Eurooppalaisten yliopistojen yhteistyönä syntynyt kirja The Welfare State. Past, Present, Future kertoo nimensä mukaisesti eurooppalaisen hyvinvointivaltion historiasta ja nykypäivästä, ja ehkä vähän sen tulevaisuudestakin. Kirjan taustavaikuttajana on ryhmittymä, joka tunnetaan nimillä CLIOH ja CLIOHnet. Kysymyksessä on 58 eurooppalaisen yliopiston historian laitosten yhteistyöverkosto, joka on saanut tukea Euroopan Unioni kulttuuriohjelmilta. Kirja on syntynyt yhteistyöverkoston vuonna 2001 pitämän workshopin pohjalta.

Kuten rahoituksesta voidaan päätellä, tarkoituksena lienee löytää yhteisiä juuria eurooppalaiselle hyvinvointivaltiolle, eikä niinkään eroavaisuuksia. Erityisesti Pohjoismaissa hyvinvointivaltiosta on tullut keskeinen osa omaa identiteettiä, jolla on myös vastustettu esimerkiksi Euroopan Unioniin liittymistä. Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista lukea kirjaa, jossa eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden historiaa ja nykypäivää hahmotellaan yhteisenä esityksenä.

Kirjan kirjoittajat ovat historiantutkijoita eri puolilta Eurooppaa, ja sen aihepiirit käsittävät varsin laajan kirjon eri maita, aikakausia ja politiikan osa-alueita. Ajallisesti tarinaa riittää yli 2000 vuoden ajalta, kun historiassa mennään kauimmillaan aina Rooman tasavallan ruoanjakeluun saakka. Myös maantieteellisesti kuljetaan etelä-pohjoinen -akselilla kiitettävästi, aina Italiasta Suomeen. Aihepiireiltään käydään läpi muun muassa ruotsalaisen, brittiläisen ja tanskalaisen hyvinvointivaltion kehittyminen, Bismarckin sosiaalipolitiikka, belgialainen perhepolitiikka, hollantilainen kulttuuripolitiikka sekä keskiaikainen köyhyys ja terveydenhuolto.

Kirjan kirjoittajat ovat useasta Euroopan maasta, tosin monen keskeisen maan historioitsijat myös loistavat poissaolollaan; esimerkiksi ketään ranskalaista tai espanjalaista ei kirjoittajien joukosta löydy. Sen sijaan Pohjoismaat ovat sitäkin paremmin esillä. Mainittakoon, että myös suomalaiset ovat vahvasti mukana, sillä kirjan 14 artikkelista kaksi on suomalaisten kirjoittamia: Tapio Bergholm ja Kari Teräs kirjoittavat kotkalaisista satamatyöläisnaisista ja suomalaisen työmarkkinapolitiikan muutoksista 1900-luvulla sekä Taina Syrjämaa Rooman kaupungin asuntopolitiikasta yhdistyneessä Italiassa.

Kirjan nimi siis viittaa hyvinvointivaltion nykyisyyteen, menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Alkusanoissa Ann Katherine Isaacs kirjoittaa, että kirjan nimi olisi aivan hyvin voinut olla myös "The History of Welfare and Welfare States". Itse olisin kyllä kallistunut tämän kannalle, sillä mielestäni nykyinen otsikko antaa ymmärtää ikään kuin hyvinvointivaltio olisi aina ollut olemassa. On kuitenkin kyseenalaista yhdistää hyvinvointivaltion käsite muuhun kuin moderniin 1900-luvun länsimaiseen valtioon. Ilmiönä se on siis hyvin uusi, ja vaatii toteutuakseen tietynlaiset historialliset ja aatteelliset edellytykset. Se liittyy vahvasti moderniin (kansallis)valtioon ja sen tehtävien laajenemiseen. Esimerkiksi keskiajalla tämäntyyppistä hyvinvointivaltiota ei ole voinut olla, koska tuohon aikaan ei modernia valtiota ollut olemassakaan. Myös kirjan alaotsikko on harhaanjohtava, sillä se puolestaan antaa kuvan, että kirjassa hyvinvointivaltiota käsitellään paitsi historian myös nykypäivän ja tulevaisuuden näkökulmista, mutta todellisuudessa kirjan painopiste on ylivoimaisesti jollei jopa yksipuolisesti historiassa eikä nykypäivässä saati sitten tulevaisuudessa.

