Niin sanotut laitosjulkaisut ovat yleensä aina kiinnostavia. Niistä näkee millaista tutkimusta missäkin päin Suomea harjoitetaan ja millaisia tutkimuksia tai tutkijoita on tulollaan. Oulun yliopiston Taideaineiden ja antropologian laitoksen julkaisema artikkelikokoelma "Työnämme ja ilonamme" on monessa mielessä tyypillinen laitosjulkaisu. Suurin osa kirjoittajista on vasta valmistuneita tai valmistumisillaan olevia. Useimmat kirjoittajista pääsevät ensimmäistä kertaa harjoittelemaan tieteellisen artikkelin kirjoittamista. Juuri tässä laitosjulkaisut ovatkin erinomaisia. Tieteellisten artikkelien kirjoittaminen pöytälaatikkoon tuskin motivoisi ketään.

Kokoelman johdannossa Matti Savolainen kirjoittaa, että kirjassa pyritään "hahmottamaan paikallisen ja omaehtoisen kulttuurintutkimuksen linjoja ja kysymyksenasetteluja kuitenkaan tinkimättä kansainvälisestä tutkimuksesta ja keskustelusta". Kirja on Savolaisen mukaan "kasvanut KUTU-seminaarien kylkiäisenä, toisaalta se on suoraan yhteydessä laitoksella valmistuviin opinnäytetöihin". Artikkelien näkökulmien "paikallisuus" ja alaotsikossa mainittu "pohjoisuus" näkyy ensisijaisesti kulttuuripolitiikkaa koskevissa kirjoituksissa.

Ville Juutinen esittelee artikkelissaan "Kulttuurintutkimus – karnevaali tornissa vai kumous vailla paradigmaa?" kulttuurintutkimuksen historiaa ja sen suomalaisia tulkintoja. Artikkeli osoittaa, miten vaikeaa kulttuurintutkimuksen määrittely on. Juutisen esityksessä erityisen positiivista on kulttuurintutkimuksen saksalaisen tradition mainitseminen. Yleensä kulttuurintutkimuksesta puhutaan ikään kuin ajatustapa olisi tyhjentävästi palautettavissa ns. brittiläiseen kulttuurintutkimukseen (lisänä kevyt visiitti ranskalaisiin ajattelijoihin). Kuten kirjoittaja itsekin toteaa, artikkeli on yleistävä ja aukkoinen, mutta se käy kuitenkin kohtuullisesta peruspaketista kulttuurintutkimuksen kenttään. Juutinen välttää onnistuneesti dogmaattisen kulttuurintutkimuksen määrittelyn. Kyseessä kun on kuitenkin enemmän näkökulma kuin tiukkaan rajattu metodologis-teoreettinen ohjelma.

Paikallista kulttuuripolitiikkaa selvittelevät artikkeleissaan Annamari Hätinen-Järvelin ja Pasi Nyyssönen. Hätinen-Järvelin tarkastelee Kemiä kulttuurikaupunkina "stalinismin ajoista nykypäivään". Kirjoittaja osoittaa ilmeistä tyytyväisyyttä kuvatessaan kuinka "paloauton punaisesta" Kemistä on "punaisuus alkanut haalistua ja kekseliäiden kaupunginisien toimesta Kemi on muuttunut valkoiseksi, ympäri maailmaa tunnetuksi lumilinna-kaupungiksi". Kemin vaiheista Hätinen-Järvelin rakentaa menestystarinan, jota kaupunginisät lukenevat posket tyytyväisyydestä (punaisina?) hehkuen. Muutamia kriittisiä kommentteja Hätinen-Järvelinin artikkeli kuitenkin herättää. Mitä erityisen positiivista on siinä, että Kemi on ottanut kulttuuriseksi selviytymisstrategiakseen aikaisemman "paloauton punaisen" perinteen kieltämisen? Eikö Kemillä olisi ollut valmiina vahvat perinteen joita edelleen markkinoimalla kaupungilla olisi ollut omaperäinen ja omaehtoinen kulttuuri? Kenen voitto ja kenen tappio uusi lumilinna-strategia on?

Pasi Nyyssönen on huomattavasti rauhallisemmilla linjoilla artikkelissaan "Filmihulluja ja kulttuuripoliitikkoja. Alueellisen elokuvakulttuurin muotoutuminen Oulussa". Nyyssönen perustelee hyvin, miksi Oulua ja sen lähiympäristöä voi pitää malliesimerkkinä 1970-luvun elokuvapolitiikan toteutumisesta ja että erityistä oululaista elokuvakulttuuria voidaan pitää mielekkäänä tutkimuskohteena – olkoonkin, että Nyyssönen ei artikkelissaan tarkemmin eksplikoi, mikä oululaisen elokuvakulttuurin erottaisi mahdollisista muista paikallisista elokuvakulttuureista. Esimerkiksi huomio lastenelokuvan keskeisestä asemasta jää vain maininnaksi. Nyyssönen tekee asiallista perustutkimusta ainakin Suomessa vähän tutkitusta aiheesta (mieleen tulee lähinnä turkulaisen elokuvaelämän historia "Pajasta Palatsiin" 1997). Nyyssönen ei unohda valtiollisen ohjauksen suurta merkitystä, eikä toisaalta paikallisten harrastajien aktiivista toimintaa pohjoissuomalaisen elokuvakulttuurin kehittämiseksi.

