”Miksi on Venäjän kansa sitten niin ala-arvoista ja vihattavaa? Missä on perussyy kaikkeen tähän? Syy on kansan luonteessa. Venäläisiltä puuttuu sivistyskansan perusominaisuus, edesvastuuntunne! Ilman sitä ei ihminen ole ihminen, vaan eläin. Siksi ei ryssä ole koskaan kyennytkään valtiota rakentamaan eikä inhimillistä kulttuuria eteenpäin viemään…” (Ryssästä saa puhua vain hammasta purren-kirjanen,1922)

 ”He ovat pöyristyttävän näköisiä Risupartaisia eläimellisiä kasvoja, raunioita, likaisia ja ryysyisiä olioita. Sikoja ihmishahmoissa… He haisevat niin kamalasti, että kysyy luontoa lähestyä heitä… He virnistelevät hämillisin paholaisennaamoin osoitellen päällikköään, politrukkia, pahimmannäköistä petoa heistä kaikista, viheliäistä ja luihua, kurjaa, iljettävää ihmisen irvikuvaa…” (jatkosodan kirjoitus Hakkapeliitta-lehdessä)

Mistä ryssävihassa on kysymys? Onko Suomessa todella aina vihattu venäläisiä? Vai onko viha kohdistunut Venäjän valtioon? Entä onko vastapuolella vihattu suomalaisia? Mihin tällaiset vihantunteet ovat perustuneet? Onko niitä yhä? Näihin syklisesti ajankohtaistuviin kysymyksiin pyrkii vastaamaan Suomen Pietari instituutin entinen johtaja ja nykyinen Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavainen (s. 1947) uudessa teoksessaan Ryssäviha. Venäjän-pelon historia (2013). Teos edustaa popularisoitua vertailevaa ”historiantutkimusta”, jonka mukaisesti kirjoittaja askeltaa Suomen itärajan molemmin puolin kartoittaen myös Baltian maiden, Puolan, Ukrainan ja läntisten maiden (uhka)kuvia venäläisyydestä. Teoksen ajallinen horisontti kurottuu aina vuoden 1054 idän ja lännen kirkkojen erosta nykyajan keskusteluihin. 

Kompetenssia Vihavaisella näin laajaan hankkeeseen näyttäisi olevan: uusin teos on looginen jatke hänen yli 20 vuotta kestäneelle tutkijauralleen, joka alkoi vuonna 1988 julkaistulla väitöskirjalla Suomi neuvostolehdistössä 1918–1920 (Helsingin yliopiston historiallisia tutkimuksia 147). Julkisuuden valokeilaan Vihavainen nousi vuonna 1991 julkaistulla poleemisella teoksellaan Kansakunta rähmällään: Suomettumisen lyhyt historia (Otava), jossa hän kartoitti suomalaisten intellektuellien arvostelukyvyn romahdusta stalinismin ja kommunismin paineessa. Viime vuosina Vihavainen on kirjoittanut Kanava-lehteen ja blokiinsa sivilisaatio-, Islam- ja feminismi- ja maahanmuuttokriittisiä artikkeleita, joista osa julkaistiin teoksessa Länsimaiden tuho (2009, Otava). Ryssäviha-teoksessa nämä epäkonventionaaliset ja provosoivat kannanotot lomittuvat populaarin historiankirjoituksen joukkoon mitä moninaisimpiin asiayhteyksiin ja assosiaatioketjuihin. Tuloksena on teos, joka esittäytyy lähteiden tasolla ”puolueettomana” ja ”kriittisenä” ajatteluna, mutta jossa menneisyyden tapahtumilla luodaan tietyn suuntaista nykyisyyttä ja tulevaa. Vihavaiselle modernisaatio ja emansipaatio ovat edenneet liian pitkälle: länsimaiden rappio näyttäytyy kirjoittajalle ”multikulturalismin epäonnistumisena”. Tämä ”totuus” on hänen mukaansa ”todettu sellaisten johtavien valtiomiesten kuin Angela Merkelin, David Cameronin ja Nicolas Sarkozyn suusta” (s. 36). Vihavaisen mukaan ”totuuden” puhumista ei tulisi rajoittaa:

