Kyllä nyt nolottaa

Lidmanin teos on jaettu kolmeen osaan ja kukin niistä käsittelee teemaa erilaisesta näkökulmasta. Ensimmäisessä osassa, ”Häpeän lähteillä”, tarkastellaan asenteita, kunnian ja häpeän suhdetta ja huonoa omatuntoa. Häpeän universaali määrittely on vaikeaa, sillä se, mitä hävetään, on kulttuurisidonnaista. Oman kulttuurin käytösmallit voivat olla niin tuttuja, että niitä on vaikea tunnistaa ja analysoida. Häpeällistä käytöstä voikin verrata kielioppivirheeseen, jonka äidinkieltään puhuva tunnistaa, vaikka ei osaisi sitä selittää tai perustella.

Syyllisyys liittyy johonkin tekoon, mutta häpeä on kokonaisvaltaisempi tunne, joka leimaa itsen jollakin tavoin huonoksi. Usein häpeä liittyy sosiaaliseen, se syntyy katseen alla. Häpeä ja kunnia selittävät toisiaan, sillä toisen lisääntyessä toinen vähenee. Euroopassa 1500-luvulla kunnia liittyi vahvasti säätyyn; aateliset ja kirkonmiehet olivat ilman muuta kunniallisia, rahvaan elämään taas ajateltiin kuuluvan luonnostaan paljon häpeällistä. Tällaisia asioita olivat esimerkiksi köyhyyteen ja oppimattomuuteen liittyvä epärehellisyys ja synnillisyys. Toisaalta esimerkiksi Japanissa häpeään liittyvät tunteet kuuluu tietyissä tilanteissa tuoda esille ja häpeän puuttuminen olisi ongelmallista.

Julkinen häpeä voi muuttua stigmaksi. Lidman kuvaa, miten erityisesti länsimaisessa kulttuurissa häpeä on voinut leimata ihmisen, mikä puolestaan on johtanut sosiaalisen aseman heikentymiseen esimerkiksi työ- ja avioliittomahdollisuuksien huonontuessa. Huonomaineinen henkilö on voitu tuomita kevyemmin perustein kuin hyvämaineinen. Hyvä maine ja kunnia ovat olleet tärkeitä sekä yksilölle että hänen taustayhteisölleen. Nykyäänkin häpeällisen teon voidaan tulkita tahraavan myös tekijän perheen, suvun tai muun ryhmän, johon hän kuuluu.

Häpeän tunne voi saada ihmisen aliarvostamaan ja halveksimaan itseään, jotkut suojautuvat rakentamalla muurin ympärilleen. Erityisesti länsimaiden nykyaikaan kuuluu myös myötähäpeä, jota luodaan tarkoituksellisesti tuottamalla yleisön nähtäväksi ja arvosteltavaksi monenlaisia nolauskilpailuja, tirkistelyä ja mokauksia.    

Hyi olkoon

Kirjan toisessa osassa, ”Mieli, keho ja häpeän valta”, Lidman toteaa, että häpeää ei tarvitse erikseen opettaa. Esimerkiksi pikkulapsi osaa painaa päänsä alas, kun häntä torutaan ja myös eläimet osoittavat alistumista. Häpeän tunne edistää ryhmään kuulumista ja sopeutumista; vanhempien hyvinä pitämät arvot siirtyvät seuraaville sukupolville. Vaarana on, että kasvattaminen voi vääristyä nöyryyttämiseksi tai henkiseksi alistamiseksi. Lidman käsittelee erilaisia lastenkasvatuksen näkemyksiä, myös ruumiillista kurittamista, johon usein kiertyy nöyryyttämisen kokemus.

Häpeän syitä on paljon, mutta usein ne liittyvät todelliseen tai kuviteltuun erilaisuuteen. Keskiajalla oli hyväksyttyä pilkata ruumiillisesti tai henkisesti poikkeavaa, hänet suljettiin ”normaalien yhteisön” ulkopuolelle tai käytettiin hyväksi näytösesineenä. Ruumiilliset poikkeavuudet ja monet sairaudet on nähty seurauksina moraalittomuudesta, synnillisyydestä, likaisuudesta tai niitä on pidetty muuten vain erityisen vastenmielisinä ja pelottavina. Nykypäivän Suomessa periaatteessa kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta kuitenkin syrjintää voi helposti aiheuttaa esimerkiksi vammaisuus, uskonto tai ihonväri.

