Johannes Remyn väitöskirja käsittelee puolalaista opiskelijaliikettä vuosina 1832-1863, toisin sanoen kahden kansannousun välisenä aikana. Aihe on epäilemättä tärkeä kaikille Puolan historian tutkijoille, mutta kiinnostanee myös muun muassa Suomen autonomian ajan tutkijoita. Kuten jo kirjan otsikosta näkyy, hänen mielenkiintonsa keskeisimpänä kohteena on puolalaisten korkeakouluopiskelijoiden kansallinen identiteetti. Koska Varsovan yliopisto oli kyseisenä aikana enimmäkseen suljettu, Remy tarkastelee Kiovan, Moskovan, Pietarin ja Tarton yliopistojen ja korkeakoulujen puolalaisopiskelijoiden kansallismiestä toimintaa. Koska useimmat puolalaisten seuroista olivat laittomia, on Remy käyttänyt aineistonaan muun muassa poliisin arkistoja sekä myös yliopistojen arkistoja ja kaikkea muutakin relevanttia aineistoa, muun muassa muistelmia.

Heti alussa Remy tuo esille muille kuin Puolan historiaan erikoistuneille lukijoilleen tärkeän seikan: käsite Puola oli maantieteellisesti kaikkea muuta kuin yksiselitteinen asia. Suppeimmillaan se tarkoitti vain Wienin kongressissa perustettua, Venäjälle kuulunutta Puolan kuningaskuntaa, johon kuuluivat nykyisen Puolan tasavallan keskiset osat, ilman muun muassa Krakovaa. Laajimmillaan taas Puola käsitti koko 1700-luvulla tapahtuneita Puolan jakoja edeltävän Puolan kuningaskunnan alueen, alueen, johon kuuluvat myös nykyinen Liettua, Valko-Venäjä ja suuri osa nykyistä Ukrainaa. Näiden alueiden, niin sanottujen läntisten provinssien, hallinto oli järjestetty kenraalikuvernementeiksi ja niiden olot poikkesivat monin kohdin varsinaisen Venäjän oloista. Lisäksi tähän Puolaan kuuluivat Preussin hallussa ollut Posenin/Poznanin alue sekä Itävallalle kuulunut Galitsia, jotka Remy rajaa tutkimuksensa ulkopuolelle.

Remy asettaa tutkimuskohteensa Puolan kuningaskunnan, läntisten provinssien ja muun Venäjän koulutusjärjestelmän kehitystä ja koulutuspolitiikkaa vasten. Näiden taustalla ovat puolestaan Venäjän keisarin ja hänen virkamiehistönsä pyrkimykset ja asenteet. Näitä Remy ei tyydy vain esittelemään ylimalkaisen yleistävästi, vaan selvittää myös siinä tapahtuneiden muutosten lisäksi käytännön toimenpiteiden taustalla olleita virkamiesten keskinäisiä ristiriitoja ja näkemyseroja. Samoin Venäjän yleinen Puolaan ja puolalaisiin kohdistunut politiikka erilaisine vaiheineen ja strategioineen tulee hyvin esille Remyn työssä.

Suomalaisittain kiinnostava pikkutieto tulee esille tässä yhteydessä: Nikolai I:n opetusministeri Uvarov tuumi jälkeenpäin, että Vanhan Suomen liittäminen Suomeen oli virhe, sillä se ei edistänyt valtakunnan yhtenäistämistä, vaan päinvastoin vahvisti erillishallintoaluetta. Uvarov, joka meillä muistetaan lähinnä vaarallisena venäläisnationalistina, näyttäytyy Remyn teoksessa suomalaisittain uudenlaisessa valossa: Uvarov suosi puolalaisopiskelijoita ja puolusti heitä muiden korkeiden virkamiesten rankaistutoimia vastaan, sillä hän halusi tehdä Venäjällä (Varsovan yliopisto oli lakkautettu) opiskelevista puolalaisista lojaaleja Venäjää kohtaan. Kuten muun Venäjän historia ylipäätäänkin, myös Puolan historia ja Remyn tutkimus tarjoavat paljon materiaalia Suomenkin aseman arviointiin Venäjän valtakunnassa. Nikolai I:n ajan lopulla tästä venäläistämispolitiikasta (sitähän se kuitenkin oli) luovuttiin, kun se havaittiin tuloksettomaksi. Aleksanteri II:n myötä siirryttiin yhä laajempaan opiskelija-aktivismin sallimiseen, tarkoituksena kanavoida toiminta laillisiin ja hyväksyttäviin uomiin. Puolalaisten kohdalla tämäkään politiikka ei sitten tehonnut.