”Tietenkin jokaisella on vapaa valta olla [sanoa?] muista mitä mieltä haluaa. Eiköhän se liene normaalia kansallista erottautumista. Sen nimittäminen ksenofobiaksi olisi kohtuutonta ja vääristelevää.” (s.67)

Ryssäviha-teoksen rakenteet ja teemat

Teoksen esipuheessa Vihavainen katsoo, että ”ryssävihan” kotimainen tutkimuskenttä on jo hyvin tutkittu, joten hänen velvollisuudekseen on jäänyt asian kansainvälisen taustan (russofobian) selvitys ja erityisesti se, miten asia on ymmärretty Venäjällä. Hän pyrkii ymmärtämään russofobian/ryssävihan historiallista kehitystä, sen ilmentymiä ja eri tahojen käsityksien motiiveja. Teos jakautuu kahteen osaan: ensimmäisessä neljässä kappaleessa hän käsittelee lyhyesti kirjassa esiintyviä keskeisiä ksenofobiaan ja toiseuteen liittyviä käsitteitä, pohtii slavofiilien romanttisen Venäjä-kuvan muodostumista, arvioi Venäjän sisällä toimivien russofobien motiiveja, kertaa länsimaisten matkakirjailijoiden luomia kuvia Venäjästä ja paikallistaa russofobian synnyn sekä vahvistumisen bolševismin valtaantulon myötä. Neljässä jälkimmäisessä kappaleessa Vihavaisen katse kuitenkin suuntautuu takaisin Venäjän ja Suomen välisiin konflikteihin (1800-luvulta nykypäivään), joiden merkitystä ”perivihollisuuden” ja ryssävihan laukaisijana hän pohtii hyvin perinteisin vertailevin menetelmin. Eri teemat, kansakunnat, ajattelijat, aikatasot ja argumentit punoutuvat kappaleissa ristiriitaiseksi tilkkutäkiksi jättäen lukijaan sekavan kokonaisvaikutelman. Huolimatta siitä, että Vihavainen alkusanoissaan luettelee joukon relevantteja kotimaisia historiantutkimuksia, jotka muodostavat hänen luentansa perustan, itse teoksessa ei ole lähdeviitteitä. Monissa kohdin tämä tuottaa tulkinnallisen ongelman siitä, kenen teorialla tai tutkimuksella ratsastetaan, kuka on todella näiden ironisilta vaikuttavien väitteiden takana?

Russofobiaa maalaisjärjellä 

Russofobian käsite näyttäytyy Vihavaiselle poliittisesti käyttökelpoisena työkaluna etenkin silloin kun asioita halutaan tarkoituksella sekoittaa. Yleisellä tasolla käsite viittaa Venäjän tai venäläisten pelkoon tai vihamielistä suhtautumista ”jompaankumpaan tai molempiin”. Ainoa tae käsitteen käytön poliittisuuden ymmärtämiseksi on siis kytkeä se aikalaiskontekstiinsa ja eritellä käsitteen eri merkityksiä niiden käyttöyhteydestä. Vihavaisen mukaan russofobia on siis maakohtaista (ainutlaatuista?), eikä liikettä maasta toiseen ole tapahtunut. Russofobia piilee kirjoittajan mukaan kansojen ”syvärakenteessa”, josta se kansalaisyhteiskunnan radikalisoitumisen myötä purkautuu avoimeksi vihaksi, esimerkiksi ryssävihaksi. Valtio tai johtava eliitti ei Vihavaisen mielestä kykene tällaista vihan masinointia suorittamaan. Mutta eikö pintarakenne (lausuttu, kirjoitettu, arjen käyttäytyminen) ole jo sinällään yhtä syvällinen kuin syvärakenne?

Slavofiilit ja russofobia

Russofobian sekä panslavismin käsitteiden isänä Vihavainen esittelee runoilija Fjodor Tjuttševin (1803–1873), joka kunnostautui myöhemmällä iällään nuhteettomana monarkistina ja venäläisenä imperialistina. Tjuttševin sananparren mukaisesti ”Venäjää ei voi ymmärtää eikä arsinoilla mitata – siihen on vain uskottava”. Tämä laajasti uudiskäyttöä osakseen saanut ilmaisu sulkee ulkopuolelleen kaiken Venäjään kohdistuvan arvostelun ja kritiikin. Myös slavofiilien perustajajäseniin kuulunut A. S. Homjakov (1804–1860) katsoi, että kiitokseksi jaloudesta ja sympatiastaan länsimaita kohtaan venäläiset saivat vastaanottaa vain ”parjausta, kopeutta ja halveksuntaa.”

