Poliittisia ääniä Pohjois-Karjalassa -kokoelman toimittajat ovat ahkeria tutkijoita. Ismo Björn on kirjoittanut lukuisia tärkeitä pitäjänhistorioita metsä-aiheisen väitöskirjansa ohella; Jukka Kokkonen on liikkunut muuten rajaseutututkimuksen parissa väiteltyään 1600-luvun lopun, 1700-luvun alun rajaseudun asukkaiden suhteista Venäjän puolen Karjalaan. (Jukka Kokkonen: 
Rajaseutu liikkeessä, Elektra)

Vuosikirjan keskeinen teesi on terveen itsekäs: vaikka Pohjois-Karjala mielletään marginaalialueeksi ja syrjäseuduksi (missä ”farkut vaihtuvat verkkarihousuun”), maakunnan poliittinen ääni on aina ollut väestömäärää ja sijaintia tärkeämpi.

Jukka Kokkosen laaja artikkeli käsittelee juuri itärajan omapäisen politiikanteon syntyä 1700-luvun lopulla, jolloin sotalaitosta ryhdyttiin rakentamaan Ruotsin keskushallinnon osana. Paikallisasukkaat eivät ihan suosiolla ”Karjalan jääkärijoukkoihin” rynnineet ja muun muassa tämä kansalaisvastarinta on artikkelissa hienosti dokumentoitu. Jo Kokkosen aloituskappale on paradoksaalisen historiatietoinen: Pohjois-Karjalan Prikaatista tehtiin lopettamispäätös melko tarkalleen vuosi sitten, helmikuussa 2012.

Ismo Björnin aiheena on suurlakko 1905 ja sen heijastuminen Pohjois-Karjalaan. Venäjältä Suomeen levinnyt suurlakko ravisteli lopulta täälläkin säätylaitosta perinpohjin. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus oli peruskysymys, mutta kansan ääni ja radikaalit sosialidemokraattiset vaateet kuuluivat ja näkyivät. Lakkotapahtumat esimerkiksi Joensuussa alkoivat jakaa poliittista kenttää ”herroihin ja narreihin”, nuorsuomalaisista työväenyhdistyksiin. Tosin esimerkiksi Joensuun työväenyhdistys oli alkuvaiheessa paljolti nuorsuomalaisten johtama. Joukkomielenosoitusten kokoontumispaikkana toimi muuten usein Ilosaari.

Laajempia poliittisia kaaria ja murroksia analysoi Jukka Partanen. Hän esittelee 1900-luvun alusta hahmottuvan Pohjois-Karjalan poliittisen vaalikartan eduskuntavaalien tulosten pohjalta aina vuoteen 2011. Jarkko Kemppi luo pikasilmäyksen itärajan kokoomuksen puoluehistoriaan. Harvapa tietää, että kokoomus sai 1948 eduskuntavaaleissa hurjan voiton Joensuussa – 52,6 % annetuista äänistä. Ja tietenkin se oli – nuorsuomalaisten jatkeena – mahtipuolue jo 1920-30-luvulla.

Pienen Polvijärven poliittista ääntä tuo esiin Esa Sormunen. Polvijärvihän oli viime vuosisadan alkupuolella kovasti kasvava maa- ja metsätalouspitäjä, jossa pienviljely oli valtaelinkeino. Samalla myös köyhän ”loisväestön” osuus oli iso. Meri-Anna Rossander keskittyy aika oikeistolaiseksi mielletyn Nurmeksen työväen toimintaan. Sormusen ja Rosanderin artikkelit ovat lyhykäisiä, mutta ansiokkaita yhteenvetoja aivan 1900-luvun ensi vuosikymmenten politiikanteosta ja ristiriidoista. Vähemmän tunnettuja liberaaleja virtauksia maakunnassa analysoivat Seija Karttunen ja Risto Patrikainen.

Tietysti sopii kysyä, miksi sodanjälkeinen aika on vuosikirjassa niin vähän esillä? Samoin jää helposti kaipaamaan vaikkapa vennamolais-perussuomalaista analyysia, Liperiä tai Kiteetä. Ja miksei myös Kiihtelysvaaran Keskijärventien Suuren pojan Eino Poutiaisen henkilökuvaa. Samoin vaikuttajanaiset, kuten kokoomuslainen ”Mato-Alli” eli Alli Vaittinen-Kuikka, olisivat voineet ansaita enemmän huomiota.

Vuosikirjan päättää mielenkiintoinen ja yhä poliittisia intohimoja herättävä Joensuun ”teatterisota” 1971. Alina Kuusisto tekee hienon lehdistöanalyysin aiheesta, mistä selviää esimerkiksi se, että itse päähenkilö, ohjaaja Jouko Turkka taisi myhäillä tyytyväisenä kulisseissa eikä juuri antautunut lehtien riepoteltavaksi. Ei ainakaan oma-aloitteisesti.

Kuva: Nurmeksen työväentalo suurlakkovuonna 1905, Nurmeksen museo.

Arvostelu on julkaistu myös Karjalainen -lehdessä 9.1.2013