Yrjö Maunu (Georg Magnus) Sprengtporten on todella hankala tapaus. Hän oli hankala ihminen läheisilleen, veljelleen Jaakolle, kuningas Kustaa III:lle, keisarinna Katariina Suurelle, tsaari Aleksanteri I:lle ja myös oman aikakautensa suomalaisille. Eikä tuo hankala mies ole jättänyt rauhaan jälkipolviakaan. Ruotsalaisille hän on edustanut maanpetturin arkkityyppiä, suomalainen kansallinen historiankirjoitus on rakentanut Sprengtportenista suomalais-isänmaallisen patriootin, Suomen itsenäisyysajatuksen isän. Suomalaisetkin historiantutkijat ovat riidelleet keskenään yli sata vuotta Sprengtportenin henkilöstä, erityisesti 1800-luvun lopulla ja 1930-luvulla.

Yrjö Maunu Sprengtportenin elämänvaiheet olivat värikkäät. Hän syntyi sotilassukuun, kotikartano oli Porvoon Gammelbacka. Tavan mukaan Yrjön sotilasura alkoi jo nuorena, hieman toisella kymmenellä. Tukholman kadettikouluvuosien jälkeen hän palveli mm. Viaporin linnoitustöissä ja sotatoimissa Pommerissa. Hän osallistui vanhemman velipuolensa paljolti suunnittelemaan Kustaa III:n vallankaappaukseen 1772. Vaikka Sprengtporten nimitettiin Savossa olleiden joukkojen päälliköksi, hän koki tulleensa ansioihinsa nähden nurjasti kohdelluksi ja riitautui kuninkaan kanssa. Kuninkaan rahoittamana hän lähti matkalle Eurooppaan, käytännössä maastakarkoitukseen. Pariisissa hän tapasi mm. Benjamin Franklinin ja innostui Amerikasta kantautuvista itsenäisyys- ja tasavaltalaisaatteista. Hän alkoi suunnitella itsenäisen Suomen tasavallan perustamista Venäjän avustuksella. Lopulta hän pestautui Venäjän keisarinnan Katariina Suuren palvelukseen ja osallistui taisteluun entistä kuningastaan vastaan Kustaan sodassa 1788-1790. Yrjö joutui Venäjälläkin syrjään ja palveli erilaisissa vähäpätöisissä tehtävissä kunnes Aleksanteri I “löysi” hänet uudelleen. Sprengtporten oli keskeisissä asemissa Porvoon valtiopäivillä 1809 ja lopulta hänestä tuli autonomisen Suomen ensimmäinen mutta lyhytaikainen kenraalikuvernööri. Yrjö Maunu Sprengtporten kuoli unohdettuna ja suomalaisten vieroksumana Pietarissa 1819.

Kuvaavaa on, ettei tieteelliset mitat täyttävää elämäkertaa tästä hankalasta miehestä ole vieläkään tehty. Professori Sakari Kuusen kirjoittama “Yrjö Maunu Sprengtporten” (1971) perustui siihen mennessä julkaistuun painettuun aineistoon. Teoksensa esipuheessa Kuusi toivookin, että hänen työnsä innostaisi jotakuta tutkijaa kirjoittamaan arkistoaineksiin perustuvan pätevän elämäkerran. Hieman yli kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyi Tuomas Keskisen teos “Haavekuvani. Yrjö Sprengtportenin elämä 1740-1819” (1983). Keskisen työ on journalistin näkemys kohteestaan. Juonta kuljetetaan kollaasimaisesti suomennettujen dokumenttikatkelmien avulla. Keskisen näkemykset Sprengportenista toistavat kaanonissa kansallisen historiankirjoituksen kliseitä. “Haavekuvani” sai aikansa historiantutkijapiireissä viileän vastaanoton.

Nyt Yrjö Sprengtportenin elämään on tarttunut ruotsalainen entinen diplomaatti, lehtimies ja Nobel-säätiön toimitusjohtaja Stig Ramel. Ramelin kirjoittama ja myös suomennettu elämäkerta Kustaa Mauri Armfeltista (1998), toisesta kustavilaisen ajan korkeisiin arvoihin nousseesta suomalaisesta upseerista, otettiin vastaan sangen suopeasti. Ramel onkin kiistatta hyvä kirjoittaja ja hänen intensiteettinsä paneutua elämäkerrassa kuvattavaan henkilöön myös alkuperäislähteiden kautta on kiitettävä. Onnetonta on, ettei Ramel ole viitoittanut tekstiään. Kun lukijan kulmakarvat kohoavat toteamukseen: “tämä on uutta!” tai kysymään: “pitääkö tämä todella paikkansa?” ei ole mitään keinoa tarkastaa Ramelin esittämien tietojen todenperäisyyttä. Jää täysin arvattavaksi, kertooko Ramel siitä, mitä Sprengtporten on todella kirjoittanut, vai toistaako hän aiemman tutkimuksen usein huonoja arvauksia.

Tieteellisiä mittoja täyttävää elämäkertaa ei Ramelkaan ole Sprengtportenista kirjoittaessaan tavoitellut. Sen sijaan hän kuvaa ambitionaan olleen luoda Sprengtportenin elämäkerralla vastinpari Armfelt-elämäkerralle, jolloin näiden miesten elämät “muodostavat kaksoiskierteen, joka johtaa Suomen suuriruhtinaskunnan luomiseen ja sen myötä menestyksekkään tasavallan perustaan.” Kovin finalistiselta vaikuttaa siis Ramelin lähtökohta. Sama finalistinen päättely vaivaa tekstiä muutenkin. Monta kertaa Ramel yrittää tehdä Sprengtportenin elämänvaiheita ymmärrettäväksi myöhempien tapahtumien kautta.

Toinen keskeinen tavoite kirjalla on tehdä Sprengtportenin henkilöstä ja tämän tarkoitusperistä uudelleenarvio: oliko kyseessä ruotsalaisten luoman kuvan tyylipuhdas maanpetturi ja opportunisti vai oliko Sprengtporten suomalaiskansallisen tulkinnan mukainen isänmaataan Suomea rakastanut patriootti? Tälle kysymykselle omistetaan kirjan loppupuolella kokonainen pääluku. Kyseessä on siis likapyykinpesu ruotsalaisella tasapuolisella pesuaineella, jossa räikeimmät keskenään riitelevät värit toki haalistuvat, mutta valkopyykkikin taitaa jäädä vähän harmaaksi.

Ramelin Sprengtporten-elämäkerta ei suinkaan ole huono, ainakin se on paras tähänastisista. Ramelin käyttämä lähdeaines on laajin mitä tähän asti on käytetty – lähde- ja kirjallisuusluettelo teoksessa sentään on. Ramel on ensimmäinen elämäkerturi, joka on käyttänyt ainakin jotensakin systemaattisesti Pietarissa Kansalliskirjastossa säilytettävää Yrjö Maunu Sprengtportenin asiakirjojen kokoelmaa. Keskisen kustantaja (Otava, siis sama kuin Ramelin suomennoksen kustantaja) oli hankkinut “Haavekuvani” -teosta varten kirjoittajalle jonkin verran kopioita näistä asiakirjoista, mutta siitä, kuinka systemaattista tämä oli, ei ole mitään tietoa. Ramelin käyttämä, tai ainakin lähdeluettelossa ilmoitettu aineisto jättää kuitenkin myös aihetta muutamiin huomautuksiin.

Merkillistä on, ettei Ramel ainakaan lähdeluettelonsa perusteella näytä käyttäneen Ruotsin Kansallisarkiston Sprengtporten-suvun asiakirjojen kokoelmaa (Sprengtportenska samlingen), jossa on varsin laaja suvun jäsenten välinen kirjeenvaihto. Kun Ramelin luonnehdinnat toisesta hankalasta Sprengtportenista, eli Yrjö Maunun isovelipuolesta Jaakko Maunusta perustuvat lähinnä edellisen esittämiin ja myöhemmän kirjallisuuden arvioihin, olisi Sprengtporten-suvun kokoelmasta löytynyt myös Jaakko Maunun kommentteja pikkuvelipuolestaan. Nekään eivät mairittele kohdettaan.