Nikolai I:n (1825–1855) aikakautena keisarikunta pyrki eristäytymään rappiota edustavasta lännestä. Tänä aikakautena opetusministeri, kreivi Uvarov kehitti vuonna 1833 ns. ”virallisen kansallisuusopin” (”ortodoksia, itsevaltius, kansanomaisuus”) vastakohdaksi Ranskan vallankumouksen tunnuksille (”vapaus, tasa-arvo, veljeys”). Kansallisuusopin mukaisesti Venäjä oli moraalisesti lännen yläpuolella: lännen ja Venäjän yläluokan turmeltuneisuus asettui vastakohdaksi Venäjän kyläyhteisölle (mir). 1800-luvun alun slavofiilit pyrkivät kirjoituksillaan määrittämään venäläisen kansan luonteen ja roolin maailmanhistoriassa romanttiseen saksalaiseen filosofiaan pohjautuen (Herder, Schelling, Hegel). Slavofiilien keskeisimmät kirjailija-kriitikot (literator) ovat Vihavainen mukaan veljekset Ivan ja Konstantin Aksakov sekä Ivan ja Pjotr Kirejevski sekä Aleksei Homjakov ja Juri Samarin.

Slavofiilit näkivät länsimaiden sivilisaatioissa rappeutuneisuuden merkit: vastoin läntisen yksilön halujen tyydytykseen perustuvaa individualismia, slavofiilit korostivat kollektiivista ja sosiaalista olemisen tapaa sukupolvien ketjussa. Homjakovin ”nöyryysretoriikan” mukaisesti länsimainen russofobia perustui siis moraaliseen alemmuuteen ja ylpeyteen. Slavofiilien klassiseksi vertauskohdaksi kirjallisuudessa asettui kuva protestanttisen etiikan läpäisemästä saksalaisesta, jolla ei ollut silmää todellisille arvoille eikä kykyä hallita laajoja kokonaisuuksia. Näitä slavofiilien idealisoituja kansallisia kuvia parodioi Ivan Gontšarov romaanissaan Oblomov (1859) venäläisen Oblomovin ja saksalaisen Stolzin hahmoilla.

Syvää kuilua idän ja lännen välillä kuvasi voimakkaimmin Oswald Spenglerin edeltäjänä pidetty Nikolai Danilevski teoksessaan Venäjä ja Eurooppa (1869). Teoksessaan Danilevski legitimoi ajatusta Länsi-Euroopan sovittamattomasta vihamielisyydestä Venäjää kohtaan, joka juontuu ”kulttuuristen geenien” erilaisuudesta. Myös ortodoksisuutta käytettiin argumenttina puolustettaessa Venäjän ainutlaatuisuutta ja ei-eurooppalaisuutta: kysymyksessä nähtiin olevan Antikristuksen ja Kristuksen välinen taistelu. Vihavaisen mukaan 1850-luvun jälkeinen venäläinen intelligentsijan piirissä – Aleksandr Herzen, Maksim Gorki, Fjodor Dostojevski – vahva antiporvarillisuus muunnettiin ongelmattomasti lännenvastaisuudeksi. Venäläiset kaupunkilaispieneläjät, joista käytettiin halventavaa nimitystä meštšanstvo, vakiintui viittaamaan myös läntisten maiden yhteiskunnalliseen olotilaan, individualismin ja oman edun tavoittelun ajamia kansalaisia.