Seksuaalisuuteen liittyvät asiat sisältävät useimmissa kulttuureissa paljon häpeällisiksi tai ainakin salattaviksi tulkittavia seikkoja. Itsetyydytystä on pidetty paitsi syntinä myös sairautena.  Varsinkin naisen siveys on useimmissa kulttuureissa ollut kautta aikojen erityisen tarkkailun kohteena, ja usein tämä on liittynyt jo pukeutumiseen. Alastomuus tai jo vaikkapa paljaat sääret tai olkapäät tai peittämättömät hiukset voivat herättää pahennusta. Kiellettyinä ja häpeällisinä on pidetty myös esiaviollisia suhteita ja kaikenlaista valtavirrasta poikkeavaa seksuaalisuutta.

Syitä ja seurauksia

Teoksen kolmas ja viimeinen osa liikkuu kirjoittajan oman väitöskirja-aiheen tapaan häpeällisten rikosten ja häpeärangaistusten maailmassa. Tämä osio on kirjan laajin ja sisältää paljon historiallista ainesta, mutta myös esimerkkejä useista nykyajan ja aivan lähiaikojen kulttuureista.

Häpeärangaistuksilla tarkoitetaan sellaisia rangaistuksia, joihin liittyy julkista nöyryyttämistä. Esimerkiksi Suomessakin käytetty jalkapuussa istuttaminen on ollut tyypillinen häpeärangaistus, jossa rikkomuksen tekijä joutui olemaan julkisesti näytteillä ja koko yhteisö saa tietää hänen häpeällisen tekonsa. Häpeärangaistuksiin kuului myös esimerkiksi julkinen ruoskiminen, häpeäkulkueet, kahlehdittuna tehtävä pakkotyö. Tällaisen häpeärangaistuksen saaminen saattoi luoda stigman pitkäksi aikaa, mutta erilaiset silpomiset tai polttomerkit säilyttivät ja säilyttävät häpeällisen teon näkyvissä lopun ikää. Tämä sananmukaisesti leimasi ihmisen ei-kunnialliseksi ja rajoitti hänen elämäänsä ja toimintamahdollisuuksiaan myös rangaistuksen jälkeen.

Ehkä kaikkein selvimmin kunnia ja häpeä kiertyvät yhteen ns. kunniaväkivallassa. Tytön, nuoren naisen sopimattomaksi tulkittu käytös tahraa koko perheen, joten isä, veljet tai aviopuoliso pahoinpitelevät tai jopa tappavat tytön perheen kunnian palauttamiseksi. Monissa kulttuureissa tällainen perheen tai aviomiehen kunnian vuoksi tehty väkivalta on tulkittu oikeutetuksi eikä siitä ole tuomittu ainakaan yhtä ankarasti kuin toisenlaisesta väkivallasta. Tällaisen toiminnan toinen puoli on vaikeneminen. Tietoiskussa kerrotaan Suomessa 1950-luvulla tapahtuneesta raiskauksesta, joka perheen isän päätöksellä pidettiin salassa. Teon tehnyt poika pääsi kuin koira veräjästä, koska muuten tyttö olisi joutunut paikkakunnalla halveksunnan kohteeksi.

Lopuksi

Teoksessa on melko paljon lainauksia haastattelu- ja kyselyteksteistä ja kirjan johdannossa mainitaan, että käsityksiä häpeästä on kartoitettu myös haastatteluin ja kyselyin, joita on tehty vuosina 2008-2010. Olisi ollut kiinnostavaa tietää, miten paljon haastatteluja ja kyselyitä on tehty ja miten osallistujat on valittu. Lisäksi olisi voinut kertoa, mitä heiltä itse asiassa on kysytty ja ovatko kysymykset olleet kaikille samat. Nyt haastattelu- ja kyselylainaukset jäävät hiukan irralliseksi ”kuvitukseksi”, jotka kylläkin tuovat tekstiin oman mielenkiintoisen lisänsä.

Tekstin seassa on viehättävän tapettikuvion reunustamana mielenkiintoisia tietoiskuja ja tapauskertomuksia.  Nämä tulevat toisinaan yllättäen ja jatkuvat useita sivuja, mikä katkaisee välillä häiritsevästi tekstin punaisen langan.  

Lidmanin teos esittelee perusteellisesti monenlaisia häpeään liittyviä ilmiöitä ja niiden taustoja ja tarjoaa lukijalle paljon pohdittavaa. Kirja on tutkijan kirjoittamaksi tietokirjaksi poikkeuksellisen selvästi kantaaottava. Kirjoittaja ei tyydy vain kuvaamaan, millaista häpeä ja sen syyt ovat nykyään ja mitä ne ovat olleet, vaan hän ottaa rohkeasti kantaa ja ilmaisee selvästi oman käsityksensä häpäisemisen ja nöyryyttämisen oikeutuksesta ja seurauksista.