1980-luvun ns. kulttuurisen käänteen myötä syntyi humanistinen maantiede, jossa kulttuuri nähdään spatiaalisesti moniarvoiseksi ja dynaamiseksi prosessiksi. Ensimmäinen ja keskeisin suomalainen kulttuurimaantieteen paikkaa käsittelevä artikkelikokoelma Tila, paikka ja maisema ilmestyi kymmenen vuotta sitten. Kalevalaseuran vuoden 2006 vuosikirja Paikka. Eletty, kuviteltu, kerrottu kuvaa sitä tilannetta, johon suomalainen paikkaan keskittyvä tutkimus on edennyt, niitä suuntia, joihin paikan monitieteellinen tutkimus on katseensa kohdistanut ja niitä monia ulottuvuuksia, joita paikan käsitteellä on.

Monesti moninäkökulmaisuus tuottaa pirstaleisia kokoelmia, joissa artikkelien keskinäinen keskustelemattomuus ja kohtaamattomuus esitetään ikään kuin hyveenä ja osoituksena tieteenalan moninaisuudesta ja useista ulottuvuuksista. Tässä kokoelmassa näin ei tapahdu, vaan teoksen keskipisteeseen tiukasti asettuva paikan käsite – paikka elettynä, kuviteltuna ja kerrottuna – sitoo suurimman osan artikkeleista saumattomasti yhteen. Kokoelma ristivalottaa paikkaa eri suunnasta tulevien katseiden avulla, jolloin sen kuvasta muodostuu kokonaisvaltainen ja merkityksistä rikas. Teos osoittaa paikan käsitteen keskeisyyden kulttuuria tutkivilla tieteenaloilla ja kertoo myös perinteentutkijoiden ja maantieteilijöiden hedelmällisestä yhteistyöstä.

Kokoelman aloittaa Seppo Knuuttilan johdatus teoksen aihepiiriin, paikan käsitteeseen ja siitä käytyihin keskusteluihin. Kyseessä on todellakin johdatus, eikä vain niin yleinen teoksessa olevien artikkelien esittely. Vaikka paikka onkin konkreettinen maantieteellinen käsite, jonka voi kartalta osoittaa, merkityksensä paikka saa vasta ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, siinä miten paikka eletään, miten se koetaan, miten se muistetaan ja miten siitä kerrotaan. Ja paikka voi myös irrota konkretiasta, se voi olla niin keksitty, väärin muistettu kuin unohdettukin. Fiktiiviset paikat kantavat myös vahvoja merkityksiä, vaikka niitä ei ”oikeasti” ole olemassa; Impivaara, Muumilaakso ja Tylypahka ovat monille merkityksellisiä paikkoja, vaikkei niihin koskaan pääsekään. Ja toisaalta, yritämme löytää konkreettisia vastineita fiktioissa kokemillemme merkityksellisille paikoille, kuten vaikkapa Pentinkulmalle. Käsillä oleva teos tuo esiin sen, miten tekstuaaliset paikat voivat olla yhtä tärkeitä kuin konkreettisetkin. Lisäksi se osoittaa, miten monet fiktiiviset tekstit, runot, novellit tai romaanit voivat valottaa paikan kokemusta tavoilla joita tieteellinen tai arkinen kieli eivät tavoita.

Teoksen artikkelit on jaettu kolmeen kokonaisuuteen: Käsityksiä, tuntemuksia ja esityksiä. Nämä kokonaisuudet eivät siis ole samoja kuin teoksen alaotsikon kolminaisuus: Eletty, kuviteltu, kerrottu – takakannessa tarjotaan vielä neljäskin paikan ominaisuus: kirjoitettu. Jaottelu ei siis ole kovin yksiselitteinen, vaikka sitä avataan ja perustellaan johdannossa. Siinä esitetään kolme paikan tuntemisen tapaa, joista ensimmäinen on kokemuksellinen, epäkirjallinen ja tiedostamaton sekä toinen, opittu, kirjallinen ja tietoinen. Kolmantena tapana tarjotaan ajatusta paikasta yksilöllisenä ja yhteisöllisenä kommunikaationa, ”jossa paikkojen merkitykset jaetaan ja sovitaan” (s. 10). Ja nämä kaikki paikan tuntemisen tavat siis kietoutuvat toisiinsa monin tavoin erilaisissa paikkaan liittyvissä käsityksissä, tuntemuksissa ja esityksissä. Kokoelman artikkelit eivät aivan saumattomasti tähän jaotteluun istu ja ne olisi perustellusti voinut sijoittaa toisinkin. Esimerkiksi paikan tutkimuksen suuntauksia ja metodologiaa käsittelevät artikkelit olisivat sopineet samaan osioon.