Slavofiilien ohella Vihavainen mainitsee narodnikit (ven. talonpoikaissosialismi) yhtenä 1800-luvun ”antiporvarillisena” voimana. Antiporvarillisuus ja lännen vastaisuus siis toimivat Vihavaiselle eräänlaisina sateenvarjokäsitteinä, jotka mahdollistavat erilaisten ja jopa vastakohtaisten liikkeiden (slavofiilit – zapadnikit) sekä toimijoiden esittämisen samanmielisenä jatkumona. Tarkemman kokonaiskuvan näiden toimijoiden eroista saa esimerkiksi Vesa Oittisen esipuheesta Venäjän ideaa etsimässä (Venäjä ja Eurooppa. Venäjän idea 1800-luvulla, 2007, 9–51). Vihavaisen teoksesta vaikuttaisi puuttuvan oivallus siitä, että venäläisten määrittäessä länsimaalaisuutta negatiivisesti russofobian määreiden kautta he samalla ennen kaikkea määrittävät ja tarkentavat kuvaa ”Venäjän ideasta” (russkaja ideja), jonka muotoili ensimmäiseksi Vladimir Solovjov (1853–1900).

Idean sitkeähenkisyys on Oittisen (ibid. 51) kiertelevän argumentin mukaan ”jostain syystä tarpeellinen venäläisille itselleen”. Vaikka Neuvostoliiton kaudella tämä idea häivytettiin, niin Jeltsin tultua presidentiksi hän ensi töikseen kehotti maansa sivistyneistöä keksimään ”Venäjän aatteelle” uuden muotoilun huolimatta siitä että ehdotus oli ristiriidassa suhteessa perustuslakiin, jossa torjutaan ajatus yhdestä yhtenäisestä valtiollisesta ideologiasta. Putinin kaudella Venäjä on eristäytymässä yhä voimakkaammin omaan erityiseen ”venäläisyyteensä” (ibid.). Oittinen nostaa kirjoituksessaan esiin myös russofobian poliittisen käytön kannalta tärkeän seikan: loputtomassa väittelyssä Venäjän sivilisaation luonteesta ja ”venäläisestä ideasta” on yllättävän pohdittu imperiumiajatuksen roolia Venäjän modernisaatioprosessissa. ”Venäjän idea” ja ”imperiumin idea” kytkeytyivät Pietari I:n ajoista saakka kohtalokkaalla tavalla toisiinsa (Oittinen 2007, 15).

Russofobia poliittisena retoriikkana

Russofobian tärkein kannattajaryhmä löytyy antikommunisti Igor Šafarevitšin teoksen Russofobia (1982) mukaan juutalaisista. Šafarevitšin mukaan juutalaiset (bolševikit) ovat pieni kansa (malyi narod), ts. kansakunnan aines joka ei jaa enemmistön arvoja, vaan taistelee niitä vastaan. Venäjän vallankumous ei siis ollut proletaarin ja kansan vapautukseen pyrkivä, vaan kansalliset traditiot tuhoava tapahtuma. Myös Šafarevitšin ystävälle, Aleksandr Solženitsyn’lle bolševismi näyttäytyi läntistä perua olevana sairautena. Šafarevitšin teoksessa Venäjän parjaajat ovat lähes kaikki juutalaisia: Isaak Babel, Eduard Bagritski, Vasili Grossman, Brosis Šragin, Anderi Amalrik, Grigori Pomerants, Alexander Yanov jne. Vihavaisen mukaan Šafarevitšin merkitys on keskeinen, sillä hän toi russofobian käsitteen yleiseen käyttöön neuvostovastaisuuden sijalle ennen neuvostoajan loppua.

Puolan ja Venäjän välisen vihanpidon historia ulottuu Vihavaisen mukaan aina 1600-luvun alkuun, ns. ”Venäjän sekasorron aikaan”. Mutta etenkin vuoden 1863 kansannousun väkivaltainen kukistaminen lisäsi russofobisia asenteita, jotka tiivistyvät Suomessakin laaja käyttöä osakseen saaneeseen vuoden 1864 deterministiseen ilmaisuun: ”Ryssä on aina ryssä.” Vihavaisen mukaan Puola on aina halunnut kuulua katoliseen länteen. Tästä syystä sen pakottaminen osaksi Venäjän valtakuntaa on merkinnyt syvää kansallista loukkausta. ”Puolan jaot” – kolmesti 1700-luvun lopulla ja vuonna 1939 – eivät tuottaneet toivottua assimiloitumista venäläisen väestön kanssa, vaan ne karaisivat kansallisen perinnön vaalimista, jonka tunnetuin edustaja oli kansallisrunoilija Adam Mickiewiczin puolalaisen messianismin ohjelma (Puola on ”kansojen Kristus”). Slavofiileille katolilaisesta vaikutuksesta saastunut Puola näyttäytyi taas ”slaavilaisten kansojen Juudaksena”.

