Kansanedustajalla on nykyisin keskimäärin kymmenen vuoden kokemus eduskuntatyöstä. Aika on rientänyt siinä määrin, että Ilkka Kanerva ja Esko-Juhani Tennilä ovat nykyisin eduskunnan 31 valtiopäivät istuneet veteraanit. Heidän vanavedessään tulee kolme edustajaa 27 valtiopäivillä. Heistä yksi on Mauri Pekkarinen, jonka Tapani Markkanen ja Atena kustantamo ovat nimenneen politiikan pikkujättiläiseksi.

Itse muistan kuulleeni Mauri Pekkarinen nimisestä poliitikosta ensimmäistä kertaa kesällä 1982. Tuolloin sanomalehti Keskisuomalaisen valokuvaajat kertoivat tarinaa linssiluteesta, joka väen väkisin halusi päästä lehden valokuvaan. Kun kuvaaja tietoisesti siirsi kameransa, yleisön joukossa istunut ensimmäisen kauden kansanedustaja muutti kuuliaisesti omaa istumapaikkaansa.

Tapani Markkasen kirjoittamassa kirjassa Pekkarisen toiminnalle paljastuu eräs motiivi. Pekkarisen ja päätoimittaja Erkki Laatikaisen välillä on ollut jännitettä ja jäynää, joka johtaa juurensa vuoden 1979 eduskuntavaaleista. Tuolloin mukana oli myös vahva keskisuomalainen ja sanomalehti Keskisuomalaisen vaikuttaja Paavo Vesterinen, jonka väitetään antaneen määräyksen pimittää kilpailijoidensa kuvat lehdestä. Kun silloinen poliittinen sihteeri Mauri Pekkarinen vieraili ministerin kanssa maakunnassa, ministeri hymyili kuvissa, mutta Pekkarinen oli rajattu niiden ulkopuolelle. Päätoimittaja Laatikainen perusteli ratkaisua vaalikaranteenilla.

Pekkarinen kertoo vierailleensa lehtitalossa viimeksi vuonna 1983. Keskisuomalaisen osakkeita Pekkariselle ei myyty.

Esipuheessa Markkanen kirjoittaa aloitteen journalistisen henkilökuvan tekemisestä tulleen kustantajalta. Poliitikko jossa ei ole oikeastaan mitään mielenkiintoista, onkin itse asiassa hyvin mielenkiintoinen idea * meriittejäkin on riittävästi, sillä äänimäärissä Pekkarinen on ollut neljästi vaalipiirinsä ykkönen. Täysin karismattomalla poliitikolla olisi tuskin asiaa myöskään Itsevaltiaiden keskeiseksi poliittiseksi juonittelijaksi. Lähes kolme vuosikymmentä kansanedustajana alkavat osoittaa ikiliikkujan merkkejä. Sisäministerinä Pekkarinen on toiminut 1991-1995 ja kauppa- ja teollisuusministerinä vuodesta 2003.

Mutta ei. Tehtävä on annettu entiselle Keskisuomalaisen toimittaja Tapani Markkaselle, joka Keski-Suomessa on tullut tunnetuksi pitkäaikaisena Suur-Jyväskylän Lehden päätoimittajana. Esipuheessa Markkanen puolustautuu ja kirjoittaa kovan urakan työlään leipätyön ohessa hirvittäneen. Mutta mitä tekee kiireinen toimittaja nykyisin: haastattelee toisia toimittajia kuten Aino Suholaa, Unto Hämäläistä ja Aarno Laitista. Jotain apua on saatu Pekkarisen sukulaismiehen leikekirjoista.

Kirja onkin kirjoitettu kuin Suur-Jyväskylän Lehteä. Politiikasta kiinnostuneelle sieltä ei löydy mielenkiintoisia analyysejä. Markkasen politiikka-käsitys edustaa lähinnä maakunnan miehiä, sopivia taustaorganisaatioita, ahkeruutta, pätevyyttä ja uupumatonta kenttätyötä. Pieneltä tilalta Kinnulasta on ponnistettu pitkälle, lapsuuden kodissa lapsiin luotettu, urheilu ja erityisesti hiihto olivat Maurille tärkeitä asioita pojasta asti. ”Maurin kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin alkoi näkyä jo keskikoulun aikana.” Sitten ”veri veti politiikkaan.”, jossa huolena oli yliopistomaailman vasemmistolainen rynnistys. Jyväskylässä Pekkarisesta tuli vuonna 1971 Jyväskylän Opiskelevien Keskustalaisten puheenjohtaja ja keskustaopiskelijoiden painoarvon kerrotaan lähteneen nousuun. Vuonna 1974 työ muuttui keskustan piirin toiminnanjohtajuudeksi, ja kaksi vuotta myöhemmin avautui ovi kaupunginvaltuustoon. Samana vuonna tuli kutsu Paavo Väyrysen poliittiseksi sihteeriksi.

Kansanedustajuus lohkesikin sitten ensimmäisellä yrittämällä 1979. Tuolloin 31-vuotias Pekkarinen arvioi olleensa selkeästi ikäpolvivaihtoehto. Keski-Suomen yksityisteille hän oli vaatimassa rahaa lokakuussa 1981.

Väyrysen-Ahon linjalla ollut Pekkarinen on ollut uskollinen aseenkantaja, jonka oma poliittinen ajattelu on jäänyt hämäräksi. Asumisesta ja kaavoituksesta kertovan gradun lisäksi kirjallista tuotantoa Maurilta on turha etsiä. ”Kekkosen linjalla nuori, mittava Mauri Pekkarinen”, kertoi NKL:n vaalilause vuonna 1977.

Sittemmin Pekkarinen leimautui Esko Ahon majakaksi ja perävaunuksi. ”Jo Esko on tullut keskiviikkona siihen tulokseen, että EU:hun mennään, niin Mauri on tullut samaan tulokseen viimeistään perjantaina”, Unto Hämäläinen sanoo. Ennen kuin Ahosta tuli pääministeri, miehet ennättivät myös asua samassa osoitteessa Helsingissä yhteensä nelisen vuotta.

Kuka oikeastaan lopulta muistaa Mauri Pekkarisen Keski-Suomen ulkopuolella? Markkasen mukaan Mauri oli maakunnan mies, joka keskittyi alue- ja kuntapolitiikkaan, kun taas Aholle lankesivat asiat, joilla oli kansainvälisiä yhteyksiä. Pekkarinen edustaa sitä ahkeraa puurtajakansanedustajatyyppiä, jotka pitävät Suomen pyörät pyörimässä päivästä toiseen. Jostakin se kannatus näyttää tulevan, vaikka kukaan tuttu ei myönnä häntä äänestävänsä. Markkasen kirjan perusteella Maurissa ei ole mitään erityisesti mielenkiintoista ellei hän sitten joskus itse räväytä peltejä ja peruukkeja auki. Pekkarinen on itse kiistänyt, että kyseessä olisivat hänen muistelmansa.

Olen tavannut kerran Mauri Pekkarisen henkilökohtaisesti. Olin joulun alla 1989 myymässä joulukuusia kehitysmaiden hyväksi. Paikalla ei ollut tiedostusvälineitä, mutta kansanedustaja saapui paikalle itsevarmoin ottein. Hän oli tottunut päättämään, sen näki tavasta, jolla hän valitsi kuusensa alta aikayksikön.