Teoksen varsinaisen artikkeliosuuden aloittaa kulttuurimaantieteen klassikon Yi-Fu Tuanin artikkeli ”Paikan taju: aika, paikka ja minuus”. Tuanin artikkelin suomennosta – ensimmäistä laatuaan – voitaneen pitää kulttuuritekona, niin paljon hänen tekstejään on luettu ja niihin viitattu. Vuonna 1977 ilmestynyt Space and Place on edelleen nautittavaa tekstiä, joka olisi sekin suomentamisen arvoinen. Tämän teoksen artikkeli herättää paljon mielleyhtymiä ja saa aikaan myös omakohtaista pohdintaa paikan tajun suhteesta (seisahtuneeseen) aikaan, tunteisiin sekä minuuteen. Huomauttaahan Tuan, että pyrkiessään ymmärtämään paikan tajua hän samalla pyrkii ymmärtämään ihmisenä olemista. Tuan tarkastelee artikkelissaan taideteosten kykyä luoda paikkoja, kokonaisia maailmoja, ja herättää niitä eloon.

Taidetta ja luontoa tarkastelee myös Yrjö Sepänmaa, joka jatkaa Tuanin viitoittamalla linjalla tuomalla esiin omat taide- ja luontokokemuksensa. Luonto inspiroi taidetta, mutta luontoa voi myös lähestyä ja ymmärtää taiteen välityksellä. Sepänmaa tuo esimerkeillään esiin sen, miten ”puhdasta ja koskematonta” luontoa on helppo arvostaa ja rakastaa. Kulttuurimaiseman, ihmisen kätten jäljen kohdalla se ei ole yhtä helppoa, mutta yhtälailla mahdollista. Sepänmaa tarttuu myös nostalgian käsitteeseen, menneisiin ja menetettyihin paikkoihin, joihin ei ole enää paluuta. Tuanin ja Sepänmaan lisäksi usea muukin kokoelman kirjoittaja ottaa paikantumisen käsitteen vakavasti ja tuo omat henkilökohtaiset paikan kokemuksensa mukaan tekstiin.

Nostalgia kohdistuu usein (lapsuuden) kotiseutuun ja kotiseutua tarkastelee teoksen seuraavakin artikkeli. Aki Aukusti Lehtisen ”Osallisuuden ja kieltäytymisen paikat” poikkeaa melkoisesti edeltävistä teksteistä. Lehtinen kartoittaa kansainvälistä paikkatutkimusta ja sen eri suuntauksia. Tässäkin artikkelissa koti nousee esiin paikkojen paikkana, paikan prototyyppinä, khorana, josta käsin muita paikkoja tarkastellaan, ja teoretisoidaan. Khoran maantiedettä käsittelee myös Päivi Kymäläinen tarkastellessaan 2000-luvun paikan ajattelun haasteita ja erityisesti sitä, miten paikkaa tarkasteltaessa vaaditaan tutkijalta lähtökohtaisesti monitieteistä otetta. Paikka on tutkimuksellinenkin risteyskohta.

Metodologisen risteyskohdan tarjoaa myös Pauli Tapani Karjalaisen topobiografinen eli elämänkerrallinen paikkakokemusten tulkinta. Topobiografian käsitettä ja omia paikkasuhteitaan Karjalainen värittää kaunokirjallisilla lainauksilla. Artikkeli kääntää päälaelleen luonnontieteille yleisen objektivistisen tarkastelutavan, jolloin paikkoja tarkastellaan puhtaina sijainteina, koordinaatteina, karttamerkkeinä. Eletty paikka on kuitenkin jotain aivan muuta. Paikan kokemus on moniaistinen: paikka nähdään, kuullaan, haistetaan, tunnetaan. Kielen avulla voimme jakaa kokemuksemme ja muistin avulla kantaa sitä mukanamme. Topobiografinen lähestymistapa tuo esiin sen tosiasian, että paikan kokemus on aina henkilökohtainen, kuten muistot. Solveig von Schoultzin sanoin: ”Emme ole koskaan nähneet samaa paikkaa.” Kaunokirjallisuutta hyödyntää moni muukin artikkelin kirjoittaja, kuten esimeriksi Seija Keskitalo-Foley tarkastellessaan Lapin kuvautumisia ja Lapille annettuja merkityksiä sekä omien kokemustensa että Rosa Liksomin novellin lävitse.

Kokoelma tarjoaa useita artikkeleita, joissa Karjala ja Joensuu muodostavat keskeiset paikantumispisteet. Tämä sama maantieteellinen kallistuma näkyy useissa muissakin Kalevalaseuran vuosikirjoissa osoittaen Joensuun perinteentutkijoiden aktiivisuuden. Merja Sinkkonen-Tolppi pohtii tekijöitä, jotka vaikuttavat itäsuomalaisten nuorten kiinnittymiseen kotiseutuun ja Pauliina Latvala tarkastelee muistelmien kirjoittajien kertomuksia aikaisempien sukupolvien Karjalasta. Jyrki Pöysä lähilukee joensuulaisen tytön kirjoituskilpatekstiä kierrättäen toimivalla tavalla kirjallisuustieteen kauan käyttämää ja jo välillä hylkäämääkin lähiluvun menetelmää. Tarkastelun kohteena on myös karjalainen kyläkirjallisuus, niin Neuvosto-Karjalan maaseutuproosa (Tuulikki Kurki) kuin pohjoiskarjalaisen Kontiolahden dialoginen kyläkirjahanke, jossa oli mukana sekä tutkijoita että aktiivisia harrastelijakirjoittajia ja paikallisen perinteen tuntijoita (Elina Makkonen). Kyläkirjallisuus sekä tuottaa että ylläpitää paikallista aktiivisuutta, historiatietoisuutta sekä identiteettiä.

Esittelen lopuksi vielä artikkelin, josta itse pidin eniten: Ruth Illmanin kirjallisuusanalyysin ”Momo ja lähikaupan Mohammed”. Illman pohtii artikkelissaan kulttuurisia ja uskonnollisia rajanylityksiä lähtökohtanaan Eric-Emmanuel Schmittin pienoisromaani Herra Ibrahim ja Koraanin kukkaset, joka on suosittu myös elokuvaversiona. Onnettoman, 11-vuotiaan juutalaispoika Momon ja vanhan muslimikauppiaan herra Ibrahimin ystävyys kyseenalaistaa monta vakiintuneeksi kangistunutta kategoriaa, kuten uskonnon (millainen on juutalainen?) ja iän (millaisia ovat nuoret tai vanhat ihmiset?). Ihmisten kohdatessa muodostuu tila, jota Illman nimittää symboliseksi paikallisuudeksi, dialogiseksi, ihmistenväliseksi tilaksi, joka syntyy vain moniaistisesti: ”meidän on nähtävä toinen, kuultava hänen kutsunsa ja vastattava hänelle kantamalla konkreettisella tavalla vastuumme hänestä” (s. 111). Artikkeli valottaa fiktiivisen esimerkin avulla nyky-yhteiskunnassa kovasti esillä olevaa kulttuurisen kohtaamisen tematiikkaa, mutta ei niinkään ongelmana vaan Martin Buberiin nojautuen vuoropuhelun mahdollisuutena ja kutsuna eettiseen ja vastuunalaiseen toisen kohtaamiseen. Illmanin artikkeli on kirkas ja analyyttinen teksti ihmistenvälisyydestä, toistensa kohtaavien välille syntyvästä tilasta.