Ukraina ja Venäjä puolestaan muistuttavat ”siamilaisia kaksosia”, joten kahtiajakautuneen Ukrainan (venäläinen väestö ja ”puhtaat” ukrainalaiset) erottautuminen Venäjästä on ollut ”tuskallista ja vaikeaa, ellei jopa mahdotonta”. Russofobian tunnetuin ukrainalainen edustaja on Vihavaisen mukaan Pavlo Štepa, jonka Kanadassa julkaistu kirja Moskovstvo (moskovalaisuus) asettaa Ukrainan ja Venäjän kansojen luonteet, niiden hengen ja sielun vastakohtaisiksi. Venäläisten pahuus piilee kansanluonteessa: ”moskovalaisuus” näyttäytyy ennen kaikkea kaikenlaisena moraalittomuutena ja kulkurimaisuutena.

Russofobiasta ryssävihaan – tapaus Suomi

”Ryssäviha” (ruots. ”rysshat”) on Vihavaisen mukaan aito suomalainen termi, joka on kansainvälisen ”russofobian alalaji”. Kari Tarkiaista (1986) seuraten Vihavainen katsoo ryssävihan aktivoituvan historian eri vaiheissa palvelemaan ajankohtaista [poliittista] tarvetta. Varhaisimmat esimerkit ryssävihan ”alkumuodosta” (russofobiasta) löytyvät jo 1500-luvun alun ristiretkien propagoinnista taisteluna idän barbaareja vastaan. Suomalaisten ja venäläisten 1500–1600-luvuilla käymät rajasodat puolestaan vahvistivat kummankin puolen fobioita ja vihan tunteita. Varhaisimpia esimerkkejä ryssäviha-termin käytöstä Vihavainen löytää Suomen sodan (1808–1809) jälkimainingeista, rykmentinpastorin Carl Johan Holmin muistelmista, joiden mukaan Savon prikaatin miehet olivat ”imeneet ryssävihan (rysshat) jo äidinmaidossa”. Pohjan tällaisille näkemykselle muodostivat 1700-luvun sodat: suuren Pohjan sodan (1700–1721) aikaisen isovihan (1713–1721), myöhemmin pikkuvihan (1742–1743) venäläismiehitykset. Ohjelmalliseksi ryssäviha nousee Vihavaisen mukaan vuodesta 1899 lähtien: ”Sortokauden ”laittomuudet”, vuoden 1917 mellakat, vuoden 1918 verilöylyt ja vuosien 1918–1922 sotilaalliset selkkaukset olivat se pohja, josta 1920-luvun ”ryssävihaohjelma” syntyi (s. 71).

Seuraten Matti Klingen 1970-luvulla esittämiä ajatuksia ryssävihan järjestelmällisestä lietsomisesta 1920-luvulla Vihavainen korostaa Akateemisen Karjala-seuran (AKS) ja etenkin sen salaseuran Vihan Veljien merkitystä aggressiivisen ryssävihan levittämisessä. Venäjän helmi- ja lokakuun vallankumousten laukaisema russofobia kanavoitui viimeistään Suomen sisällissodan myötä nopeasti ryssävihaksi, joka 1920-luvun alussa nähtiin leireihin jakaantuneen Suomen kansan yhdistäjänä ja itsenäisyyden säilyttämisen työkaluna. E. E. Kaila (1888–1935), AKS:n ja Vihan Veljien perustaja, esitti ”kansallisen vihan ohjelmansa” kirjeessään luotetuille ystävilleen vuonna 1921. Kailan mukaan juuri kyky ryssävihaan yhdistää ”vapaussodan” erottoman kansan ja turvaa näin myös Suomen itsenäisyyden. Kailan näkemyksen mukaisesti 1920-luvun tilanne oli kehno, sillä vain 10 prosenttia suomalaisesta sivistyneistöstä osasi vihata ”ryssiä”.

Vihavainen pitäytyy esityksessään pitkälti ääriesimerkkeihin (AKS, IKL) ja sivuuttaa täysin aikakauden vasemmistolaisten kirjailijoiden kuvaukset ryssävihasta. Tällä tavalla muun muassa suomalais-ruotsalaisen kulttuurieliitin aktiivinen rooli sekä valtiollisten toimijoiden yhtäältä salliva ja legitimoima ryssäviha valkopestään poliittisesta vastuusta. Vihavainen ei siis näe ryssävihan kytkeytyvän Suomen kansallisen identiteettiprojektiin, jossa kaksijakoisen ajattelun mukaisesti Ruotsi edustaa positiivista, Venäjä negatiivista suuntautumisen napaa (ks. Vilho Harle ja Sami Moisio, 2000). On kuitenkin muistettava, että myös kansankirjailijoiden ja ns. ”neutraalien” kirjailijoiden parissa ryssävihaan viittaavat asenteet olivat sangen yleisiä. Juhani Aho esimerkiksi kirjoitti sisällissodan aikaiseen päiväkirjaansa Hajamietteitä kapinaviikoilta I-II(1918) erään tärkeän kansallis-teleologista ajattelua kuvaavan lauseeseen, jonka mukaisesti sisällissodassa jakautunut Suomen kansa kykenee ”sulautumaan yhteen” ainoastaan liittoutumalla yhteistä vaaraa vastaan. Vihavaisen teoksessa ei myöskään ole mainintaa valkoisen Suomen hovikirjailijana kunnostuneen Ilmari Kiannon – saatikka eettisen täyskäännöksen kokeneesta Juhani Siljosta – vuosien 1917–1918 aikaisista lehtikirjoituksista, joissa kirjailija ehdottaa muun muassa punaisten ”naarassusien” eliminoimista (Keskisuomalainen 12.4.1918). Jos mukaan lasketaan vielä 1920–30-lukujen lukuisat fiktiiviset kauhukuvaukset itäisestä naapuristamme, on viimeistään pääteltävä, että ryssäviha läpäisi tuolloin lähes kaikki kansankerrokset lukuun ottamatta kriittisiä vasemmistolaisia kirjailijoita, joista Vihavainen vaikenee.

Tämä 1920-luvun ryssävihan vähättelyn logiikka näkyy Vihavaisen liittoutuessa E. E. Kaila biografin Martti Ahdin kanssa Outi Karemaan tulkintaa vastaan. Vastoin Karemaan teoksessa Vihollisia, vainoojia, syöpäläisiä. Venäläisviha Suomessa 1917–1923 (SKS, 1998) esittämää väitettä ryssävihan perimmäisestä olemuksesta rotuajatteluun pohjautuvana kansallisuusvihana, Vihavainen asettuu nopeasti myötäilemään Ahdin argumenttia, jonka mukaisesti asiasta [ryssävihasta kansallisuusvihana] ei ole esitetty ”läheskään riittävää näyttöä” – eli se mitä ei ole asiakirjoissa, ei ole olemassa. 1920–40-lukujen ryssävihan kulttuurisen tuotannon volyymin väheksyminen on perin outoa, jos ottaa huomioon niin lehdistössä, kaunokirjallisuudessa kuin elokuvassakin esiintyviä kannanottoja.

Vihavaiselle toisen maailmansodan jälkeiset suomalaiset kirjailijat ja ajattelijat ovat ”rähmällään” Neuvostoliittoon. Tästä johtuen hän ohittaa täysin vasemmistolaisten kirjailijoiden alkuun paneman kansallisen itsetutkiskelun vuodet 1945–1947. Ryssävihaa käsittelevässä teoksessa ei ole myöskään mainintaa vuonna 1949 ilmestyneestä Raoul Palmgrenin laajasta tutkielmasta Missä ovat venäisvihan juuret? (SNS-lehti 25–26, 27 ja 28–29). Kansallisen historiankirjoituksen tavoin Vihavainen katsoo, että vasta 1960-luvun jälkipuoliskolla ”alettiin avoimesti tunnustaa, että omankin maamme historiassa oli ollut vakavia käsittelemättömiä asioita”. Tästä johtuen Vihavaisen käsitellessä talvi- ja jatkosodan ryssävihaa hän sivuuttaa myös tyystin kysymyksen suomalaisen eliitin poliittisesta vastuusta. Ryssävihan tuotanto on helppo sysätä ääriryhmittymien vastuulle, mutta yhtä tärkeää olisi osoittaa eliitin vastuu vihan implisiittisenä oikeuttajana tai aktiivisena tuottajana. Vihavaisen nationalistista paatosta lähentelevä ”totuuksien” lateleminen saattaa hyvinkin selittyä hänen jossain määrin orgaanisesta kansakunta käsityksestään. Hän vastustaa teoksessaan muutamaan otteeseen (s. 56, 82–83) Benedict Andersonin(Kuvitellut yhteisöt, 1983) keskeistä väitettä, jonka mukaan kansakunnat ovat myöhään konstruoituja, ”kuvitteellisia yhteisöjä”. Vihavaisen mukaan ei kuitenkaan kannata takertua sanoihin, sillä ”tiedämme varmasti, että meidänkin esi-isiemme ketju on katkeamaton ja että se jatkuu hamaan esihistorian hämärään.” (s. 82–83) Mitä päämääriä ja ryhmittymiä varten tällainen jatkumo olisi pystytettävä uudelleen?

Oksidentalismia orientalismi unohtaen

Viitaten Ian Burumanin ja Avishai Margalitin Occidentalism (2004) -teokseen Vihavainen katsoo slavofiilisen liikkeen kuuluvan oksidentalismin jatkumoon yhdessä ”fasististen liikkeiden, Japanin muinoisen militantin nationalismin ja islamilaisen fundamentalismin” kanssa. Oksidentalistiset liikkeet ovat traditionaalisen, yhteisöllisen elämäntavan reaktiona modernisaatioon, joka pakottaa perinteiset yhteisöt laajenemaan kohti ”pluralistista yhteiskuntaa”. Vihavaisen kulttuuripessimistisessä ja monikulttuurisuutta vastustavassa argumentoinnissa Burumanin ja Margalitin teos, joka perustuu pitkälti oletukseen länsimaiden (liberaalidemokratioiden) ”ylivertaisesta” asemasta ja kehityksestä suhteessa ”takapajuisiin” ja reaktiivisiin itämaihin, toimii eräänlaisena tiedeleimasimena. Oksidentalistien vihamielisyys länsimaita kohtaan on helppo tiivistää kaunasta nousevaksi asenteeksi, kun orientalismin ja imperialismin perintö sivuutetaan.

Kappaleessa ”III. Venäjän-pelko nousee Euroopassa” (s. 73–136) Edward Saidin Orientalismi (1978) -teoksen – oikeastaan kaikkien toiseuden teorioiden ja kriittisten luentojen – sivuuttaminen on vahinko, sillä kyseessä on ehdottomasti Vihavaisen teoksen mielenkiintoisin osio. Kappaleessa Vihavainen kuvaa Venäjän syntyä ja muuttumista eksoottiseksi valtakunnaksi. Ratkaisevassa osassa tässä ”eksoottiseksi tekemisen prosessissa” ovat 1500-luvun eurooppalaisten matkakirjailijoiden kuvaukset Venäjästä. Vihavaisen oletus siitä, että nämä eksoottiset matkakuvaukset useimmiten tapahtuvat ”ilmeisen asialliselta pohjalta”, vaikka ne tehtiin usein ”impressionistisesti ja kuulopuheiden” pohjaltakin, on tyypillistä hänen tavalleen olla problematisoimatta toiseuteen liittyviä kysymyksiä.

”Ryssävihaa kuuluu menneisyyteen, russofobian voimistuminen nykyisyyteen”