Remy seuraa tarkkaan sitä, miten puolalaisopiskelijat identifioivat itsensä, ja myös sitä miten puolalaisuus kulloinkin määriteltiin. Kuten monesti muulloinkin, kansallisuudella oli kaksi eri puolta, valtiollisesti ja etnisesti/kulttuurisesti painottunut. Näistä poliittisperustainen, Puolan valtioon (siis siihen, joka oli joskus ollut) perustuva identiteetti vaati selvää kannanmuodostusta, kun taas etnispohjainen puolalaisuus oli pitkään niin itsestään selvä asia, ettei sitä tarvinnut edes puolustaa. Etnistä puolalaisuutta määritteli ennen kaikkea uskonto, roomalaiskatolisuus, mutta siinäkin oli omat ongelmansa. Ainoastaan Puolan kuningaskunnan tavallinen kansa oli sekä katolista että puolankielistä, kun taas läntisissä provinsseissa tavallinen kansa suurelta osin joko oli kyllä katolista, mutta puhui liettuaa (jota ei voinut millään muotoa pitää puolan murteena), tai sitten puhui kyllä slaavilaista kieltä (valkovenäjää tai ukrainaa) mutta oli uskonnoltaan uniaatteja tai ortodokseja. Mielenkiintoista onkin, miten eri tavoilla nykyiseen Valko-Venäjän kieleen suhtauduttiin: eräiden mielestä se oli puolan murre, toisten mielestä taas oma kielensä ja kolmannet pitivät sitä venäjän murteena (kun sitä pidettiin omana kielenään, sitä kirjoitettiin milloin latinalaisin, milloin kyyrillisin kirjaimin). Vastaavasti ukrainan kieltä saatettiin pitää venäjän murteena. Lisäksi ukrainalaisille ja valkovenäläisille oli yhteinenkin etnonyyminsä, rusiinit.

Remy huomauttaa myös, etteivät eri kansallisuuksien tai etnisten ryhmien määritelmät olleet suinkaan aina toisensa pois sulkevia, vaan niitä saatettiin myös yhdistellä ja järjestellä eri tavoin. Ukrainan, Liettuan ja Valko-Venäjän omatkin kansallisuusliikkeet olivat 1800-luvun alkupuolella pikkuhiljaa syntymässä ja kehittymässä ja tarjosivat näin uusia mahdollisuuksia kansalliselle identifikaatiolle. Näistä tosin vain Ukrainan kansallisuusliike ehti nyt käsiteltävänä aikana kehittyä oppineiden harrastusta, toisin sanoen tsekkiläisen historioitsijan Miroslav Hrochin kuuluisan jaottelun mukaista A-vaihetta pidemmälle, kansallisen agitaation B-vaiheeseen. Oman lisänsä soppaan toivat juutalaiset, jotka toisinaan hyväksyttiin puolalaisiksi, toisinaan taas ei. Remyn tutkimana ajanjaksona ajatus juutalaisten puolalaisuudesta sai vähitellen enemmän puolustajia, mutta kuten tunnettua, heitä ei lopulta Puolassakaan hyväksytty kansakunnan piiriin.

Kansalliseen identiteettiin kuuluu tunnetusti myös historia. On aina hyvä muistaa, ettei tällöin kuitenkaan ole kyseessä se, mitä menneisyydessä on tapahtunut, vaan se, mitä menneisyydestä muistetaan tai kuvitellaan. Opiskelijoiden puolalaisuuden pohjalla oli luonnollisesti vanha Puolan kuningaskunta, ja opiskelijat halusivat sen itsenäistymistä vanhoine, Itämereltä Mustalle merelle ulottuvine rajoineen. Mutta minkälaisena he näkivät tämän isänmaansa menneisyyden? Kuinka ollakaan, puolalaisintellektuellit olivat kaikkien kansallisromantikkojen tavoin huomattavan luovia historiankirjoittajia, ja niinpä monet heistä esittivät ja uskoivat ihan vakavissaan, että maaorjuus oli venäläisten Puolaan tuoma instituutio! Myös panslavismi oli suosittua puolalaisten keskuudessa, mutta se oli jyrkän vastakkaista venäläiselle panslavismille: venäläiset eivät olleet oikeastaan slaaveja ollenkaan, vaan pikemminkin mongoleja ja suomalaisia (ihmisparat…), kun taas katolinen Puola edusti slaavilaisuutta aidoimmillaan. Suosittuja olivat myös messianistiset opit, joiden mukaan Puola oli kerran nouseva ja aloittava kristinuskon ja slaavilaisuuden voittokulun maailmassa.

