin, 4.9.1944 Britannian ulkoministeri Anthony Eden ehdotti hallitukselleen suostumistaan Neuvostoliiton vaatimukseen luovuttaa Neuvostoliittoon kaikki sen kansalaiset, jotka olivat joutuneet saksalaisten sotavankeina brittien haltuun, halusivatpa nämä palata kotimaahansa tai ei. (Nikolai Tolstoy: Victims of Yalta, London 1977, s. 63-64) Brittihallituksen päätös oli monille neuvostosotavangeille kohtalokas ja länsiliittoutuneille häpeällinen, koska tiedettiin vallan hyvin, että moni Neuvostoliiton kansalainen pelkäsi henkensä edestä Stalinin armoille joutumista. Neuvostoliitolle se ei ollut ensimmäinen vastaava sopimus, sillä se oli jo viisi vuotta aikaisemmin Molotov-Ribbentropin-sopimuksella vaihtanut pakolaisia Saksan kanssa. Brest-Litovskin rautatieasemalla Neuvostoliitto oli luovuttanut saksalaisia juutalaisia ja kommunisteja, joille se oli aiemmin antanut turvapaikan, ja saanut vaihdossa neuvostovastaisia venäläisemigrantteja. (Tolstoy, s. 410)

Myös Neuvostoliiton ja Suomen välisessä rauhansopimuksessa vaadittiin kaikkien sotavankien ehdotonta luovuttamista ja samaa periaatetta yritettiin soveltaa inkeriläisiin siviileihin, vaikka nämä olivat Suomen lakien mukaan vapaaehtoisesti oleskeluluvalla Suomessa ja usein kokivat itsensä pakolaisiksi. Siksi ei ollut erityisen outoa, että myös vihollismaiden kansalaisia siirrettiin maasta toiseen yksilöiden tahdosta piittaamatta. Saksalaisten ja unkarilaisten siviilien suurin pelko olikin, että Suomi luovuttaisi heidät sotilaiden ja eräiden neuvostosiviilien tapaan Neuvostoliittoon. Suomi puolestaan halusi suojella heiltä pahimmalta vaihtoehdolta ja mieluummin taipui lopulta internoimaan liian monta siviiliä kuin jatkoi väittelyä valvontakomission kanssa sillä uhalla, että se saisi verukkeen ottaa asian itse hoidettavakseen.

Suomensaksalaiset olivat luottaneet Suomen viranomaisiin. Kun Saksan suurlähetystö oli kotiuttanut kansalaisiaan 10.9.1944, vain kolmannes Suomessa asuneista saksalaisista tuli laivalle. (Määttälä, s. 24) Kun jätetään huomiotta Saksan diplomaatit, Suomesta lähteneiden saksalaisten osuus oli vain neljännes. (Westerlund, s. 230) Vain tunteja ennen välirauhansopimuksen solmimista 19.9.1944 Suomen hallitus myönsi ehdoitta Suomen kansalaisuuden 112 saksalaiselle ja hyväksyi kymmenen aiemmin ehdollisesti kansalaistetun saksalaisen irtisanoutumisen Saksan kansalaisuudestaan. Nämä ihmiset luottivat Suomen suojelevan kansalaisiaan, mutta määrättiin 29.1.1945 internoitaviksi. Siihen mennessä heistä runsas kolmannes oli paennut maasta. (Määttälä, s. 100-118)

Valtiollisen poliisin mukaan Suomessa oli oleskellut jatkosodan lopulla 714 Saksan ja 19 Unkarin kansalaista, mutta heistä puolet ehti kadota ja vain 152 tai 153 sekä 30 saksalaista sotilaskarkuria internoitiin leireille 11.10.1944 mennessä. (Määttälä, s. 39-40 ja 202) Tuntui kaikin puolin järkevämmältä, että esimerkiksi sairaat vanhukset saisivat pysyä omissa kodeissaan muodollisesti internoituina, kuin että heidät pitäisi kerätä valtion elätettäviksi, mutta valvontakomissio ei alkuvaiheessa hyväksynyt tällaisia näkökohtia.

Tilastot ovat Määttälän kirjassa kuten muissakin lähteissä ärsyttävän ristiriitaisia. Siksi olisikin ollut selventävää, jos kerrontaa olisi täydennetty jonkinlaisella matrikkelilla. Monet henkilöhistoriat ovat sen verran mutkikkaita, että tilastointi edellyttää tarkempaa perehtymistä niihin. Internoitujen joukkoon joutuivat myös Yhdysvaltain kansalainen Martha Eleonora Maria ja kansallissosialismia paennut Gustav Marckwort. (Määttälä, s. 128 ja 130-133)

Internointi päättyi useimpien osalta 19.3.1946. Leirille jäi 15 saksalaista, joista muutama oli syntyperältään suomalaisia vaimoja. Kun yksi heistä oli todettu yhä Suomen kansalaiseksi, muut 14 karkotettiin Saksaan 7.7.1947. Hekin olivat poliittisesti sen verran harmittomia, että saivat elää vapaasti Neuvostoliiton miehitysvyöhykkeellä tai muuttaa länteen miljoonien maanmiestensä tavoin. Osa palasi Suomeen. Kauaskantoisempi seuraus oli saksalaisten omaisuuden takavarikoinnilla, jota Laura Kärpijoki on tutkinut erillisenä aiheena.

Määttälä on ottanut huomioon tärkeimmät aiemmat tutkimukset, mutta näyttäisi kerran (s. 33) sekoittavan toisiinsa Jensenin ja Westerlundin. Kunnon lähdeviitteiden puute vaikeuttaa sen arviointia, sisältääkö kirja mitään aiemmasta tutkimuksesta poikkeavaa tietoa.

 

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *