Porin yliopistokeskuksessa toimiva digitaalisen kulttuurin oppiaine on tehnyt kunnioitettavan työn järjestäessään Rappio!-seminaarin, johon kutsuttiin ”turhan tutkijoita” kertomaan aiheistaan ja ennen kaikkea niiden ristiriitaisesta vastaanotosta tieteellisillä foorumeilla. Erityisesti humanistisen alan tutkijat tunnistanevat ”turhan tutkimuksen” ilmiön eli sen, että tutkimuksen kohde on akateemisen maailman yleisen mielipiteen mukaan joko marginaalisuudessaan merkityksetön tai aiheeltaan ”sopimaton”. Sopimattomia aiheita on tietysti monenlaisia – esimerkiksi pornoon, groteskiin ja rikolliseen toimintaan liittyviä – mutta esimerkiksi kulttuuria tutkittaessa sopimattomaksi määritellään usein perinteisen korkeakulttuurin vastakohta. Kokoelmassa esitellyt rahapelaaminen, television soittovisat ja chat-ohjelmat sekä aikuisten leikkikalut ovat yhden näkökulman mukaan turhia tutkimusaiheita. Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvienkin tutkiminen kuulemma aiheuttaa hilpeyttä muissa tieteentekijöissä. Lisäksi esseissä tarkastellaan netissä tapahtuvaa roolipelaamista, murrosikäisten ruumiillisuutta, keskiaikaisten kirkkojen ”töherryksinä” pidettyjä maalauksia, kulttuurintuotantoa ja unien tapaa peilata ympäröivää todellisuutta.

Kaiken kaikkiaan toimittajilla on käsissään paljon kiinnostavia tutkimuksia, vaikka olisi mukaan voinut ottaa myös ns. kovia tieteitä edustavia tekstejä – sieltäkin nimittäin löytyy turhan tutkijoita. Keynote-puhuja Pauliina Tuomi oli soittovisoja ja chat-ohjelmia tutkiessaan kysynyt internetin keskustelufoorumeilla palautetta tutkimuksestaan, ja erään vastaajan mukaan ”Väitöskirjan voisi tehdä myös tärkeämmistä aiheista esmes Kekomuurahaisen selviytyminen tulevien avohakkuiden aikakautena tahi onko pihanlakaisu tehokkaampaa vasta- vai myötäotteella”. Kummatkin aiheet lukeutuvat kovien tieteiden pariin; ensimmäinen aihe edustaa ilmiselvästi biologiaa, mutta jälkimmäisen voisi toteuttaa vaikkapa logistiikassa tai liikuntabiologiassa, mikä ettei tilastotieteessäkin. Matti Meikäläinenkin tajuaa, että turhaa voidaan tutkia millä tieteenalalla hyvänsä.

Vaikka Rappio! tarjoaakin miellyttävän lukukokemuksen, kiinnostavia keskustelunavauksia ja oivalluksia siitä, mikä on turhaa ja mikä ei, tarjosi se myös kovan palan purtavaksi arvioitsijalle. Poikkeuksellisesti aloitin kirjan selailun sen loppuosasta. Kirjoittajien esittelyn jälkeen vastaan tulivat professori Suomisen hengentuotteet, kaksi aukeamaa kuvitettuja ohjeita tieteen ”tuunaukseen” ja toiset kaksi aukeamaa proosarunoa siitä, miten tehdä tieteestä parempaa klitteriliimalla, Hello Kitty™ -tarroilla ja ”huippututkijan kruunulla”. Suomisen mukaan tiedettä voi tuunata vaikkapa näin: ”Etsi tekstistä toistuvia pahoja sanoja ja liimaa niiden päälle vaikkapa sydämiä tai kissanaamoja.” Päivi Lahdelman korostetun yksinkertaiset piirrokset puolestaan havainnollistavat tuunausprosessia. Suomisen osio yhtäältä järkytti ja toisaalta innosti; asian esitystapa ja suoraan sanottuna sisältökin järkyttivät, mutta samanaikaisesti innostuin Suomisen uskalluksesta ravistella akateemisia instituutioita ja tutkimuksentekoon liittyviä jäykkiä perinteitä.

