Aatehistoriallisessa tutkimuksessaan Simo Heininen vertailee varhaisen uudenajan johtavan humanistin ja merkittävän teologin Erasmus Rotterdamilaisen rukouksia ja Erasmuksen oppilaan Mikael Agricolan rukouksista tekemiä suomennoksia toisiinsa. Tutkimusote on tekstikriittinen, mutta ei tarjoa varsinaista uutta näkökulmaa sen enempää Erasmuksen kuin Agricolankaan henkilökuvaan tai tuotantoon.

Heinisen mukaan Erasmus arvosteli kiivaasti keskiajalta periytyvää katolisen kirkon skolastista oppia ja siihen liittyneitä dogmaattisia käytäntöjä, muttei kuitenkaan liittynyt Lutherin johtamaan uskonpuhdistusliikkeeseen. Kun Luther aloitti kirkollisen reformaation, ei Erasmus seurannut häntä, vaan jäi vanhan kirkon palvelukseen. Näiden kahden aikansa mielipidejohtajan välinen teologinen oppikiista jäi lopulta ratkaisematta. Heinisen tutkimusta seuraamalla on vaikea päästä selvyyteen, kumman kannalle Agricola lopulta kääntyi.

Tutkimus antaa hivenen ristiriitaisen kuvan siitä, mitkä aatesuunnat todella vaikuttivat Agricolan ajattelun kehitykseen. Mikael Agricola, joka oli sekä Lutherin että Erasmuksen oppilas, tutustui jo kouluaikanaan molempien opettajiensa tuotantoon. Raamatunsuomennoksessaan Agricola käytti myöhemmin hyväksi Erasmuksen kreikankielistä Uutta testamenttia. Erasmuksen 1535 julkaisema ja sittemmin usealle kiellelle käännetty rukouskirja toimi pohjana Agricolan rukouskirjalle. Heinisen mukaan Erasmuksen raamattuhumanismi ”tasoitti tietä reformaatiolle myös Pohjoismaissa”. Agricola oli ruotsalaisen kollegansa Olavus Petrin tavoin ”selväpiirteinen humanistireformaattori, yhtä lailla Erasmuksen kuin Lutherin oppilas”. Tähän tulokseen Heininen tulee päälähteinään sekä Erasmuksen Opera omnia -sarja että Agricolan Teokset I – IV. Tutkimuksen laajuuteen nähden lähteiden laatu ja määrä vaikuttavat riittäviltä.

Vertailevan tutkimuksen edut ja haitat

Mikael Agricola ja Erasmus Rotterdamilainen on komparatiivinen monografia. Tutkimuksen varsinaisen rungon muodostaa vertaileva tekstijulkaisu, jossa Erasmuksen rukoukset ja Agricolan niistä tekemä suomennos esitetään rinnakkaispainantana. Tutkimuksessaan Heininen pyrkii kriittiseen luentaan ja vertailevaan analyysiin. Näkökulma on enemmän kielen formaaleja rakenteita kuin sen semanttisia merkityssuhteita tarkasteleva. Omien sanojensa mukaan Heininen jatkaa Jaakko Gummeruksen 1950-luvulla aloittamaa työtä: vuonna 1955 julkaistussa tutkimuksessaan Mikael Agricolan Rukouskirja ja sen lähteet Gummerus selvitti lähes kokonaan Erasmuksen suomennettujen rukousten lähdeviitteet. Gummerus julkaisi tekstit rinnakkain, muttei ehtinyt analysoida niitä tarkemmin.

Heinisen mukaan Agricolan suomennos on varsin sanatarkka, vaikka Agricola ei Erasmuksen rukouksia kääntäessään ollutkaan sidottu alkuperäistekstiin yhtä tiukasti kuin raamatunkäännöstä tehdessään. Agricolan rukouksista tekemä käännös sisältää joitain epäjohdonmukaisuuksia ja terminologisia kömmähdyksiä. Suomeksi tulkitussa tekstissä on jonkin verran painovirheitä ja muita kielellisiä epämääräisyyksiä, minkä lisäksi Agricola on jättänyt kokonaan kääntämättä joitain tekstin ymmärtämisen kannalta keskeisiä käsitteitä. Tästä huolimatta Turun koulumestari tavoittaa Erasmuksen sanoman helposti ja pystyy ”paikoin myös tarkentamaan ja elävöittämään suuren opettajansa tekstiä”.