Teoksen aloittavassa Prologissa ja viimeisessä alakappaleessa Entä nyt? Vihavainen katsoo, että nykypäivän Suomessa – huolimatta menneisyyden ääriesimerkeistä – ryssävihalla ei ole elintilaa nykypäivän Suomessa. Hänen mukaansa ”patologisia poikkeuksia” ja ”friikkijoukkoja” ei kannata noteerata, vaikka joidenkin mielestä venäläisten pelko on yhä voimakkaasti vaikuttava ”ajatustapa, traditio tai syvärakenne”. Ryssävihaa siis löytyy Vihavaisen mukaan vain menneisyydestä tai avoimesti ”ryssävihaisia” asenteita täytyy etsiä aktiivisesti, jotta niitä voi löytää. Suomalaisten pidättyväisyys venäläisiä kohtaan on Vihavaisen mukaan merkillistä, sillä venäläiset suhtautuvat suomalaisiin varsin myönteisesti. Tämä on Vihavaisen mielestä jaloa, jos otetaan huomioon jatkosodan aikainen Leningradin piiritys. Jyrkkiä asenteita on Vihavaisen mukaan lieventänyt kaupankäynti: venäläisten turistien lisääntynyt määrä (vuonna 2012 kaksi miljoonaa) ja Venäjän tärkeys Suomen kauppakumppanina. Luonteva, mutkaton ja sympaattinen kanssakäyminen suomalaisten ja venäläisten välillä juontaa juurensa ”Pohjoisten kansojen olemuksesta”, joille ”luonto ja talonpoikainen menneisyys ovat läheisiä”. Tällaisia essentialistisia kansamäärityksiä ja esi-isä-jatkumoita löytyy teoksesta useita, jotka on ymmärrettävä ennen kaikkea joksikin muuksi kuin luotettavaksi tutkimustiedoksi.

Neuvostoajan jälkeistä aikaa näyttää leimaavan kuitenkin kasvava Venäjän valtion pelko, jota Vihavaisen mukaan ruokkii myös Venäjällä 2000-luvulla alkanut informaatiosota läntistä sivilisaatiota vastaan. Vihavainen korostaa, että erittäin tulkinnanvarainen russofobian käsite on vastakohta-asetelmat sisäistäneille nykyvenäläisille käytännöllinen poliittinen ase, jota käytetään aktiivisesti esimerkiksi ”informaatiosotaa” käyvällä venäläissivustolla (ks. russophobia.net). Teoksensa Prologissa Vihavainen julistaa käsittääkseni hienovaraisesti eroa Dmitri Beljajevin ja Johan Bäckmanin ”russophobia.net” -sivun kirjoituksiin, jotka ”edustavat suomalaisille tutkijoille vierasta todellisuuskäsitystä” tai ”tietoista valhetta”. Venäjän valtion keskusjohtoisen informaatiosodan käsittelyssä Vihavaiselle olisi tehnyt hyvää tutustua Jukka Rislakin teokseen Tapaus Latvia. Pieni kansakunta disinformaatiokampanjan kohteena (2007, Vastapaino).Rislakin keskeisen väitteen mukaisesti maastamuutosta kärsinyt Venäjä levittää naapurimaissaan disinformaatiota (siis russofobiaa) saadakseen poismuuttajat palaamaan. Vihavainen ei myös lainkaan mainitse venäläisen eliitin tai valtiotason toimijoiden harjoittamasta politiikasta – esimerkiksi Vladimir Putinista tai nationalistisen nuorisojärjestö Naši’n avio- ja synnytyspropagandasta ei teoksessa ole jälkeäkään. Tarkemman ja kriittisemmän kuvan Venäjän historiasta ja nykyisyydestä tarjoavat esimerkiksi Vesa Oittisen ja Antti Karppisen kirjat.

Vihavaisen mukaan Suomessa ei ole enää ryssävihaa ”muutamia ääritapauksia” lukuun ottamatta: ”Me pidämme venäläisistä ja venäläiset pitävät meistä”. Kaikki tämä kuulostaa sangen idealistiselta ja ristiriitaiselta, vaikka yhdyn vilpittömästi Vihavaisen ”sympatian ja ystävyyden” julistukseen. Johtuen ”kulttuurisen perimän samankaltaisuudesta” venäläiset ovat Vihavaisen mukaan sopivin maahanmuuttoryhmä, joka kykenisi assimiloitumaan Suomeen jo yhden sukupolven kuluttua. Mistä tässä kaikessa on siis kysymys? En todellakaan tiedä, mutta kutsuttakoon tätä Vihavaisen aikakaudesta toiseen hyppivää retoriikkaa ”vihavismiksi”.

Kirjallisuutta:

Outi Karemaa (1998) Vihollisia, vainoojia, syöpäläisiä. Venäläisviha Suomessa 1917–1923. Helsinki, SKS.

Vilho Harle ja Sami Moisio (2000) Missä on Suomi? : kansallisen identiteettipolitiikan historia ja geopolitiikka. Vastapaino, Tampere.