Päätäni pyöritellen hyppäsin kirjan alkuun, esipuheeseen. Asiallinen esipuhe kertasi tapahtumasarjan, jonka päätteeksi julkaistiin Rappio!-kokoelma. Turtiainen ja Östman kiteyttivät esipuheessa hienosti kokoelman tarkoituksen, joka olisi syytä teroittaa kaikkien tieteentekijöiden mieliin: kokoelma julkaistiin ”ettemme aliarvioisi tai merkityksettömiksi epäilisi sellaisia tutkimusaiheita, jotka itsellemme ovat vieraampia. :)” Huolestunut lukija näkee oikein –hymiöhän siinä möllöttää! Esipuheessa esiintynyt kaksoishuutomerkkikin käy hymiön kanssa hyvin yhteen. Eikä siinä vielä kaikki! Kirjaimellisesti hetkeä myöhemmin sain toimittajilta sähköpostin, jossa ilmoitettiin Katja Kontturin esseen ”Onko Aku Ankasta vakavaksi tutkimukseksi? Don Rosan Disney-sarjakuvat väitöskirjan aiheena” unohtuneen kokoelmasta. Unohdus oli epäilemättä inhimillinen erehdys, mutta tarkasteltuna yhdessä kaksoishuutomerkkien, hymiön ja Hello Kitty™-runon kanssa, alkoi kokoelman arvokas sanoma hukkua itseironian (?) ja tieteellisen kuvainraastamisen myötä. Sekään ei liiemmin auta, että esseiden otsikot ovat Comic Sans -fonttia, jota Time-lehti pitää yhtenä maailman 50 pahimmasta keksinnöstä asbestin, DDT:n ja lemmikkikylpylöiden ohella.

Kokoelmaan on siis ilmiselvästi suhtauduttava kevyesti, vaikka kyseessä onkin tieteen piiriin lukeutuva teos. Kun tämän lähtökohdan hyväksyy, ei lukukokemusta keskeytä pään pyörittely, ärsyyntyneet tuhahdukset eikä halu kommentoida tekstiä ilkeästi sosiaalisessa mediassa. Keveys näkyy myös taitossa; marginaalit ovat niin reilut, ettei tekstiä ole kuin puolet sivusta. Sivujen taustalla kuultaa grafiikkana tehty ruutuvihko sekä satunnaiset ”töherrykset” ja huomiot, jotka tuovat mieleen koulu- ja opiskeluaikaiset muistiinpanot. Grafiikka kuvastanee sitä, miten kokoelmassa esitellyt tutkimusaiheet ovat marginaalissa, työn alla ja vasta kohoamassa kohti hyväksyntää. Nokkelaa, mutta olisin pärjännyt ilmankin. Esseiden kuvitus on mustavalkoista ja ajaa asiansa.

Ingressissä mainittu ”Bumerangiseinä”, johon on koottu tutkijoiden saamia negatiivisia palautteita, on sivuilla 56–57. Toimittajat kehottavat kirjoittamaan aukeamalle omasta tutkimuksesta saadun huonon palautteen. Seinältä löytyy esimerkiksi seuraava helmi, joka ilmeisesti koskee kirjan toimittaneen Turtiaisen tutkimuskohdetta: ”‘Digitaalisen mediaurheilun kuluttaminen’, huoh. Mä taidan tehdä gradun vaikka makkaran syönnistä tai marjojen poiminnasta. Hyödyttää varmasti yhteiskuntaa yhtä paljon. 😀 :keskari:” Palautteen antajalle täytyy todeta, että kumpaakin varmaan on tutkittu, mutta ei lisätutkimus koskaan ole pahitteeksi. Makkaransyöntiä voisi tarkastella ravintoterveydellisestä näkökulmasta tai vaikka kulttuurihistoriallisesti, kun taas marjojen poiminta on muutenkin ajankohtainen aihe thaimaalaisten poimijoiden ja kaupunkien nuorissa aikuisissa heränneen kotoilun ja säilömisvimman takia.