Osastossa "Kuvia, ruutuja, verkkoja" kirjoittavat Anne Veijola saippuaoopperan katsojien tunnestruktuureista, Katri Mäkinen Lassi ja Leevi -sarjakuvasta ja Aki-Ville Pöykiö hypertekstistä.

Anne Veijola kulkee saippuaoopperatulkinnoissaan kultaista keskitietä – hän ei intoudu pitämään genreä valtaa purkavan emansipaation välineenä eikä toisaalta kaiken sen pahan edustajana, mitä kulttuuriteollisuus vaan voi tuottaa. Veijola korostaa katsojan aktiivista roolia merkitysten muodostajana. Hänen mukaansa saippuaooppera voidaan alistaa "kaksoisarvioinnille". Sitä voidaan lukea yhtä lailla patriarkaalisen ideologian mukaisesti kuin sen vastaisestikin. Veijolan mielestä saippuaooppera kyseenalaistaa esimerkiksi muodon tasolla. Saippuaoopperan päättymättömyys ja fragmentaarisuus kyseenalaistaan vakauteen pyrkivää patriarkaalista järjestelmää. Sisällön tasolla se taas tukee patriarkaalista järjestelmää ylläpitäviä instituutioita, kuten avioliittoa ja heteroseksuaalista rakkautta. Loppupäätelmissään Veijola toteaa, että saippuaoopperan luonne, melodramaattisuus ja hyvinkin yllätykselliset juonen käänteet, estävät katsojan emotionaalisen samastumisen sarjojen maailmaan. Veijola pitää saippuaoopperan katsojan katsomisasennetta pikemminkin analyyttisenä kuin emotionaalisena.

Katri Mäkinen analysoi Lassi ja Leevi -sarjakuvaa formaalisti narratologian käsittein. Käyttämiensä käsitteiden avulla Mäkinen tulee tulokseen, että Lassi ja Leevi -sarjakuvan viehätys perustuu lapsuuden ja aikuisuuden, normien ja anarkian, sallitun ja kielletyn jatkuvaan vuoropuheluun. Samaan tulokseen olisi todennäköisesti päästy ilman narratologiaakin.

Aki-Ville Pöykiö pitää puolustuspuheen hypertekstille kirjoitelmassaan "Miksi tässä kirjassa ei ole tätä artikkelia". Varsinaisen artikkelin pitäisi löytyä internetistä (http://syy.oulu.fi/dhg). Pöykiö esittelee moneen kertaan jauhetut sloganit hypertekstin fragmentaarisuudesta, joka "kuvaa ehkä osuvammin aikamme tajuntaa", lineaarisuuden ja hierarkioiden purkautumisesta, tekstin jatkuvasta täydentymisestä, painetun sanan jähmeydestä jne. Valitettavasti en ole kyennyt tarkistamaan Pöykiön hypertekstin erinomaisuutta (File Not found!!!). "Miksi tässä kirjassa ei ole tätä artikkelia" -teksti on joka tapauksessa yhtä piikkilankaa, vaikka tekstien fragmentaarisuutta pitäisikin arvona itsessään.

Osastossa "Muissa maailmoissa" näkökulmana postkoloniaaliset teoriat. Kaisa-Maria Toiviainen kirjoittaa artikkelissa "Dekolonisoi mielesi. Latinalaisamerikkalaisen todellisuuden uudelleen tulkintaa" ns. maagisesta realismista. Toiviaisen tulkinnan mukaan maagiselle realismille on tyypillistä pyrkimys purkaa euroopalaisten käsityksiä Latinalaisesta Amerikasta, kritisoida europpalaista kolonialismia ja eurosentristä historiankirjoitusta sekä pyrkimys ulkoeurooppalaisen maailmankuvan legitimointiin eurosentrisen rinnalle. Toiviainen esittelee perusteellisesti kolonialismin ja maagisen realismin suhdetta ja kääntää lopulta kiinnostavasti jälkikoloniaalisen kirjallisuuden "maagisuuden" päälaelleen: läntinen todellisuus tuntuu monista jälkikoloniaalisista kirjailijoista maagiselta ja käsittämättömältä.

Pirkko-Kuorilehto käy läpi Gayatri Chakravorty Spivakin käsityksiä feminismistä ja jälkikolonialismista. Kuorilehto esittelee Spivakin ajatuksia muun muassa lukemisen poetiikasta ja klitoraalisesta diskurssista. Kirjoittaja on kerännyt tiiviiseen artikkeliinsa valtavan määrän asiaa. Kun sitten Spivak liikkuu sellaisessa metaforien viidakossa, että heikompaa hirvittää, ei artikkelilla ole paljoakaan annettavaa Spivakia heikommin tuntevalle (näin ei kaiketi ole tarkoitettukaan). Spivakiin tutustumisen voi aloittaa yksinkertaisemmin Vastapainon julkaisemasta "Maailmasta kolmanteen" -kokoelmasta.

Kokonaisuutena "Työnämme ja ilonamme" on tutustumisen arvoinen kokoelma. Toisinaan kirjoittajat pyrkivät liiaksi tunkemaan artikkeleihinsa kaikki pro gradu -työnsä teoreettiset lähtökohdat ja tutkimustulokset. Artikkeleiden hienoinen epätasaisuus on kuitenkin ymmärrettävää. Kirjoittajat selviävät kunnialla tieteellisen artikkelin harjoitustyöstään.