Puolalaisopiskelijoiden aatteissa näkyy kiehtovalla tavalla se, miten eri asioihin liittyviä kantoja voidaan yhdistellä enemmän tai vähemmän koherentiksi aatteeksi: maakysymys poltti puolalaisen, suurimmalta osaltaan maanomistaja-aateliin kuuluneen älymystön mieliä, ja siihen yhdistettiin vanha ideaali omasta valtakunnasta sekä vielä eri kirkkojen opeista varsin rajusti eroava uskonnollisuus. Erityisen mielenkiintoista on tässä yhteydessä havaita, että puolalaisopiskelijat, jotka siis suurimmalta osaltaan tulivat maanomistaja-aateliin kuuluneista perheistä, näkivät enenevässä määrin myös tavallisen kansan kuuluvan Puolan kansakuntaan Juuri Puolan kohdalla tämähän ei ole mikään itsestäänselvyys. Remy painottaa aivan aiheellisesti kuitenkin sitä, etteivät opiskelijoiden aatteet olleet kovin selvärajaisia ja yhtenäisiä (paitsi tietysti haave Puolan itsenäisyydestä), vaan eri opiskelijat yhdistelivät erilaisia aatteita kukin omalla tavallaan.

Remy seuraa opiskelijoita pääasiassa kahdella tasolla: hän on ensinnäkin kerännyt määrällisiä tietoja asianomaisten yliopistojen puolalaisopiskelijoista ja heidän uskonnostaan sekä kotipaikastaan. Uskonnon ja edellisen koulutuspaikan avulla voidaan summittaisesti arvioida kyseisten opiskelijoiden taustoja, mutta kansallista identiteettiä ei etenkään tutkimuskauden lopulla voida kaikille kovin varmasti määrittää. Yleensä opiskelijat olivat kuitenkin katolisia ja kotoisin vanhan Puolan alueelta, joten heidät täytyy laskea puolalaisiksi. Myöhemmin tulee vastaan kuitenkin vaikkapa uniaattisia, Dnjeprin vasemmalta rannalta kotoisin olleilta opiskelijoilta, joista onkin jo vaikea mennä arvaamaan, pitivätkö he itseään puolalaisina, ukrainalaisina vai isovenäläisinä. Monissa yksittäistapauksissa Remy voi kuitenkin muiden lähteiden avulla osoittaa, miten identifikaatio kuitenkin jousti aina tarvittaessa näistä "objektiivisista" kriteereistä, joten ratkaisevaa oli toisaalta se, mitä asianomainen itse ajatteli itsestään, ja toisaalta se, mitä muut hänestä ajattelivat. Voidakseen kuulua yhteisöön tarvitaan sekä omaa halua että yhteisön hyväksyntä.

Remy on selvittänyt myös opiskelijoiden sosiaalista taustaa, ja toteaa aateliston olleen koko tutkittavan ajan ehdottomana enemmistönä puolalaisopiskelijoista, mutta alempien luokkien (lähinnä keskiluokkien) osuuden kasvaneen tasaisesti. Ukrainassa tämä merkitsi samalla ukrainalaisuuden erkaantumista puolalaisuudesta omaksi, sille vaihtoehtoiseksi identiteetikseen. Pieni osa Kiovan puolalaisopiskelijoista päätyi jopa vaihtamaan kieltään puolasta ukrainaan. Valkovenäläinen identiteetti oli nyt puheena olevana aikana vasta hahmottumassa, ja liettualaisuus pysyi osana puolalaisuutta, sen eräänlaisena alalajina.