Kun tarkastellaan kirjan aiheita, hyvinvointivaltion käsite on varsin ongelmallinen sitäkin kautta, että erityisesti pohjoismaista hyvinvointivaltiota luonnehtii enemmänkin universalistinen sosiaalipolitiikka, jonka tunnusmerkkinä ei ole köyhäinhoito vaan kaikille tarkoitetut kansalaisuuteen perustuvat universaalit sosiaalietuudet. Mutta kirjan artikkelit, erityisesti kaukaisempia aikoja käsittelevät, puolestaan käsittelevät pääsääntöisesti köyhäinhoidon instituutioita ja vieläpä useimmiten yksityisiä hyväntekeväisyysorganisaatioita. Tässä mielessä kirjan otsikko on jossain määrin harhaanjohtava, sillä siitä ainakin allekirjoittanut sai sen kuvan, että siinä käsitellään juuri valtion sosiaalipoliittisia toimia kautta historian eikä esimerkiksi yksityisiä sosiaalipoliittisia instituutioita.

Pitkän aikavälin katsauksissa ja tutkimuksissa käsitteet ovat varsin ongelmallisia, sillä niiden sisältö on usein saattanut muuttua varsin oleellisesti. Sellaiset käsitteet kuten "hyvinvointi" tai "köyhyys" ovat eri aikakausina eri paikoissa merkinneet eri asioita. Valottava esimerkki jälkimmäisen sanan sisällön muuttumisesta löytyy Lukas Burkartin kirjoittamasta artikkelista keskiajan kaupunkien köyhyydestä, köyhistä ja hyvinvoinnista; nimittäin kuuluisa keskiajan skolastikko Tuomas Akvinolainen määritteli köyhän ihmiseksi, joka ansaitsi elantonsa omalla työllään. Nykypäivän yhteiskunnassa köyhä määriteltäisiin juuri päinvastaisesti työttömäksi.

Vaikka suhtaudunkin kirjan lähtökohtiin näin kriittisesti, on minun kuitenkin todettava, että monet kirjan artikkeleista valottavat varsin hyvin eurooppalaisen sosiaalipolitiikan luonteen muutosta, ja sitä kautta myös hyvinvointivaltion kehittymistä. Kirjan parasta antia ovatkin monet ahaa-elämykset, joita eri artikkelit tarjoavat. Kun aikaväli on näinkin pitkä kuin parhaimmillaan yli 2000 vuotta, kenenkään asiantuntemus ei kata kaikkia aikakausia, ja sen takia näitä ahaa-elämyksiäkin syntyy roppakaupalla. Allekirjoittaneen asiantuntemus rajoittuu lähinnä 1900-luvulle, ja siinäkin lähinnä sen jälkipuoliskolle; siksi modernin hyvinvointivaltion kehitystä valottaneet artikkelit, kuten esimerkiksi John Rogersin ruotsalaisen hyvinvointivaltion kehitystä ja Pat Thanen brittiläisen hyvinvointivaltion nousua käsitelleet artikkelit eivät antaneet allekirjoittaneet uutta ja mullistavaa ajateltavaa. Sinänsä nämä olivat hyvin kirjoitettuja ja asiantuntevia artikkeleita, mutta mitään kovin uutta niissä ei ollut.

Sen sijaan minulle kirjan antoisinta antia olivat keskiaikaa käsittelevät artikkelit. Esimerkiksi itselleni oli yllättävää lukea Ann Katherine Isaacsin Sienan kaupunkivaltion sairaalaoloja käsittelevästä artikkelista, että kirkon rooli Sienan kaupungissa sijainneen sairaalan hallinnossa ja johdossa väistyi kaupungin johdon tieltä jo myöhäiskeskiajalla. Myös Lukas Burkhartin jo edellä mainittu artikkeli keskiaikaisten kaupunkien köyhyydestä valotti keskiaikaisen sosiaalipolitiikan kehitystä samansuuntaisesti; 1400-luvulle tultaessa kaupunkien sosiaalipoliittiset instituutiot olivat siirtyneet kirkon alaisuudesta selvemmin kaupunkien maallisten vallanpitäjien hallintaan. Sosiaalipolitiikasta oli tullut kristillisen hyveen sijasta maallisen vallankäyttöön liittyvä asia. Sen avulla pyrittiin muun muassa ylläpitämään kaupunkien sosiaalista järjestystä ja samalla sen harjoittamisesta pyrittiin ottamaan kaikki kunnia irti.