Erilaisilta yleisöiltä, niin tieteellisiltä kuin muiltakin, saatu palaute on kokoelmassa isossa roolissa, ja hyvä niin, sillä aiheesta saa lukea harmillisen harvoin. Ja onhan aihe siinäkin mielessä relevantti, että kaikki tutkimukset tulisi kirjoittaa tiettyä yleisöä silmälläpitäen. Useassa esseessä tuotiin esille se yllättävä seikka, että ulkomainen tieteellinen yleisö otti yleensä ”turhan tutkimuksen” lämpimämmin vastaan kuin kotimainen. Seikka saattaa tietysti johtua suomalaisesta suorapuheisuudesta ja toisaalta ulkomaisten tiedepiirien vieraskoreudesta, mutta uskon sen kertovan jotain myös suomalaisesta tiedemaailmasta. Täältä ei ilmeisesti löydy tarpeeksi ymmärrystä epäsovinnaisille tutkimuskohteille, eikä myöskään ymmärretä, ettei marginaalin tutkiminen tarjoa tutkimustuloksia ainoastaan marginaalista. Tutkimuksen sovellettavuuskin voi olla huomattavasti laajempaa kuin tutkimuskohde antaa ymmärtää. Alkuvuodesta kotimaiset mediat esittelivät vastavalmistunutta poninhännän matemaattista mallia selvittänyttä tutkimusta näillä otsikoilla: ”Poninhännän salaisuus on murrettu!” (Iltalehti, 17.2.2012) ja ”No huh huh, onko tämä maailman typerin tutkimus?” (Voice, 20.3.2012). Näennäisestä turhuudestaan huolimatta mallista saattaa olla apua tekstiiliteollisuudelle, tietokoneanimoinnille ja kosmetiikkateollisuudelle. Lisäksi malli tarjoaa ratkaisun hiusten kuvaamisen ongelmalle, jota jo Leonardo da Vinci pohti aikoinaan. En kutsuisi typeräksi tai turhaksi tutkimusta, jonka johdosta kaikkien tulevien animaatioiden poninhännät laskeutuvat matemaattisen tarkasti samalla tavalla kuin oikeassa elämässä.

Rappio! Esseitä ”turhan” tutkimisesta on tärkeä keskustelunavaus, joka käsittelee perustavanlaatuista ongelmaa siitä, mikä on tutkimisen arvoista. Se, mihin tutkimukseen kannattaa kuluttaa resursseja, on hyvin aika- ja kulttuurisidonnaista, kuten voidaan huomata esseissä mainituissa eroissa koti- ja ulkomaisen palautteen välillä. Erityisesti suomalaisen (monessa tapauksessa) negatiivisen palautteen takia on tärkeää, että kirja on tullut julkaistuksi. Näin se päästää ääneen tutkimukset, jotka ovat mahdollisesti kärsineet niille langetetusta tuomiosta ”turhina”.

Kokoelman uskottavuutta ja pohjimmiltaan vakavaa sanomaa syövät tietyt ratkaisut – Comic Sans -fontti, joka oli toimittajan mukaan tietoinen valinta, hymiö, jatkuva ruutuvihkokuvitus – ja Suomisen runo ja tutkimuksenteko-ohjeet. Oikeassa ympäristössä, siis muiden samankaltaisten tekstien joukossa, Suomisen osio olisi toiminut mainiosti, mutta nyt tyylillinen ja sisällöllinen ero muihin esseisiin on liian suuri. Professorilla tietysti on oikeutensa irrotteluun, mutta kustannuksena ei saa olla aloittelevien tutkijoiden töiden julkaisu ikään kuin kevytmielisessä tai koomisessa ympäristössä. Tämän arvion myötä lähetän vielä pahoitteluni Katja Kontturille, jonka essee epähuomiossa jäi sivuun julkaistusta versiosta. Häntä ei myöskään esitelty muiden kirjoittajien joukossa. Toimittajat kuitenkin lupasivat liittää Kontturin esseen sähköiseen julkaisuun.