Toinen tapa, jolla Remy tarkastelee puolalaisiaan, on tapahtumahistoriallinen. Hän on käynyt eri lähteistä läpi kaikki puolalaisopiskelijoiden salaliitot ja yhdistykset kohtaloineen, niiden osallistujat ja toiminnan sekä myös sen, mitä kirjoja näiden seurojen parissa luettiin. Opiskelijoiden lukeman kirjallisuuden – sekä kielletyn että laillisen – osalta aineistoa ovat tarjonneet ennen kaikkea venäläiset poliisiraportit, joissa kiinnijääneiden salaliittolaisten toimet on kirjattu hyvinkin tarkkaan. Remy ei suhtaudu kuitenkaan lähteisiinsä kritiikittömästi, vaan ottaa huomioon sen, miten luotettavia kuulusteltujen opiskelijoiden tunnustukset kulloinkin ovat. Muutenkin Remy asettaa aina lähteensä suorastaan mallikelpoisesti sekä kulloistenkin olosuhteiden että muiden lähteiden valoon, ja punnitsee tarkoin tietojensa luotettavuuden. Kaikkien salaliitojen huolellinen läpikäyminen tahtoo hetkittäin suorastaan uuvuttaa lukijan, mutta eihän kyseessä olekaan viihdyttävä romaani, vaan tieteellinen tutkimus. Remyn kuvaus opiskelijoista on tarkka ja perustuu huolelliseen lähdetyöskentelyyn, joten hänen johtopäätöksensäkin seisovat sitten tukevalla pohjalla.

Puolalaisopiskelijoiden kansallisella aktivismilla oli Remyn tulosten mukaan kolme huippuvaihetta, 1830-luvun lopulla, vuosina 1846-1848, toisin sanoen Krakovan ja Galitsian kansannousuista Euroopan "kansakuntien kevääseen", ja 1850-luvulta aina vuoden 1863 kansannousuun asti. Vuonna 1861 Puolassa (siis Puolan kuningaskunnassa) oli levottomuuksia, jotka saivat aikaan liikehdintää myös Venäjällä opiskelevien puolalaisten keskuudessa. Samoihin aikoihin oli yleisiä opiskelijalevottomuuksia myös Pietarissa ja Moskovassa, ja näissä puolalaiset olivat erittäin aktiivisia. Nämä levottomuudet olivat kuitenkin lähes ainoa tapaus, jolloin puolalaiset olivat yhteistoiminnassa venäläisopiskelijoiden kanssa, muuten he pitäytyivät tiukasti omissa piireissään. Ukrainalaisuusaatteen noustessa Kiovan opiskelijamaailmaan syntyi myös kolmas osapuoli, ukrainalaisopiskelijat. Tartossa taas puolalaisilla oli kahnausta saksalaisten opiskelijoiden kanssa.

Johannes Remyn väitöskirja on erinomaista luettavaa monellakin tapaa. Aina kun käsiteltävä tapaus niin vaatii, hän tuo esiin myös opiskelijoiden elämän muut puolet: aatelismiesten elämään kuuluivat myös kaksintaistelut (etenkin saksalaisessa Tartossa), ja opiskelijoiden toimintaan kuuluivat myös keskinäiseen taloudellisen avun järjestäminen, kansallismielisten aktiivien vaatimukset siveellisestä elämästä, ja toisaalta myös opiskelijoiden yleinen tapa ryypätä ja käydä bordelleissa. Kansallisuusaate oli, kuten aatteet aina, kuitenkin vain osa innokkaimpienkin aktiivien elämää. Kirjassa olisi kenties voinut tuoda hieman enemmän esille Puolan ja sen kansannousujen historiaa, meillä muilla kuin Puolan-tuntijoilla voi olla hetkittäin hieman hankalaa muistaa ja tietää kaikkia Puolan eri osien (Puolan kuningaskunta, Krakova, Galitsia, Posen, läntiset provinssit…) eri vaiheita. Samoin kartta kyseisistä alueista olisi auttanut lukemista paljonkin, useimmat meistä eivät kovin helposti muista esimerkiksi sitä, missä on Mohylew. (Remy käyttää perustellusti paikkakunnista niiden puolalaisia muotoja, minkä hän ilmoittaa kirjan alussa. Itse käytän tässä lähinnä suomeen vakiintuneita muotoja, siis Kiova – venäjäksi ja puolaksi Kiev, ukrainaksi Kyiv tai jotain sinnepäin- tai Tartto, Posen on saksalainen nimi alueelle, jonka nimi puolaksi on Poznan). Kaikkiaan Johannes Remy on tehnyt hyvää työtä.