Parin sadan metrin levyinen salmi erottaa Brändön, suomeksi Palosaaren, tuttavallisesti Präntöön, Vaasan kaupungin keskustasta. Tosin jo pitkään kaksi siltaa on yhdistänyt ne toisiinsa.

Oli vanha sanonta, että kun menet Präntöölle, muista ottaa kiviä taskuusi. Tämä kuvaakin erästä tämän Vaasan esikaupungin ominaisuutta, se oli pitkään tunnettu väkivaltaisuudestaan ja monista ongelmistaan. Palosaaren asukkaat saivat kantaa eräänlaista leimaa muualla Vaasassa liikkuessaan. Nyt kaupunginosa on vähintäänkin keskiluokkaistunut, siellä sijaitsee muhkea valtion virastotalo ja entinen puuvillatehtaan alue on muuttunut pienteollisuuden ja yliopiston alueeksi: Monet Palosaaren asuinkorttelit ovat saaneet uusia asuintaloja, pienet mökit ja tehdasväestön asunnot on suurimmaksi osaksi raivattu pois. Monille seuduille on rakennettu tai suunnitellaan korkeatasoisempia kerrostalo-asuntoja ja kalliita omakotitaloja. Joidenkin mielestä koko Palosaari on nyt yliopiston kampusaluetta. Samalla on hävinnyt paljon historiallisia arvoja.

Kaupunginosan muuttuminen vuosikymmenten kuluessa ei ole mitenkään ainutlaatuinen ilmiö. Kirjan tekijä, Vasabladetin toimittaja Peter Ehrström on verrannut sitä lähinnä Tukholman Södermalmin vaiheisiin. Myös monista Suomen kaupungeista löytyy vastaavan tyyppisiä muutosalueita, esimerkiksi Turusta ja niistä onkin tehty monia historiikkejä. Eräänlaisen vertailukohdan muodostavat myös viime aikojen suositut kylähistoriat. Kaupunginosien historioita olisi kuitenkin tarpeen tutkia enemmä. Ehrströmin kirja antaa yhden esimerkin siitä mitä voi olla tavoitettavissa.

Palosaarella on oma erityinen ja mielenkiintoinen historiansa, johon Ehrström on paneutunut vuosien ajan. Hänellä on historioitsijan tausta, ja kirja täyttää hyvin tutkimuksen vaatimukset. Aineisto on laaja, alkaen arkistomateriaalista, muistelmista ja matkakertomuksista. Haastatteluja hän on hyödyntänyt runsaasti. Tekijä kuitenkin vähättelee kirjan tutkimusluonnetta ja korostaa että kirja on sekoitus historiantutkimusta ja journalismia.

Kirja on eräänlainen mikrohistoria kiinnostavasta esikaupungista, sen muuttumisesta ja siellä asuneista ihmisistä. Kun Präntöö on pitkään ollut usean tuhannen ihmisen asuinalue, on luonnollisesti vaikea hahmottaa kaikkien sen osa-alueiden vaiheita. Kirja painottuu varsinkin Palosaaren sataman, Wolffin puiston ja puuvillatehtaan seudun sekä keskustan historiaan. Muistakin alueista kirjoitetaan, mutta aina ei selviä miten vahva on "sielu" tai identiteetti milläkin alueella.

Palosaarella on vanhempi historia kuin nykyisellä paikalla sijaitsevan Vaasan keskusta-alueella. Kun kaupunki aiemmin sijaitsi noin kuuden kilometrin päässä nykyisessä Vanhassa Vaasassa, maan nousemisen vuoksi sen satama tuli lähes käyttökelvottomaksi. Siksi lähetettiin 1789 edustajat kuninkaisiin Tukholmaan ja kruunulta ostettiin Brändön alueita salmen puolelta, jonne tuli suojaisa ulkosatama. Satama kehittyi suotuisasti ja kun Vaasa paloi 1852, uusi kaupunkipaikka saatiin Klemetsön niemeltä aivan Brändön naapurista. Nyt ulkosatamasta tuli kaupungin varsinainen satama. Vuonna 1855 Krimin sodan aikoihin brittikuunari Firefly tulitti Varisselältä satama-aluetta, Sundia, saamatta pahempaa tuhoa aikaan. Perimätiedon mukaan Onkilahteen kaupungin ja Palosaaren väliin britit saivat useita ”osumia”.

Brändöllä on Ehrströmin kirjan mukaan tavallaan kolme muodonmuutosta, metamorfoosia. Alussa se oli syrjäinen kalastajien tukialue. Vaasan satamana siitä alettiin käyttää 1700-luvun kuluessa, ensimmäisessä metamorfoosissa. Syntyi myös tieyhteys Vaasasta kohti saarta joka kohosi merestä senttimetrin vuosivauhtia. Maannousema onkin vaikuttanut ratkaisevasti niin koko Vaasan kuin Palosaaren historiaan ja sen eri osien kehittymiseen.