Kahden käsillä olevan tekstin toisiinsa vertaamisen tekee helpoksi se, että tekstit on aseteltu teoksessa kahdelle palstalle rinnakkain. Heinisen Agricolan käännöstekstistä tekemät huomiot suuntautuvat lähinnä Agricolan käyttämiin persoonapronomineihin ja verbivalintoihin. Toisaalta tekstien rinnastaminen antaa varsin selkeän kuvan Erasmuksen ja Agricolan teosten samankaltaisuuksista. Tekstieditioita vertailemalla voidaan havaita, ettei Agricola juurikaan vääristele Erasmuksen rukousten teologis-opillista henkeä. Tätä aate- ja oppihistoriallista tasoa olisi Heininen voinut tarkastella analyysissään syvemmin.

Oliko Agricola uudistusmies vai taantumuksellinen?

Heinisen tyyli on kertovaa, lyhytsanaista ja toteavaa. Teos ei vaikuta muodon suhteen kovinkaan tieteelliseltä, mutta sen ansioksi täytyy lukea tekstin selkeys ja helppolukuisuus, jota lisää klassinen johdanto – analyysi – tutkimustulokset -rakenne. Johdantokappaleen osalta lukija jäänee kaipaamaan selkeämpää informaatiota siitä, mikä on tutkimuksen tarkoitus (tutkimuskysymys), millaista aineistoa tutkimuksessa käytetään (tutkimuskohde) ja millaisten menetelmien ja teorioiden kautta aineistoa lähestytään. Näiden tietojen eksplikointi olisi antanut ryhdikkäämmän kuvan tutkimuksen rakenteesta ja tarkoituksesta.

Heinisen tutkimustulokset tarjoavat hivenen lattean kuvan sekä Agricolan teologisesta toiminnasta että koulumestarin persoonallisuudesta. Eikö Agricola nimenomaan ollut suomen kielen isä, jonka luovaa panosta kielen kehittäjänä ei ole ollut syytä kyseenalaistaa? Heinisen mukaan Agricola oli toisen polven reformaattori, jonka ei ”Olavus Petrin tavoin enää tarvinnut lähteä murtamaan vanhaa”. Agricolalle kelpasivat Erasmuksen tekstit sellaisenaan: suomentaessaan rukouksia hänen ei tarvinnut juuri tehdä niihin opillisia muutoksia. Ainoastaan vanhempia koskevan rukouksen hän laajensi koskemaan koko esivaltaa. Tästä teoksen keskeisimmästä tutkimustuloksesta täytynee kaiketi ajatella, että Agricola siirsi Erasmuksen kannattaman myöhäisskolastisen aatemaailman Suomen oloihin sellaisenaan, puuttumatta sen enempää sen muotoon kuin merkitykseenkään.

Pieniä sisällöllisiä puutteita ja erikoisia historiallisia painotuksia lukuun ottamatta Heinisen teos on varsin kelvollista luettavaa. Teoksen parasta antia on epäilemättä se, että tutkimus sisältää sekä Erasmuksen alkuperäisen latinankielisen tekstimateriaalin että Agricolan siitä tekemän suomennoksen kokonaisuudessaan. Tämä tarjonnee ainakin lingvisteille, kieli- ja käsitehistorioitsijoille sekä muille kielitieteestä ja kielen tutkimuksesta kiinnostuneille mielenkiintoista lähdemateriaalia. Teoksen suurimpana ongelmana puolestaan voidaan pitää sitä, että se antaa Agricolasta varsin ristiriitaisen kuvan: lukijan voi olla paikoin vaikea päästä selvyyteen, kannattiko Agricola Erasmuksen konservatiivista raamattuhumanismia vai Lutherin kumouksellista reformaatiolinjaa.