Toisenlaisia ahaa-elämyksiä koin kahden eurooppalaisen valtion työmarkkinapolitiikkaa ja sukupuolirakenteita käsittelevien artikkeleiden ääressä. Eric Vanhauten belgialaisen työmarkkinapolitiikan historiaa käsittelevän artikkelin suurin yllätys oli se, että 1800-luvulla naisten työssäkäynti oli itse asiassa yleisempää kuin 1900-luvulla. Perhepolitiikan syntyminen 1800-luvun lopulta lähtien vahvisti miesten asemaa perheenelättäjänä siinä mielessä, että perheenäidit saattoivat jäädä kotiin hoitamaan lapsiaan. Tässä tapauksessa sosiaalipolitiikan vahvistuminen ei edistänyt sukupuolten tasa-arvoa; pohjoismaisittain ajatellen yllättävä huomio.

Toisen vieläkin yllättävämmän huomion tarjoavat Tapio Bergholm ja Kari Teräs artikkelissaan kotkalaisista satamatyöläisnaisista. Artikkelin valossa nimittäin näyttää siltä, että suomalainen sukupuolijärjestelmä on muuttunut vasta hyvinvointivaltion kasvun myötä 1960- ja 1970-luvuilla, koska tällöin vasta näyttää syntyneen selkeä jako miesten ja naisten töihin. Siihen saakka naiset olivat kuuluneet Kotkan sataman työvoimaan, mutta 1950-luvulta lähtien teknologinen muutos teki satamasta selvästi miesvaltaisen työpaikan naisten siirtyessä samaan aikaan palvelusektorin puolelle. Perinteisestihän me – tai ainakin minä! – olemme ajatelleet, että perinteiset sukupuolten roolit työelämässä ja miesten perheenelättäjyys ovat olleet ikuisia malleja, joita on pystytty murtamaan vasta viime vuosikymmeninä. Edellä mainitut artikkelit eivät tue tätä myyttiä.

Kirjan parhainta antia ovat tämäntyyppiset yksityiskohdat, jotka haastavat ajattelemaan hyvinvointivaltion kehittymistä Euroopassa. Ne antavat virikkeitä ja innovaatioita lukijan omaan ajatteluun. Tässä mielessä käsillä oleva kirja on kuin eräänlainen virikkeitä antava palapeli; palojen saattaminen yhteen on kyllä mielenkiintoista ja luovaa puuhaa, mutta lopputulos, eli kokonaiskuva eurooppalaisen hyvinvointivaltion nykyisyydestä ja menneisyydestä, on lukijan eli palapelin kokoajan vastuulla. Kirjassa ei ole mitään kokoavaa johdantoa tai loppulukua, jossa lukijalle rautalangasta väännettäisiin, mitä olemmekaan tästä oppineet. Luonnollisestikin tämäntyyppisissä artikkelikokoelmissa tämä on yleinen ongelma, mutta ehkäpä juuri siksi jonkinlainen kokoava luku olisi ollut paikallaan.

Toinen huomio kirjan rakenteesta on se, että hyvinvointivaltio näyttää maantieteellis-historiallisessa mielessä kulkevan kohtia pohjoista. Hyvinvointivaltion nykypäivää ja 1900-lukua käsitelleissä artikkeleissa pääpaino on selvästi pohjoisessa, eli Pohjoismaissa, Britanniassa, Belgiassa ja Alankomaissa. Sen sijaan historian varhaisimpia vaiheita kuvaavat artikkelit keskittyvät lähinnä Italian alueen kehitykseen. Tämä tekee kokonaiskuvan antamisen eurooppalaisen hyvinvointivaltion historiasta hieman ontuvaksi. Mutta toisaalta ehkä onkin liikaa vaadittu, että yksi kirja antaisi kokonaiskuvan niinkin laajasta aiheesta kuin eurooppalainen hyvinvointivaltio.

Kriittisistä kommenteista huolimatta on kirja luokiteltava miellyttävien ja innostavien lukukokemusten kastiin. Voisi sanoa jopa, että kirjan jokainen artikkeli tarjosi oman helmensä allekirjoittaneelle. Kirjan artikkeleita ei voi sanoa siis mitenkään epätasaisiksi, vaikka jotkut artikkeleista ovat enemmän yleiskatsauksen luonteisia ja toiset menevät hyvinkin yksityiskohtaisiin tapauksiin. Kaiken kaikkiaan kirjaa on helppo suositella kaikille niille, jotka ovat kiinnostuneita eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden historiasta ja eurooppalaisesta sosiaalihistoriasta, kunhan lukija ei vain asennoidu kirjaan siten, että tässä nyt kerrotaan asiasta tyhjentävästi kaikki. Siihen kirja on aivan liian hajanainen. Sen sijaan virikkeiden antajana ja ajattelun herättäjänä se on mitä erinomaisin opus.