Toinen asiakirjojen kokoelma, joka olisi voinut vielä tuoda lisää valoa Yrjö Sprengtportenin ja Kustaa III:n väleihin on Upsalan yliopiston kirjastossa säilytettävä Kustaa III:n kokoelma. Yrjö Maunu Sprengtportenin Pietarissa säilytettävistä asiakirjoista on myös fotostaattikopioita Suomen Kansallisarkistossa Suomen Historiallisen Seuran arkiston yhteydessä, joita en tiedä kenenkään elämäkerturin käyttäneen. Ilmeisesti kyseessä on valikoima, koska fotostaattikokoelman laajuus on vain kaksi laatikkoa kun Pietarissa oleva Sprengtportenin kokoelma, jota en ole itse nähnyt, käsittää peräti 21 asiakirjafondia. (Lienee syytä huomauttaa, että fondi asiakirjayksikkönä on kovin epämääräinen, sillä se saattaa sisältää yhtä hyvin yhden kuin sata asiakirjaa.) Koska Ramel on käyttänyt alkuperäisiä Pietarin asiakirjoja, Suomen Historiallisen Seuran kokoelman käyttämättä jättämistä ei tietenkään voi pitää puutteena.

Eittämättä Ramel tuo esiin uutta tietoa Yrjö Maunu Sprengtportenista ja aivan erityisesti hänen ajastaan ja toimistaan Venäjän keisarinnan ja tsaarin palveluksessa. Yksi Sprengtportenin henkilöön liittyneistä kiistakysymyksistä ovat hänen motiivinsa ryhtyä suunnittelemaan itsenäisen Suomen tasavallan luomista. Ramelin kirjoittamassa elämäkerrassa keskeisinä voimina, jotka johtivat Sprengtportenin suunnittelemaan Suomen erottamista Ruotsista, olivat hänen Savossa itäisten joukkojen ylipäällikkönä toimiessaan saamansa myönteiset kokemukset suomalaisista, Pariisissa Benjamin Franklinilta ja Amerikan itsenäisyystaistelun aatteista saadut vaikutteet ja aivan erityisesti mittamaattomaksi kaunaksi kasvanut viha entistä suosijaansa Kustaa III:tta kohtaan. Ilman viitteitä kirjoitetusta tekstistä lukijan on vaikea saada kuvaa siitä, missä määrin päätelmät perustuvat suoraan Sprengtportenin itsensä kirjoituksiin, missä määrin ne taas ovat kirjoittajan omia tulkintoja tai aiemmasta kirjallisuudesta omaksuttuja käsityksiä, joilla on oma mutta ei juurikaan 1700-luvun jälkipuoliskon todellisuuteen liittyvä historiallinen relevanssinsa.

Ramelin pyrkimyksenä on sijoittaa elämäkertansa kohde tarkasteltavan aikakauden poliittisiin ja yleisiin tapakulttuurin ja käsitysten kehyksiin. Vaikkei Ramel suoraan mentaliteetin käsitettä käytäkään, idea on lähellä mentaliteettien tutkimusta. Tämän aikaan sijoittamisen Ramel tekee mielestäni kohtuullisen hyvin. Erinomainen on Ramelin ajatus vertailla Sprengtportenin vaiheita Ranskassa kolmen aikalaisupseerin karriäärin kanssa. Näin Sprengtportenin elämänvaiheista ja ratkaisuista osa on osoitettavissa tyypillisiksi tuon ajan nuorille upseereille, mutta samalla on nähtävissä myös se, mikä Sprengtportenissa oli erityistä. Syvyyttä nämä taustoitukset saisivat lisää, kun ne kytkettäisiin mentaliteettien tutkimuksen kehykseen, samaan tapaan kuin esimerkiksi Toivo Nygård on tehnyt tuoreessa tutkimuksessaan Kustaa III:sta.

Joka tapauksessa Stig Ramel on kirjoittanut yhdestä suomalaisen historiankirjoituksen kiistellyimmästä ja myös mielenkiintoisimmasta henkilöstä luettavan ja tähänastisista perusteellisimman elämäkerran. Vaikka työ jättää vielä paljonkin toivomisen varaa erityisesti käytetyn lähdeaineksen dokumentoinnin mutta myös elämäkerran kirjoittamisen lähtökohtienkin tasolla, on kirja lukemisen arvoinen. Paljon jää silti vielä jäljelle työsarkaa. Ramelin kirjasta voi nauttia lukukokemuksena ja siitä saa uutta tietoa niin tarkastelun alaisesta henkilöstä kuin hänen edustamastaan aikakaudesta.