Toinen metamorfoosi liittyi 1800-luvulla alkaneeseen teollistumiseen, jolloin varsinaista työväestöä muutti alueelle. Merkittävimpiä teollisuusmiehiä on ollut C.G. Wolff, joka tyhjätaskusta kohosi yhdeksi pohjoismaiden merkittävimmistä laivanvarustajista ja kaupungin varakkaimmaksi mieheksi. Hänen kymmenet kauppalaivansa rakennettiin saaren telakalla. Toinen merkkimies on ollut August Levón, joka apteekkiapulaisesta kohosi merkittäväksi teollisuusmieheksi ja perusti mm. Vaasan puuvillatehtaan. Lisäksi Palosaarella on ollut esimerkiksi metalliteollisuutta, Wickströmin veljesten maineikas venemoottoritehdas jonka mallin he toivat Chicagosta, saippuatehdas ja tervahovi.

Teollistumisen myötä tapahtui suuria muutoksia koko alueen väestön kannalta. Palosaaren hurja maine perustuu osin sataman mukanaan tuomiin lieveilmiöihin. Merimiehet olivat jo 1800-luvun puolivälissä merkittävä osa väestöä, ja monet heistä rakensivat pieniä mökkejään Palosaarelle. Suomenkielisiä muutti sinne entistä enemmän. Työväestölle rakennettiin vuosikymmenten kuluessa asuntoja, yhteiskunnallisia harrastuspiirejä syntyi, poliittisia ja vapaa-ajan ja uskonnollista toimintaa kehitettiin, käsityöläisiä asettui alueelle ja vähittäistavaraliikkeitä perustettiin. Kuulun jalkapallokaupungin Vaasan ensimmäiset jalkapallo-ottelut pelattiin puuvillatehtaan työväen joukkueiden välillä 1896 Englannista tulleiden työntekijöiden ansiosta. Palosaari oli kaupunki kaupungissa, joka sai oman kirkkonsa, sekä kirjasto-, poliisi- ja postitalon oman torin reunalle.

Palosaari oli leimallisesti useiden vuosikymmenten ajan työväestön kaupunki. Toisen maailmansodan jälkeen saarta alkoi leimata opetustoimi. Kansakoulujen (ruotsinkielinen 1867, suomenkielinen 1896) lisäksi perustettiin myöhemmin ammattikoulu, teknillinen koulu ja opisto. Lakkautetun Vaasan Puuvillan rakennuksiin tuli uudenlaista pienteollisuutta ja Vaasan yliopisto 1990-luvulla. Seurasi järjestyksessä kolmas metamorfoosi, kun kaupunkikuvaa alettiin muokata enemmän keskiluokkaan sopivaksi ja myös monin paikoin alkoi rakentua kallista ja yksilöllistä asumista. Alueesta oli tullut yliopistokaupunki ja virkamieskaupunki, jossa oli paljon opiskelija-asuntoloita. Toisaalta yhteiskunnallinen muutos alkoi viedä pois vanhoja palveluja. Tässä tilanteessa ollaan tänään.

Ehrström kirjoittaa kaikista vaiheista mielenkiintoisesti ja hyvin aineistonsa pohjalta. Valokuvat, kartat ja lähdesitaatit elävöittävät kirjan muuta sisältöä. Kuten kirjan otsikosta näkyy, hänen tavoitteensa on hahmottaa kaupunginosan identiteettiä eli "sielua". Se löytyy näiden metamorfoosien kautta: identiteetissä on hänelle leimaa antavaa ollut varhaisvaihe kalastajineen, sitten työläiskaupunki ja viimeksi virkamies- ja yliopistokaupunki.

Hän ennakoi uusia vaiheita saaren kehittämisessä ja siihen liittyvissä kiistoissa, jotka ovat koskeneet kaupungin omistamien maiden siirtymistä pois kaupunkilaisten käytöstä kohti varsinaista luksusasumista – jota kirjoittaja ja runsas joukko asukkaista on vastustanut tarmokkaasti. Tämä toteutuessaan olisikin jo neljäs metamorfoosi.

Ehrströmin etsimä identiteetti taitaa olla "palosaarelaisuus", joka on ollut suomen- ja ruotsinkielistä ja näiden väestönosien yhdessä ja rinnakkain eloa. Vaikka koko Palosaaren asukkailla voidaan sanoa olleen tietty yhdistävä alueellinen ja sosiaalinenkin identiteetti, ”palosaarelaisuus” lienee hieman liian suuri yleistys. Todellisuus on tässäkin tapauksessa ihmeellisempi, koska sekä asumisessa että sosiaalisessa taustassa on monta muuttujaa. Oikeampi olisi ehkä puhua aiemmin mainituista osaidentiteeteistä, jotka voidaan perustella esimerkiksi tiettyjen asuinkortteleiden erityispiirteillä kuten asumismuodoilla tai työpaikkasuhteilla. Kielellä, ruotsin- ja suomenkielisyyden perusteella, ei Palosaaren asukkaiden identiteettejä kovin pitkälle voi selittää, koska kahteen kieliryhmään lukeutuvat ovat eläneet rinnan ja toimineet melko paljon samojen kanavien kautta.